Oman navan ympärillä

Olen jo useana vuonna tehnyt uudenvuodenlupauksen kaventaa vyötärön seutua. Olen tosin tainnut unohtaa lupaukseni jo loppiaispatojen äärellä. Tänäkin vuonna tein lupauksen, mutta tällä kertaa aion kasvattaa vatsaani entistä komeammaksi maaliskuun loppuun saakka. Sen jälkeen en moneen kuukauteen muistane miettiä omaa napaani, sillä keskityn uuden vauvan ihailuun. Niin on käynyt aina. Niin kävi jo silloin, kun sain ensimmäisen vauvamme. Olin ihan hänen lumoissaan. Näin kaunis vauva meille! Olin tyytyväinen itseeni, synnytys oli ohi ja imetys sujui hyvin. Mies tykkäsi minusta aivan entiseen tapaan. En ollenkaan hoksannut ajatella, että vatsa ei ollut ehkä ihan yhtä litteä kuin ennen vauvaa. En, kunnes eräs minua nuorempi nainen kysyi, että onko rankkaa, kun synnytyksen jälkeen jää vatsaa. Olin hölmistynyt: ai jääkö, jäikö minulla?

Muistan kuluneelta syksyltä eräät sunnuntaiseurat. Kahvion läpi kävellessäni Terttu tervehti minua ja huudahti: ”Ihana tuo sun maha!” Minä kiitin ja sanoin olevani samaa mieltä. Hymyilin hölmösti vielä penkkiin mennessäni. Raskaus oli noin puolivälissä, ja minusta oli mukava odottaa vauvaa. Tuntui, etten ollut ollut raskaana pitkään aikaan. Kuopus olisi pian viisi vuotta. Perheenjäsenemme olivat halailleet ja jutelleet vatsalleni jo ensiviikoista asti. Yhtäkkiä mahani oli ihana.

Vain muutamaa kuukautta aiemmin minusta ei ollut tuntunut siltä. Olin vahingossa syönyt liikaa tai liikkunut liian vähän, joten minun luultiin toisinaan odottavan vauvaa. Olin koko aiemman elämäni ollut hoikka, mutta nyt olin huomannut, että iän myötä hoikkana pysyminen ei olekaan itsestäänselvyys. Aina uutta vaatetta valitessani mietin ensimmäiseksi, että peittikö se riittävästi vatsanseutua. Eihän se ainakaan korostanut. Siihen aikaan vatsakommentit eivät ilahduttaneet. ”Ai, sinä oot raskaana”, joku sanoi. ”Ei, olen vain lihonut”, vastasin tavoitellen kepeyttä ääneeni. Näyttelin keskustelun ajan, ettei asia satuttanut minua. En osaa sanoa, miksi. Ehkä en halunnut, että hän nolostuisi tai en halunnut näyttää haavoittuvaisuuttani. Heti samana iltana lähdin lenkille ja märisin. Inhosin itseäni ja sitä kommenttia. Laskeskelin matematiikallani, että jos yksi sanoo sen ääneen, niin 99 muuta ajattelevat niin.

Samana päivänä alueemme naisten WhatsApp-ringissä keskusteltiin seuraavan vauvaillan tarjottavista. Minä ehdotin nauriita. Kerroin samalla, että olin juuri saanut kommenttia vatsastani ja kieriskelin itsesäälissä sen vuoksi. En aikonut syödä enää koskaan kakkuja. En, vaikka tiedän, että juuri tässä porukassa on uskomattomia leipojia. Vauvaillassa pöydät täyttyvät korkeista kakuista ja muhkeista piirakoista. Omat känttyseni yrittävät kyyristellä nurkassa niiden rinnalla.

Sain illassa kovasti myötätuntoa, ja muutamat kertoivat kokeneensa samanlaisia tilanteita. Minä aloin taas tuntea itseni aika normaaliksi. Juttelimme toki paljon muutakin. Otin palan kakkua ja lähdin hyvällä mielellä kotiin, kuten aina noista illoista. Olkoon vähän vatsaa nelikymppisellä.