Mikä siinä on?

En pelkää yksin jäämistä en pelkää etten saa haluamaansa. En pelkää etukäteen mitään. Mutta jos jotain sattuu, jotain ikävää niin ihan varmasti pelkään ainakin vähäsen.

En tiedä. On aika paljon asioita, jotka pitää huomioida, isoja asioita, enkä puhu materiasta nyt. Tiedän, etten voi elää näin kauan. Tätä on jatkunut jo niin pitkään, että se on, ei vuosia vaan muutama vuosikymmen. Kuolen sisältä pystyyn ja se on hyvin väärin. Jos ajattelisin vain itseäni...toisaalta joskus paras teko muille on ajatella vihdoin itseä.

pelkään että toinen vaan leikkii ja samalla menettäsin parhaan ystävän.

Tuntematon on tulevaisuus.

Missä siis?

En pelkää yksin jäämistä, en ole koskaan pelännyt sitä. Olen aina pärjännyt yksin, enkä ole koskaan halunnut parisuhdetta vain siksi, että on joku. Olen mieluummin yksin kuin parisuhteessa parisuhteen enkä ihmisen takia. Ja jos haluaisin jonkun, niin niitä ehdokkaita on tullut oma-aloitteisesti sillä tavalla, että eiköhän sieltä jonkun olisi voinut ottaa.

Mutta kuten kirjoitin, en halua parisuhdetta siksi, että minulla olisi parisuhde, vaan siksi, että on ihminen, joka on niin ainutlaatuinen minulle, että haluan elää elämäni hänen kanssaan. Enkä halua parisuhdetta, jossa minusta tuntuu koko ajan siltä, että minun pitäisi oikeastaan olla jossain ihan muualla, toisen luona, ja sydämeni kuuluu jollekin toiselle. Se ei olisi reilua ketään kohtaan, enkä pystyisi sellaiseen.

Ehkä tietyllä tavalla pelkäsin koko ajan, että jokin asia meissä menee pieleen ja aloin varautua siihen. En uskaltanut näyttää tunteitani aidoimmillani, vaan jokin minussa pelkäsi, että kun seuraavan kerran törmäämme ja jos näytän, kuinka onnellinen olen siitä ja hänestä, hän pamauttaa minulle jotakin ikävää. Aloin tavallaan varautua siihen, että mikään ei onnistu, vaikka muuta halusinkin, ja ehkä jollain tavalla aloin jopa itse toteuttaakin sitä. Tuntuu tyhmältä jälkikäteen, jos olisin vain uskaltanut uskoa ja näyttää tunteitani, olisi pahimmillaankin voinut käydä vain se uhkakuva, jota varautumalla pahimpaan toteutinkin itse.

Ja tavallaan pelkäsin myös sitä, että saan hänet. Olen aina tottunut pärjäämään yksin, enkä ole hyvä päästämään ihmisiä kovin lähelle, joten oli vähän pelottavaakin, että yhtäkkiä siinä edessä on ihminen, joka on niin täydellinen ja josta tiesi oikeastaan heti, että haluan elää elämäni hänen kanssaan.

Jos hän ei olisi niin täydellinen minulle, kaikki olisi ollut huomattavasti helpompaa.

Varmaan pahin pelkoni on etten kelpaakaan. Olen vain mielessäni kehrännyt jotain kaukana todellisuudesta olevaa, enkä siis oikeasti ole rakastunut vaan kuvittelen olevani. Kaikki kaatuu vessanpytyn kansiin ja lattialle jätettyihin sukkiin. Etten riitä.

Se mitä siitä seuraisi hirveitä tappeluita syytöksiä vittuilua jne. Osan olen itse aiheuttanut ja antanut siitä pitävät todisteet. En haluaisi lähimpien tietävän mitä tein. Samoin loppuelämän epäilys jos se kiinnostuukin toisesta vaikka kuinka hyvä olisin. Yksin jäämistä tulisi kaikin osin eikä se toinen yksistään riitä mulle . Tarvitsen ihmisiä jotka rehdisti minua kohtelevat ja samoin minä. Ahdistavaa elämää viettäisin. Peläten vaikka ja mitä. Enkä toista voi loukata koska kuitenkin rakastan myös sitä. Joten tyydyn tähän enkä kerro.

Jokainen saa sellaisen kumppanin kuin ansaitsee

Sinua en pelkää ainekaan

Itsensä kanssa kannattaa oppia tulemaan toimeen ja olemaan yksinkin sekä kasvaa itsenäiseksi ettei pelaile monen kanssa samaan aikaan ja kohtele oman heikkoutensa vuoksi muita väärin. Se on kummallista miten paljon ihmiset pelkää yksinoloa ja hylkäämistä sekä kohtelee sen vuoksi paskasti kumppaneitaan ja valehtelee suhteissaan. He pelkäävät kohdata itsensä ja tuntemuksena, mutta sen voittaminen olisikin tärkeintä ja saisi huomaamaan, että hei mä pärjään, mun elämä ei ole riippuvainen siitä, että toinen otti ja jätti, mä en enää kohtele ketään väärin, kun tiedän, etten mä kuole, jos elänkin välillä itsekseen ja mullakin on oma elämä.

Vai varatun syitä mietit miksei uskalla erota. No sitähän voi miettiä mistä mikäkin johtui. Onko kertonut olevansa onneton ja hakee uutta. Tai sitten pelkkää seksiä. Se miksi se eroa on joko raha, lapset, velka, tai mielenterveys ongelmia. Myös tiedän yhden tarinan erosta ja pettämisestä ja mihin johti. Kun omaisuus ja velat kuitattu joutui kerrostalo asuntoon vuokralle. Lopuksi nyt yksin siellä ryyppää katkerana kun uuden kanssa ei onnistunut. Omaisuus menetetty ja ikääkin jo tullut joten tuo oli varmaan sen viimeinen aloitus niin sanotusti. Katkera se on ja sairas. Säälimme kaikki sitä. Siihenkin se voi johtaa. Pahinta on tuo pettäminen eikä se johtanut mihinkään hyvään.

Löysin kivan kirjeenvaihtoilmoituksen hauskalta ja pohdiskelevalta mieheltä. Ajattelin uskaltaa kirjoittaa hänelle... hui :) ainahan ajatuksia voi vaihtaa.

Tutun kuuloista keskustelua täällä, allekirjoitan monia niistä. Itse koen kanssa vahvasti sen, että jos joku tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, tulee heti pelkoa, epäonnistumisen uhkaa jne, muutun etäisemmäksi helposti, uskallus kohtaamiselle vaikeampaa? Jollei olisi niin tunteita toista kohtaan, kaikki sujuisi vaivattomammin ja osaisin olla rento oma itseni. Näitäkin kokenut ja ja yllättynyt toisen kiinnostuksesta minua kohtaan (oletus), etäisyyden ottamisella päässyt niistä. Ei hyvä keino, mutku luonne ei uskalla toimia muulla tavalla?

Tuntuu mahdottomalta löytää mieleinen jossa kaikki oleellinen mätsää, ulkoisesti ja sisäisesti. Luonteella tuntuu olevan suuri merkitys, kolahtamisia tullut ja lopuksi tuntunut, et mokasin jollain tapaa ja se siitä? Noloja tilanteita, mut onneksi viihdyn hyvin myös itsekseni, joten se tasapainottaa oloa, vaikka välillä pahaa tekeekin tämä pasmat sekaisin- olotila.

Näitä kelaan mm. menneen päivän tapahtumia, kun laitan päätä tyynyyn, harmittelen ja nauran itselleni toivotonta tilannettani ja omaa käytöstäni toisia kohtaan. Yleensä jälkikäteen selviää, toisen käytöksen muutos minua kohtaan negatiivisemmaksi, että oletukseni taisi pitää paikkansa, mut jälkikäteen näihin ei hyvä enään palata.

Lähtökohtaisesti ajattelen, et kemiaa oltava meidän välillä puolin ja toisin, kiinnostusta, et jollain tavalla omat aistit heräävät tilanteelle. Sit elän ja käyn tilannetta läpi haaveillen, mielikuva toisesta vain positiivinen "sokea". Pettymysten mahdollisuus suuri, kun pohdiskelen jälkeen päin, kun kaikki jo mennyttä. Jännä oravanpyörä, pääsenkö tilanteesta yli, muutunko niin, että löytäisin sen mielitietyn joskus, osaisin käyttäytyä niin, et en mokaa tai tule nolautumaan uudelleen taas?