joka on kestäny koko elämän/jonka ympärille on kasvanut? Perhettään ei voi valita eikä menneisiin saisi jäädä kiinni. Mutta miten "kasvaa ihmisenä" jos on aina oppinut että tekee niin tai näin niin tulee joko huutoa, dissausta tai saa turpaan? Itekkin oon aikuisikään asti tehny vaan opittujen mallien kautta vaan niitä huonoja valintoja tai sitten teeskennelly että kaikki on hyvin koska en usko että ketään kiinnostaa tai kukaan jaksaa alkaa opettamaan miten asiat kuuluisi terveellä tavalla mennä- jos mitään positiivista tai kannustavaa mallia ei oo himasta oppinut ja vanhemmat on ne ihmiset joista haluaisi pysyä eniten erossa.
Kaverit ja muut ihmettelee miksen seurustele, ole vaki töissä, ym. Kun en omaa enää minkäänlaisia kytköksiä edes omiin tunteisiin- paitsi siihen etten pohjimmiltani enää kykene tai halua luottaa kehenkään. Kun kysyy jotain tai koittaa olla sosiaalinen, pyytää jeesiä tai ihan mitä vaan niin kaikki kattovat nenän vartta pitkin, näin ovat aina tehneet enkä tajua miten tästä pääsisi ulos. Koittanu välillä olla positiivinen uusien tuttavuuksien kanssa, tyyliin opiskeluympyröistä saanut hyvän päivän miten menee- tuttuja mutta hiffannut aina jälkeenpäin ettei mitään kestävää kaverisuhdetta tule syntymään.
Kai noi on sellasia taitoja jotka ois pitäny saada/omaksua jo junnuna ja jos on käyny huono säkä sillon niin suurimmalta osin menetetty peli aikuisena. Kun oikeassa elämässä ei mene niinkun jossain Matrixissa missä tungetaan opetuslevy kaaliin kun huomataan että joku on eläny valheellisessa maailmassa. Eikä tunteita ja motivaatiota voi varmaan kukaan ulkopuolinen opettaa... Onkohan asia sitten vaan niin että p##kat kortit saanut vaan on ja tulee elämään jätelavan roolissa koko elämänsä. Tai sitten valitsee kyynistymisen ja narsistin polun loppuiäkseen. Ja kun oon ite koittanut ottaa aikalisää, chillata ja saada koppaa järjestykseen, ajatella että me kaikki ollaan inhimillisiä olentoja.... sitten joku kaveri vetää juuri niistä oikeista naruista, aloittaa paasaamaan että pitäis seurustella, hommata työt ja ottaa sellanen voittaja asenne kaikkeen mitä tekee... no sitä oon koittanu vähitellen löytää, kohta lähtee kolman vuosikymmen tätä samaa oravanpyörää johon en itse koe tuntevani minkäänlaista hallintaa enää, en muista millon päästin ratista irti ja annoin mennä ojaan- sekään ei näköjään käy. Aina joku repii jostain, kattoo nenänvartta pitkin, lyö, haukkuu minkä jälkeen joku kysyy että "Miten sä et muka osaa nauttia elämästä, löydä työtä tai parisuhdetta kun oot niin mukava ja kaikkee".... Vastaan että kattelisitpa mua pitkällä tähtäimellä pidemmän aikaa niin näät syyn. Ja joo. Oon niin monta kertaa kuullu ton että koita yrittää vielä, kaikilla on vaikeeta joskus, tai että sä oot se joka voi ton kierteen katkasta... ei herätä mitään kaikua missään enää
Kaverit ja muut ihmettelee miksen seurustele, ole vaki töissä, ym. Kun en omaa enää minkäänlaisia kytköksiä edes omiin tunteisiin- paitsi siihen etten pohjimmiltani enää kykene tai halua luottaa kehenkään. Kun kysyy jotain tai koittaa olla sosiaalinen, pyytää jeesiä tai ihan mitä vaan niin kaikki kattovat nenän vartta pitkin, näin ovat aina tehneet enkä tajua miten tästä pääsisi ulos. Koittanu välillä olla positiivinen uusien tuttavuuksien kanssa, tyyliin opiskeluympyröistä saanut hyvän päivän miten menee- tuttuja mutta hiffannut aina jälkeenpäin ettei mitään kestävää kaverisuhdetta tule syntymään.
Kai noi on sellasia taitoja jotka ois pitäny saada/omaksua jo junnuna ja jos on käyny huono säkä sillon niin suurimmalta osin menetetty peli aikuisena. Kun oikeassa elämässä ei mene niinkun jossain Matrixissa missä tungetaan opetuslevy kaaliin kun huomataan että joku on eläny valheellisessa maailmassa. Eikä tunteita ja motivaatiota voi varmaan kukaan ulkopuolinen opettaa... Onkohan asia sitten vaan niin että p##kat kortit saanut vaan on ja tulee elämään jätelavan roolissa koko elämänsä. Tai sitten valitsee kyynistymisen ja narsistin polun loppuiäkseen. Ja kun oon ite koittanut ottaa aikalisää, chillata ja saada koppaa järjestykseen, ajatella että me kaikki ollaan inhimillisiä olentoja.... sitten joku kaveri vetää juuri niistä oikeista naruista, aloittaa paasaamaan että pitäis seurustella, hommata työt ja ottaa sellanen voittaja asenne kaikkeen mitä tekee... no sitä oon koittanu vähitellen löytää, kohta lähtee kolman vuosikymmen tätä samaa oravanpyörää johon en itse koe tuntevani minkäänlaista hallintaa enää, en muista millon päästin ratista irti ja annoin mennä ojaan- sekään ei näköjään käy. Aina joku repii jostain, kattoo nenänvartta pitkin, lyö, haukkuu minkä jälkeen joku kysyy että "Miten sä et muka osaa nauttia elämästä, löydä työtä tai parisuhdetta kun oot niin mukava ja kaikkee".... Vastaan että kattelisitpa mua pitkällä tähtäimellä pidemmän aikaa niin näät syyn. Ja joo. Oon niin monta kertaa kuullu ton että koita yrittää vielä, kaikilla on vaikeeta joskus, tai että sä oot se joka voi ton kierteen katkasta... ei herätä mitään kaikua missään enää
Vastaukset 2
Vanhimmat
En jaksanu ihan kokonaan lukea mutta pohdit kyllä fiksuja kirjotuksessasi. Lähtökohtainen ongelma/haaste näissä on usein introverttiys, jota kenties sinäkin olet. Siihen liittyy arkuutta, ulkopuolisuuden tunnetta, herkkyyttä, sosiaalisia vaikeuksia etc. Tavallaan kun elämässä käy usein että mitä vanhemmaksi kasvaa niin sitä sosiaalisempi pitäisi olla mutta introverteilla ja herkillä asiaa menee lähes päinvastoin. Sitten jos vielä muita vastoinkäymisiä lapsuudessa ja aikuisuudessa niin kyllä siitä voi aika soppa syntyä rakentaa elämää. Kirjotit että muut katsovat nenänvartta pitkin ja muuta niin ehkä juuri muiden mielipiteille, sanoille ja kasvojen ilmeille ei pidä antaa niin paljon tilaa. Mutta introvertillekään ei tämä ole helppoa. Itsekin olen huomannut vanhemmiten että koko elämän ajan olen peilannut itseäni liian paljon muiden kautta, siinä on jotkut hyvät jutut menneet ohi nenän, kun ei ole uskallusta tehdä mitään. Itsekin koen katkeruutta aika ajoin. Pitäisi olla perhettä, työtä, sosiaalista elämää.Katkeruus ehkä tasaantuu kun keskittää elämäänsä niihin positiivisiin asioihin mitä on.
Ammattiavun pariin kannattaa hakeutua jos siitä kokee hyötyvänsä. En tunne perhetaustaasi mutta onhan silläkin paljon merkitystä kuinka motivoivaa ja kannustavaa on vanhempien taholta oltu. Tai ylipäätänsä onko tunteista puhuttu. Ns.hyvä perhekään ei kuitenkaan suojaa ongelmilta koska on niin monia muuttujia haasteiden taustalla. Sosiaalista verkostoa kannattaa pyrkiä kasvattamaan edes vähitellen. Pyrkiä löytämään muita samanhenkisiä ihmisiä. Ja sit sen todellisen minän löytäminen mitä se nyt kenenkin kohdalla tarkoittaakin. Siinä terapiasta on varmasti apua.Onhan se niinkin et joidenkin nakki on vaa olla "outoja" ja toki introverteissäkin on eroja. Einsteinit, Mozartit ja kaikki muut nerot olivat jollain tapaa "mielenvikaisia".Kenties sullakin on joku taito/ominaisuus mitä suurella osalla ei ole. Tsemppiä!
Elämän varjopuolella asustaminen katkeroittaa kenet hyvänsä ja opettaa epäilemään kaikkea ja kaikkia. Olet oppinut pohtimaan elämääsi syvästi, et ole mikään pintaliitäjä, syviä vesiä olet kahlannut, etkä ole luovuttanut. Sisäinen kasvu/oman identiteetin rakentuminen tuottaa välillä tuskaa kun kaikki tuntuu kovin epävarmalta, kasvua tapahtuu kuitenkin! Uskon että monet tahtovat sinulle hyvää, et vain sitä nyt pysty näkemään vaikean menneisyytesi vuoksi. Kirjoitat paasaajista jotka kehoittavat tekemään sitä ja tätä. Miksi kloonata elämänsä toisten mallin mukaan? Ja onko heidän elämä just sitä oikeaa jonka mallin mukaan sinunkin pitäisi elää. Ihailen ettet kloonaannu kenenkään malliin, vaan uskallat olla oma itsesi. Olet ainutlaatuinen, arvokas ihminen. En tiedä ikääsi, kertomastasi päätellen todella syvästi olet elämää kokenut, enkä tiedä sitäkään, oletko koskaan tullut tietämään, että meille ihmisille on annettu tänne elämäntielle ohjaaja, varjelija, lohduttaja, puolustaja, pelastaja, uskollinen ystävä ja paljon muutakin mitä hän voi ja tahtoo ihmiselle olla. Jeesus Kristus joka on Rakkaus. Tämän rakkauden kohtaaminen vapauttaa ja hoitaa katkeruuden siteistä vapauteen. Jeesuksessa on valo joka voittaa pimeyden.