Sokki

Ensin voimia, jaksamista ja enkeleitä olalle!
Kuten itsekin huomaat, ihmisen mieli on siitä hassu, että se unohtaa niitä asioita joita se ei halua muistaa, näin ilmeiseti (?) on käynyt Sinullakin. Vasta sitten, kun on oikea aika selvittää asioita, alkaa niitä myös mieleen muistumaan - ilmeisesti Sinulla se aika alkaa olla käsillä. Ja asiathan täytyy selvittää. Ainakin itsensä kanssa, jotta pääsee eron tuosta "häpeästä, surusta, syyllisyydestä jne."

Äitisi, ilmeisesti, haluaa päästä eroon omasta syyllisyydestään sillä, että kertoo Sinulle asioita, jotka ovat vain hänen näkökulmansa. Kuuntele myös hänen kantansa, mutta muodosta oma käsityksesi ja pysy siinä. Oma mielipiteesi on tärkeä. Jos voit, niin pyri antamaan äidillesi anteeksi - ei hänenkään elämänsä helppoa ole ollut.

Moraalisestihan tässä on tapahtunut todella pahoja tekoja ja vielä lasta, puolustuskyvytöntä, vastaan, äidin tulematta väliin. Ehkä äitisi elämäntilanne oli silloin sellainen, ettei yksinkertaisesti voinut puuttua??!
Nykyäänhän moisista teoista voisi vaikka linnaan laittaa...

Mikäli vaan voit, niin keskustele vielä äitisi kanssa. Ja muista sinä et ole syyllinen!!!!
Elämä on tällaista, välillä tapahtuu asioita, mitä ei soisi kenellekään tapahtuvan.
Pärjää elämässäsi eteenpäin ja muista, kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Ja ainakin itse tiedät, miten käyttäytyä muita ihmisiä, lapsiakin, kohtaan ! ;)

Itse olen 12 vuotiaana joutunut isäpuoleni seksuaalisen halun kohteeksi. Kerroin siitä kaverille ja äitini kuuli asiasta. Hän ilmoitti poliisille. Minut vietin kuulusteluun, en puhunut mitään. Miehelle ei siis tullut mitään. Jälkikäteen olen miettinyt, miten toisinkin olisin voinut asian hoitaa, mutta olin silloin lapsi. Nyt olen antanut asian olla. "Miehet on miehiä" jne. Olen jopa antanut anteeksi. Mutta itsetuntooni ja kaikkiin ihmissuhteisiin ko. tapaus on vaikuttanut, en kykene toimimaan "normaalisti". Lisäksi taustalla on vanhempien alkoholinkäyttöä, oman isän vankilassaoloa jne.

Mutta elämä on silti elämisen arvoista. Tällä hetkellä minulla on mies, joka tietää "kaiken". Ja lapsia. Ja ainakin sen tiedän, miten lasten kanssa eletäänÖ: meillä pussataan ja halitaan, pelataan ja muutenkin vietetään aikaa ilman sitä pelkoa vatsanpohjassa, mikä omassa lapsuudessa oli...

Ehkä poikkesin asiasta, paljonkin, mutta halusin vain rohkaista Sinua jatkamaan. Koita selvittää asiat itsellesi ensin, ts. mieti, kuinka paljon olet valmis "hyväksymään" antamaan anteeksi.
Ja kun olet kerran näinkin pitkälle päässyt, niin eikun eteenpäin !!!! ;)

Olen pahoillani vaikeuksistasi.
En kävisi läpi vanhoja juttuja.
Et voi ottaa vastuuta muiden ihmisten tekemisistä.
Sinun elämä on nyt, nauti siitä, niiden kanssa, jotka haluavat.

Hyva Woman 46, Miten paljon oletkaan saanut karsia!
Koeta nyt aivan tietoisesti katsoa eteenpain, meinneita kun ei voi enaa muuttaa. Vanhempasi ovat olleet tosi petoja, ikava puoli siina etteivat lapset voi valita vanhempiaan.

Hyvaksy tosiasia etta nuo ovat jo menneita, onneksi niita ei saa takaisin ja ponnistele kaikin voimin katsomaan vain eteenpain. Se tuo vain parempaa tullessaan, paiva paivalta.

Anna vanhempiesi olla omissa oloissaan, jos haluat niin voit puhelimitse jarjestaa heille hoitajan/kotiavustajan ja katsoa etta katto pysyy paan paalla. Mutta, pyydan hyvin kauniisti, ala mene heidan luokseen, tee kaikkesi ettet joudu tapaamaan naita petoja enaa.He ovat piinanneet sinua jo tarpeeksi.

Keskittaydy nyt vain omaan perheeseesi, avaa silmasi nakemaan kauneutta ymparillasi. Kasvit, aurinko, vesisade; olet jo vihdoinkin ansainnut sisaisen rauhan. Taistele sen puolesta.

hei!
sun tekstistäs paistaa läpi paniikki, ahdistus ja todella pahaolo. Olet kokenut kovia ja toivon sulle voimia jatkoon! Ansaitset vain parasta ja olet rakastamisen ja hellyyden osoitusten arvoinen! Kuten tossa jo joku vastaaja sanoikin, niin nyt ei kannata todellakaan antaa periksi kun oot jo näin pitkälle päässyt!!!!
Sä selviät tästä!!!

Ensinnäkin vaikea lähteä selvittämään varmasti asioita joita ei tarkasti muista. Totuutta ei välttämättä koskaan saa selville vaikka haluaisikin, koska ihmiset valehtelee ja myös unohtaa. On silti ehkä parempi yrittää selvittää asiat kuin vain väkisin yrittää unohtaa ne.

Ihmiskunnan historiassa on niin paljon tapauksia joissa ihmiset ovat kokeneet kauheuksia. Miten ihmiset ovat selvinneet sotien kauhuista? Miten keskitysleirivangit ovat selvineet muistojensa kanssa päästyään vapauteen? Jotkut ovat vaienneet musitoistaan koko loppuelämäkseen, toiset taas ovat puhuneet ja kertoneet kokemuksistaan jälkipolville. Me ihmiset olemme niin erilaisia. Jotenkin kuitenkin uskoisin ihan vaan omaan maalaisjärkeen tukeutuen että puhumalla asiat selviää, tai ainakin puhuminen auttaa enemmän kuin vaikeneminen ja muistojen torjuminen.

Ja toiseksi todella tärkeää että sä tiedät että SÄ ET OLE TEHNYT MITÄÄN VÄÄRIN. ELI ÄLÄ SYYLLISTÄ ITSEÄSI NOISTA ASIOISTA! Ja sulla on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta sun vanhempia kohtaan. Onhan ne nyt herran jestas sentään tehnyt väärin kun tolleen ovat käyttäytyneet! Mutta älä silti anna vihan ja katkeruuden täyttää koko sydäntäsi.
Kuten tossa tekstissäs sanoitkin tekstistäsi jäi väliin paljon hyvää sekä pahaa. Ehkä juuri tämä tekee asioista elämässä niin vaikeita, koska ei ole olemassa pelkästään hyvää tai pahaa. Vihaa minen on vaikeaa kun tietää että toisessa on myös jotain hyvää. Mutta rakastaminen on myös vaikeaa, kun tietää että toisessa on myös pahaa. Siksi ei kannatakaan yrittää tuntea pelkästään tosta tunnetilaa ja harvoinhan me niin teemmekään.

Voisin kuvitella, että kokemuksistas huolimatta sun on varmaan vaikea sanoa että vihaat äitiäsi tai vihaan isääsi tai vihaan heitä molempia. Sulla on kuitenkin täysi oikeus sanoa että vihaat sitä mitä he ovat tehneet ja miten he ovat toimineet!

Joskus kirjoittaminen auttaa asioiden käsittelyssä. Se on toimii tavallaan terapiana eli tukevana ja parantavana keinona kun saa kirjoittaa omia tuntojaan ylös ja lukea niitä uudelleen ja tarkentaa omaa näkökulmaansa. Tämä voisi olla ehkä yksi keino ja apu tunteidesi ja ajatustesi käsittelyyn :) mutta jokainen on yksilöllinen.
Ja mun mielestä anteeksi antaminen ei tarkoita sitä että sun pitäisi unohtaa tuo asia miten sua on kohdeltu. Anteeksi antamista on jo sekin tavallaan ettet janoa kostoa. Ja anteeksiantaminen ei tarkoita sitä että sun pitäisi sitten anteeksi annettuasi hyväksyä se mitä sulle on tapahtunut.

Sun ja sun lapsuuden perheesi tarinaa voisi tulkita ja tarkastella niin monista eri näkökulmista. On olemassa sun tarina, sun näkökulma ja sun muistot ja se miten sä oot kokenut noi asiat. Samoin sun äidin ja sun isän vastaavat. Ne kietoutuu kaikki toisiinsa. Mutta kai se elämä vaan tätä on, että toiset saavat jo huonot kortit syntyessään. Sä oot kuitenkin mun mielestä aloittanut ton sun tekstin perusteella jo uuden paremman korttipelin, jos tätä vertauskuvaa nyt käytetään, ja eiköhän sekin jo ole menestystarina!
Älä vaan hemmetti anna periksi! :)Sulla on vielä niin paljon annettavaa muille ihmisille, kun oot selvinnyt tollasesta. Se mikä ei tapa vahvistaa ja pystyt ehkä jonain päivänä auttamaan muita.