Vuosi kulunut ja kiloja tippunut yli kymmenen. Nyt haluaisin parantua oikein tosissani. En oksenna (enää), mutta sen sijaan tungen ruokaa suuhun niin paljon kuin mahtuu ja sitten syljen ne ulos. Tai vastaavasti rupean heti aterioinnin jälkeen voimistelemaan, niin, että kaikki tulevat ripulina ulos. Valehtelematta ajattelen kaiken hereilläoloaikani ruokaa. En haluaisi OIKEASTI laihtua enää- toisaalta en lihoakkaan.
Olen nyt vasta 14 ja pilannut loppuelämäni totaalisesti. Kolussa olen muutaman kerran saanut itkukohtauksen, mutta kukaan ei tiedä, miksi itken. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei tunne minua, vaikka niin luulevatkin ja uskon, ettei kukaan minuun oikeasti haluaisikiaan tutustua. Mä en yksinkertaisesti vain jaksa enää. Miksi tänne pitäisi jäädä, jos ei ole tulevaisuutta minkään suhteen?
Odotan kuitenkin kevättä. Sitten pääsee juoksemaan ja urheilemaan oikein kunnolla. Juoksen, juoksen, juoksen. Saatana, juoksen itseni vaikka hengiltä.
En mä oikeasti niin laiha ole pituuteeni nähden 42/165. Mutta se, että ajattelee kaiken aikaa vain ruokaa, liikuntaa ja kaloreita, vie vain voimat tyysti.
Kuvitelkaa! Kukaan ei tiedä! Ei kukaan! Tässähän voisi olla itsestään ihan ylpeä! Taidanpa hypätä katolta tai tehdä jotain muuta fiksua.
Olen nyt vasta 14 ja pilannut loppuelämäni totaalisesti. Kolussa olen muutaman kerran saanut itkukohtauksen, mutta kukaan ei tiedä, miksi itken. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei tunne minua, vaikka niin luulevatkin ja uskon, ettei kukaan minuun oikeasti haluaisikiaan tutustua. Mä en yksinkertaisesti vain jaksa enää. Miksi tänne pitäisi jäädä, jos ei ole tulevaisuutta minkään suhteen?
Odotan kuitenkin kevättä. Sitten pääsee juoksemaan ja urheilemaan oikein kunnolla. Juoksen, juoksen, juoksen. Saatana, juoksen itseni vaikka hengiltä.
En mä oikeasti niin laiha ole pituuteeni nähden 42/165. Mutta se, että ajattelee kaiken aikaa vain ruokaa, liikuntaa ja kaloreita, vie vain voimat tyysti.
Kuvitelkaa! Kukaan ei tiedä! Ei kukaan! Tässähän voisi olla itsestään ihan ylpeä! Taidanpa hypätä katolta tai tehdä jotain muuta fiksua.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei kukaan tienny mun anoreksiastakaan kunnes pyörryin kesken liikka tunnin. Sen jälkeen varmaan kaikki tiesi. Et kyllä toi sunki syömishäiriö viellä joskus pääsee päivänvaloon.
Ja oikeesti,sä kyllä tarvisit apu. Niin me kaikki. :)
häviät, jos haet apua? Anna auttajille mahdollisuus. Olet tosi nuori ja et ole pilannut loppuelämääsi. Jos sinulla on nyt rankkaa, niin ihan varmasti on helpompaa edessä. Ota kaikki apu vastaan. Jos et pysty puhumaan, kirjoita ja pakota itsesi näyttämään se kirjoitus terveydenhoitajalle tai kuraattorille tai mukavalle opettajalle. Tai näytä vaikka tänne kirjoittamasi kirjoitus.
Mä tiiän millasta on sairastaa syömishäiriötä, itse kärsin anoreksiasta ja bulimiasta. Vähimmillään painoin 40 kg, pituutta on 163cm. Elämäni oli yhtä helvettiä ja jos mua ei ois viety hoitoon, en tiiä olisinko selvinnyt. Älä ihmeessä luovuta! On varmasti syitä miksi elää. Itse olen jo toipunut ja paino on normaalin ylärajoilla.
Osaan melkein kuvitella tilanteesi. Itse en olut vielä kuitenkaan noin hoikka, 162/45 ja koin itseni lihavaksi. Kaikki huomauttelivat, että "oletpas sinä laiha ja lihoisit vähän". Itse ajattelin, että voisin olla vielä vähän laihempi, ainahan sitä ylimääräistä jostain löytyi. Urheilin päivät pitkät ja laskin kaikki suuhun pistämäni kalorit. Ja painohan tippui. Lopulta iski väsy, ja varmaan myös nälkä. Joskus nimittäin päädyin ahmimaan ja silloin iski myös itseinho. Joskus oksentelin ja toinen keino oli paastoaminen ja yletön liikkuminen.
Jossakin vaiheessa onneksi tajusin tilanteen... Kerroin asiasta ihan suoraan vanhemmilleni ja pyysin apua. Nyt käyn psykologin luona kerran viikossa ja punnituksessa kahden viikon välein. Lisäksi otettiin verikokeita ja sieltä löytyi jo yksi elimistön hätähuuto: valkosoluarvot alhaalla. Joten apua saa, kun sitä osaa/uskaltaa pyytää. Häpesin avuntarvettani ja tilannettani paljon, mutta nyt olen helpottunut.
Tällä hetkellä yritän saada muutamia kiloja lisää, käsky lääkäriltä, jotta elimistö jaksaisi toimia täydellä teholla. Tottakai tämä tuntuu tosi vaikealta ja itseinho on valtava, kun punnituksessa huomaa kiloja tulleen lisää. Toinen osa minua on tyytyväinen, että niin käy. Toinen puoli taas syyttää. Tämä on valtavaa itsensä kanssa kamppailua. Mutta ei mahdotonta, jos kuuntelee todellista, järkevää minäänsä. Se voi ajaa pois sen anorektikkopeikon kummitelemasta pään sisältä.
Toivottavasti tämä auttoi edes hieman, ja hae apua jostakin, ihan mistä vain, jos vain kykenet. Ja olisi mukava kuulla, miten voit.. Ja muutkin, kertokaa omista tilanteistanne. Olen nimittäin melko yksin tämän asian kanssa, kun lähipiiri ei osaa ajatella asiaa mun kannalta. Eli siis silleen, että millasta ristiriitasta itsensä kanssa kamppailua tämä on.. Mutta se kannattaa. Itse haluan ainakin uskoa siihen.
saat ripulin jumppaamalla?
Olet kyllä laiha,anoreksia ei kannata jouduin teholle kun laihdutin liian pitkään,mitä syöt?