Olen viime aikoina miettinyt, että kärsinkö jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä. Olen kahlannut niistä kertovia tekstejä, mutta en sovi mihinkään tyyppiin selkeästi. Silti elämäni on kuin kehän kiertämistä, palaan aina samaan pisteeseen. Tietyt käyttäytymismallit ovat piinanneet minua koko elämäni, enkä pääse niistä eroon, vaikka ponnistelisin miten. Tilanne tuhoaa elämäni ilmeisesti alusta loppuun. Olen kuin väärin ohjelmoitu.
Perusongelmani ovat nämä:
1. En koe itseäni arvokkaaksi muutoin kuin olemalla loputtomasti hyödyksi muille ihmisille. En yritä miellyttää ketään, siitä ei ole kyse. Mutta on kuin sisuksiini olisi ohjelmoitu käsky asettaa itseni aina toissijaiseksi, jos työ tai muiden ihmisten elämäntilanne sitä vaatii. En tee sitä hyväksynnän takia vaan siksi, että koen sen velvollisuudekseni ihmisenä. Siksi, että toimimalla näin toimin oikein. En usko Jumalaan, en usko ihmisiin, en palkintoihin enkä kehuihin. Olen yrittänyt kiskoa itseäni irti tästä toimintamallista järkiperusteilla, mutta löydän itseni aina lopulta samasta tilanteesta. Olen menettänyt lukemattomia tilaisuuksia omaan onneen elämässäni, koska ole ajatellut muita. Kantanut vastuuta, pyrkinyt parhaaseen mahdolliseen työnjälkeen ja pitämään lupaukseni.
2. Koskaan mikään minussa tai teoissani ei ole saanut ketään ihmistä pitämään minusta aidosti puhumattakaan rakastamisesta. Tämä koskee myös nyt jo täysi-ikäistä lastani. Kuten toimintatapoihini sopii, uhrasin ihmissuhteeni lapseni takia. En halunnut hänelle isäpuolta, jonkalainen itselläni oli ollut. En halunnut, että syntyisi pieninkään riski siitä, ettei hän tuntisi olevansa tervetullut omassa kodissaan. Mikään valinnoistani ei saanut lastani liittymään minuun niin kuin lapset yleensä kiintyvät. Hän muutti isänsä luo heti, kun sai siihen mahdollisuuden. Hän kertoi vihaavansa minua. Ihmiset ympärilläni lohduttavat, että se on normaalia teini-ikää. En ole koskaan puhunut tästä kenellekään, koska en kestä sitä, etteivät ihmiset ymmärrä, että näinkin voi olla. Voi käydä niin, että lapsi ei kaipaa äitiään. Voi käydä niin, ettei hän koskaan enää soita, koskaan enää halua omaehtoisesti nähdä äitiään. Olen ottanut ison henkivakuutuksen, jotta voin jättää lapselleni edes jotakin sellaista, jota hän tarvitsee.
3. Olen menestynyt. Minulla on taloudellisesti asiat hyvin. Olen hyvä työssäni ja kai arvostettukin työni jäljen puolesta. Olen lahjakas lukemattomissa asioissa, minulla on näennäisesti vahva itsetunto enkä anna ihmisten kohdella minua miten sattuu. Mutta itselleni elämäni on tyhjää ja turhaa. Olen kuin kivi, josta puristetaan mehua. Persoonana olen outolintu, sellainen viihdyttävä pintatuttu. Olen menettänyt näiden kymmenien yksinäisten vuosien aikana uskoni siihen, että joku pitäisi minusta tekojeni takana. Rakastamisesta en uskalla edes haaveilla. Minulla on jäljellä kolmasosa elämääni, suunnan muuttuminen on tässä vaiheessa epätodennäköinen vaihtoehto.
Minulla oli lapsuus, jossa vaadittiin aina mahdotonta kelpaamisen vastineeksi. Jo hyvin pienenä tiesin, että olen olemassa täyttääkseni kaikki lukemattomat velvollisuuteni. Että hyväksyntä on vaihtokauppa, jossa häviän aina. Viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että lapsuuden epävakaa koti, hylätyksi tulemisen kokemukset ja väkivalta todennäköisesti muokkasivat persoonani kieroon. Minusta tuli suorittaja, joka on arvoton itsenään. Hymyilen paljon ja viihdytään muita, jotta en paljastaisi alastomana kylmässä yksinäisyydessä värisevää minääni kenellekään. Jotta kukaan ei näkisi, kuinka onneton olen. Kuinka lähellä itsemurhaa jatkuvasti pelkästään uupumuksesta.
Auttakaa minua ja kertokaa, mikä persoonallisuuden häiriö tämä on?
Perusongelmani ovat nämä:
1. En koe itseäni arvokkaaksi muutoin kuin olemalla loputtomasti hyödyksi muille ihmisille. En yritä miellyttää ketään, siitä ei ole kyse. Mutta on kuin sisuksiini olisi ohjelmoitu käsky asettaa itseni aina toissijaiseksi, jos työ tai muiden ihmisten elämäntilanne sitä vaatii. En tee sitä hyväksynnän takia vaan siksi, että koen sen velvollisuudekseni ihmisenä. Siksi, että toimimalla näin toimin oikein. En usko Jumalaan, en usko ihmisiin, en palkintoihin enkä kehuihin. Olen yrittänyt kiskoa itseäni irti tästä toimintamallista järkiperusteilla, mutta löydän itseni aina lopulta samasta tilanteesta. Olen menettänyt lukemattomia tilaisuuksia omaan onneen elämässäni, koska ole ajatellut muita. Kantanut vastuuta, pyrkinyt parhaaseen mahdolliseen työnjälkeen ja pitämään lupaukseni.
2. Koskaan mikään minussa tai teoissani ei ole saanut ketään ihmistä pitämään minusta aidosti puhumattakaan rakastamisesta. Tämä koskee myös nyt jo täysi-ikäistä lastani. Kuten toimintatapoihini sopii, uhrasin ihmissuhteeni lapseni takia. En halunnut hänelle isäpuolta, jonkalainen itselläni oli ollut. En halunnut, että syntyisi pieninkään riski siitä, ettei hän tuntisi olevansa tervetullut omassa kodissaan. Mikään valinnoistani ei saanut lastani liittymään minuun niin kuin lapset yleensä kiintyvät. Hän muutti isänsä luo heti, kun sai siihen mahdollisuuden. Hän kertoi vihaavansa minua. Ihmiset ympärilläni lohduttavat, että se on normaalia teini-ikää. En ole koskaan puhunut tästä kenellekään, koska en kestä sitä, etteivät ihmiset ymmärrä, että näinkin voi olla. Voi käydä niin, että lapsi ei kaipaa äitiään. Voi käydä niin, ettei hän koskaan enää soita, koskaan enää halua omaehtoisesti nähdä äitiään. Olen ottanut ison henkivakuutuksen, jotta voin jättää lapselleni edes jotakin sellaista, jota hän tarvitsee.
3. Olen menestynyt. Minulla on taloudellisesti asiat hyvin. Olen hyvä työssäni ja kai arvostettukin työni jäljen puolesta. Olen lahjakas lukemattomissa asioissa, minulla on näennäisesti vahva itsetunto enkä anna ihmisten kohdella minua miten sattuu. Mutta itselleni elämäni on tyhjää ja turhaa. Olen kuin kivi, josta puristetaan mehua. Persoonana olen outolintu, sellainen viihdyttävä pintatuttu. Olen menettänyt näiden kymmenien yksinäisten vuosien aikana uskoni siihen, että joku pitäisi minusta tekojeni takana. Rakastamisesta en uskalla edes haaveilla. Minulla on jäljellä kolmasosa elämääni, suunnan muuttuminen on tässä vaiheessa epätodennäköinen vaihtoehto.
Minulla oli lapsuus, jossa vaadittiin aina mahdotonta kelpaamisen vastineeksi. Jo hyvin pienenä tiesin, että olen olemassa täyttääkseni kaikki lukemattomat velvollisuuteni. Että hyväksyntä on vaihtokauppa, jossa häviän aina. Viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että lapsuuden epävakaa koti, hylätyksi tulemisen kokemukset ja väkivalta todennäköisesti muokkasivat persoonani kieroon. Minusta tuli suorittaja, joka on arvoton itsenään. Hymyilen paljon ja viihdytään muita, jotta en paljastaisi alastomana kylmässä yksinäisyydessä värisevää minääni kenellekään. Jotta kukaan ei näkisi, kuinka onneton olen. Kuinka lähellä itsemurhaa jatkuvasti pelkästään uupumuksesta.
Auttakaa minua ja kertokaa, mikä persoonallisuuden häiriö tämä on?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja täällä toinen - melkein - samanlainen. Minulla ei ole lapsia.
En tiedä, onko tämä mikään häiriö. Tämä on vaan elämä. Tämmöstä elämä vaan on.
Noin itsekin olen ajatellut koko elämäni. Että toivoin vain liikaa, koska tätä elämäni on loppuun saakka.
Viime aikoina olen kuitenkin ekaa kertaa elämässäni tullut edes ajatelleeksi, että tällainen pitkäaikainen, jumiutunut käytösmalli, joka aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta ja haittaa elämään voikin olla persoonallisuushäiriö.
Olisi kiva edes yrittää muuttaa asioita. Jos olisi jokin kahva mihin tarttua. Diagnoosi olisi sellainen.
Vai että joku mielenterveysdiagnoosi olisi hyvä. Ei ole. Sellainen on kamala merkintä terveystiedoissa. Yritä itse ymmärtää ja hyväksyä itsesi.
Tietysti joskus on pakko hakea ns. ammattiapua, mutta jos nyt vaan pärjäät elämässäsi ilman, on parempi. Ei ehkä hyvä, mutta parempi.
Älä aja itseäsi loputtomaan 'Minkä takia' -kysymykseen. Joskus on parempi vaan tyytyä, siihen että tämmöstä tämä on. Voi kai tämä muuttuakin, mutta ei kannata piinata itseään hulluuden partaalle yrittämällä väkisin keksiä, mikä itsessä tässä maailmassa on pielessä. Teki mieli kirjoittaa: muka pielessä.
Miksei näin olisi hyvä? Mikset sinä ole hyvä sellaisena kuin olet? Ja pakkoko on olla hyvä? Ja kenen mielestä? Kenen se sinulle pitää kertoa, että sinä riität? Kerro se itse itsellesi. Auta kerrankin itseäsi.
Joskus mietin, miksi muka kaikkien pitäisi minusta tykätä? Tai edes jonkun? En minäkään oikeasti kovin monestakaan paljoa välitä. Tämä on kai osa kuvaamasi 'muka tautia'? Se on jonkun keksimä mielipide, että kaikkien pitäisi tykätä toisistaan, halia ja viihtyä porukassa. Miksei ihminen saisi viihtyä yksin omassa kotona omassa rauhassa?
Voisin kuvitella että nyt on lähestymässä jokin täysien vuosikymmenien merkkipäivä ja tuo on siihen normaalisti kuuluvaa elämän läpikäyntiä. Siihen saa aina sellaisen negatiivisen kuvan kun miettii asioita itsekseen, suosittelen että kirjoitat nuo ajatuksesi paperille ensin sellaisena kuin ne ovat ja tulevat ja sitten kuvittele olevasi lapsesi, työkaverisi tai pomosi ja kirjoita mitä hän sinusta ajatteli kyseisellä hetkellä
Ehkäpä sulla on vain huono itsetunto eikä mikään luonnevaurio. Luokituksista löytyy kyllä jotain kaikille sopivaa, mulle on jopa joskus diagnosoitu epävakaa, mutta en siitä välittänyt eikä kukaan ole mitään koskaan maininnut, vaikka aikaa on 12 vuotta kulunut, että se niiden merkityksestä. Yritin kuitenkin vaikean hetken tullen käyttää sitä hyödyksi päästäkseni psykoterapiaan. Turhaan, sain sitten kannasta lukea olevani erikoinen nainen joka oli näyttänyt paperinivaskaa. Kyseisen nivaskan kuitenkin olivat laatineet neuropsygologi, psygologi, yleislääkäri ja psykiatri yhteistuumin työkyvyn arvioinnissa eikä sillä koskaan ole ollut yhtään mitään merkitystä kenellekään.
Ymmärrän tuskasi. Samaa rataa menee munkin elämä. Ainoo syy, mikä en lopeta tätä on velvollisuudet kaikkia muita kohtaan. Ku aina on joku homma kesken tai jotain luvattu johki.
America First!
Miksei: Minä ekaksi! Minä ekana!