Julkaisen Ahtisaaren kauden viimeisinä kuukausina tekemäni kirjoitusta 5-8 sivua käsittävinä paloina. Kirjoituksen nimi on Ahtisaari epäonnistui presidenttinä. Kirjoitus pohjautuu Ahtisaaren aikana keräämiini lehtileikkeisiin.
OSA 3
Valtiosääntöpaketti ja pääministerin valinta
Ahon hallituksen loppuaikoina valmistellaan eduskunnassa Tiitisen valtiosääntötoimikunnan pohjalta laajempaa perustuslakien muutosta. Oli jo opittu, että presidentti Ahtisaari vastustaa kaikkia muutoksia, jotka vähentävät presidentin valtaoikeuksia. Kuitenkin eduskunta hyväksyy lain, jonka mukaan pääministerin valinta annetaan eduskunnalle. Aikaisemmin presidentti yksin valitsi pääministerin. Tiitisen toimikunta esitti, että eduskunnalle pitäisi antaa etuoikeus pääministerin nimeämiseen: jos eduskunta ei siihen pysty kolmessa äänestyksessä, aloite siirtyy pr tämänkaltaisen lain syntymisen kiireellisenä määräenemmistöllään ja tarjosi kompromissia, jossa aloite pääministeristä olisi kuitenkin jäänyt presidentille. Erkki Pennanen kolumnissaan 2.1.95 HS:ssa kirjoittaa:
- ”Kompromissi” säilyttäisi nykyisen käytännön. Presidentti voi vapaasti valita, millaista hallituspohjaa hän lähtee tavoittelemaan ja kenen johdolla. Vuoden ’87 sinipulahallituksen syntyvaiheet osoittavat, miten taitava presidentti voi halutessaan sotkea eduskunnan enemmistön kaavailut ja saada aikaan itselleen mieluisemman lopputuloksen. (Tarkoittaa sitä, että Koivisto presidenttinä esti vaalit voittaneiden puolueiden tahdon muodostaa porvarillinen hallitus Väyrysen johdolla.)
3.3.95 Suomen Kuvalehti, jonka päätoimittajana ei vielä ole Ruokanen, arvioi presidentin ensimäistä vuotta:
- Amerikkalaisen mallin mukaisesti Ahtisaari haluaa nähdä presidentin aktiivisena sisä- ja ulkopolitiikan moottorina, ei vain reservinä, kuten koivistolaisessa Suomessa yhä enemmän koettiin.
- Amerikkalaiseen tapaan Ahtisaari näyttää käyvän jatkuvaa vaalikampanjaa. Sen muodot kättelyineen ja nimikirjoituksineen ovat kuin suoraan tähtilipun maasta. Presidentin uudenvuoden puheessa särähtivät amerikkalaisuuksina korvaan viittaus puolisoon ja siunauksen toivotus.
- Sinänsä harmittomina pikkuseikkoina ei näihin kulttuurilainoihin kannattaisi kiinnittää huomiota, elleivät ne viittaisi vakavampaan ongelmaan. Siihen, että Ahtisaari ei edelleenkään tunne Suomen poliittista järjestelmää eikä kunnioita sen kehityksen pitkää linjaa.
- Selkeästi edeltäjästään poiketen Ahtisaari on alkanut vivuta vallankäytön painopistettä hallituskeskeisestä parlamentarismista vahvan presidentinvallan suuntaan. Hän väheksyy puoluelaitosta ja välillisesti myös eduskuntaa. Hän on ajautunut muiden valtiomahtien kanssa ristiriitaan, joka voi laueta vain hänen tappiokseen.
- Mauno Koivisto murehti vielä sitä, että hänen työkalupakistaan ei tahtonut löytyä kyllin pientä vasaraa, vaan aina kun hän jotain sanoi, oli kuin olisi lekalla kumauttanut. Martti Ahtisaaren ongelma alkaa olla päinvastainen: löytyykö enää tarvittaessa suurta vasaraa.
Pian tämän kirjoituksen jälkeen Kuvalehden päätoimittaja vaihtuu Tapani Ruokaseen, joka on varsinainen Ahtisaari-fani.
Näihin aikoihin ovat vaalit, sosiaalidemokraatit odotetusti voittavat ja pääministeriksi nousee Paavo Lipponen. Ahtisaari kertoi äänestäneensä vaaleissa Lipposta. Tällöin toisen kerran havahdun huomaamaan, miten hölmö presidentti meillä on. Mitä järkeä presidentin on kertoa, ketä äänestää vaaleissa?
Valtiosäännön muutoshanke saa nolon lopun kun muodostetaan Lipposen hallitusta. Ilta-Sanomien kirjoitus 24.4.95 kuvaa tapausta:
- Paavo Lipposen hallituksen ohjelmaan liittyy mielenkiintoinen pöytäkirja. Sen mukaan presidentin valtaoikeuksien kaventamista mm. pääministerin valinnan osalta merkitsevä lainmuutos hylätään eduskunnassa uuden hallituksen voimin, vaikka enemmistö vanhasta eduskunnasta kannatti lakia. Eduskunta saa joukon takinkääntäjiä.
Tärkeimmät takinkääntäjät olivat Niinistö, Nikula, Alho, Anderson ja Helle.
Jukka Tarkka kirjoittaakin tapauksesta Suomen Kuvalehdessä 19.5.95:
- Lähetekeskustelussa uuden hallitusrintaman edustajat puolustivat täyskäännöstään huomiota herättävän avuttomasti. He eivät itsekään uskoneet pätkän vertaa siihen, mitä joutuivat esittämään.
- Enää ei ole niitä historiallisia, sisäisiä eikä ulkoisia, syitä, joiden takia voimakas presidentti-instituutio oli tarpeen.
- Uudessa tilanteessa ei olisi ehkä ollenkaan huono ajatus kehittää valtionpäämiesinstituutiota siihen suuntaan, että presidentistä tulee kansallinen keulakuva, moraalisella ja eettisellä voimallaan asenteisiin vaikuttava aatteellinen johtaja. Suuren poliittisen vallan käyttäjä ei hevin pysty nousemaan sellaiseen asemaan.
- Hallitusneuvotteluissa on siis päätetty jäädyttää presidentin valtaoikeudet viime vuoden tilanteeseen.
- Näin äkkinäinen, perustelematon ja epäjohdonmukainen muutos on merkittävämpi kuin paluu lähtöruutuun. Pääministeri on selityksen velkaa. Tai ehkä sen onkin velkaa presidentti. Siinä tapauksessa selitettävää on vielä enemmän
Minä määrään, oli Ilta-Sanomien Vesa-Pekka Koljosella otsikkona kolumnissaan 27.5.95.
- Martti Ahtisaaressa on alkanut esiintyä paasikivimäisiä piirteitä. Hän ärtyy entistä useammin ja suhtautuu muihin yhä kärsimättömämmin.
- Tai sitten asia on ihan yksinkertaisesti niin, että vuoden istumisen jälkeen presidentistä alkaa tulla esiin se puoli, jota vaalikampanjassa ei esitelty.
- Vähä vähältä mutta johdonmukaisesti tyyli on kuitenkin muuttunut: valtaoikeustaistelu, edustuskiista, intohimoinen matkailu, kaikki toimet ovat korostetusti alleviivanneet, että kansan valitsema presidentti Martti Ahtisaari ei ole tilivelvollinen kenellekään vaan tekee just niin kuin lystää, myös vastatessaan kansalaisten puolesta kysymyksiä esittäville toimittajille. Se tuli politiikan toimittajien haastattelussa esille selvin sanoin: ”Minä määrään aikataulun, ettekä te”.
- Veikkaisin, että tämä tyyli on todellisempaa ja pysyvämpää Ahtisaarta kuin mukava-Mara.
- Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan Ahtisaaren suosio on korkeammalla kuin koskaan. Suomalaista ei tarvitse syvältä raaputtaa, kun tasavaltalaisen nahan alta paljastuu suuriruhtinaan maan altis alamainen.
IS:n Vapaa sana-palstalla Anneli Jäätteenmäki, edellisen hallituksen oikeusministeri, suomii 12.7.95 edellisen eduskunnan tekemän työn hylkäämistä. Ihmettelee oikeusministeri Niinistön toimia, sillä olihan hän edellisen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana keskeisesti laatimassa muutoksia perustuslakiin.
- Yhden henkilön, tasavallan presidentin, oletetut tai todelliset mielipiteet ovat voineet kääntää päälaelleen isojenkin puolueiden suuret, historialliset valtiosääntöperusteet.
Toisaalla lehti kertoo teettämästään gallupista, jonka mukaan kansalaiset ovat sitä mieltä, että Ahtisaari on pyrkinyt vahvistamaan presidentin valtaa ja että hänen pitäisi jakaa valtaansa enemmän eduskunnalle ja hallitukselle. Tämä minusta oli ensimmäinen merkki, että kansa oli havaitsemassa Ahtisaaren vallanhimon.
Erkki Tuomioja on yksi pettyneistä, Suomen Kuvalehden haastattelu 21.7.95:
- Hän oli ’93 Ahtisaaren tukiyhdistyksen puheenjohtajana markkinoinut ehdokastaan:
” Ahtisaari edustaa myös sitä käsitystä presidentin asemasta ja valtaoikeuksista, joka minusta varmimmin vahvistaa parlamentarismia”.
- Tuomioja ei horju kannastaan, jonka mukaan presidentin valtaa pitää riisua ja rajusti:
”Suomen pitäisi jo siirtyä kokonaisvaltaiseen parlamentarismiin. On kestämätöntä, että ulkopolitiikkaa johdetaan muulla tavalla kuin muuta politiikkaa”.
Vielä joulukuussa Kouvolan Sanomat (HS, Muut lehdet 12.12.95) toteaa, että valtiosääntöpaketti kaatui suotta.
- Kaiken piti olla kunnossa, kunnes sateenkaarihallituksen ohjelmaan mitä ilmeisimmin presidentin toiveiden mukaisesti Sdp:n ajamana tehtiin tyylipuhdas takinkääntö.
- On todella valitettavaa, että parlamentarismia vahvistamaan tarkoitettu muutos jäädytetään yhden puolueen ja sen kautta presidentiksi valitun myötävaikutuksella.
- Nyt on käymässä niin, että tervettä tavoitetta vahvistaa parlamentarismia ote onkin kiertymässä tiukemmin presidentin hyppysiin.
Vuoden ’95 jälkipuoliskon arvioita presidentistä
Ahtisaaren virkakautta on kulunut puolitoista vuotta. Arvostelu lehdistössä oli yhä suorasukaisempaa.
Suomen Kuvalehti julkaisee 9.6.95 kirjoitukseni.
Pertti Paasion murhe
Ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja on turhautunut eduskunnan vähäisiin vaikutusmahdollisuuksiin ulko- ja turvallispoliittisissa asioissa. Suonen Kuvalehden (19/95) haastattelussa hän ehdottaa ulkoasiainneuvoston perustamista. Siihen kuuluisivat presidentti sekä eräitä hallitus- ja eduskuntapiirejä. Neuvostoa tarvittaisiin Paasion mukaan siksi, että eduskunnan ja presidentin suhteet eivät ole kunnossa, ja siksi, ettei ole edes foorumia, missä nämä valtioelimet olisivat jossain määrin tasavertaisessa vuotovaikutuksessa keskenään.
Paasio jätti sanomatta tämänkin ongelman perussyyn: Suomen presidentin laajat, parlamentaarisen kontrollin ulottumattomissa olevat valtaoikeudet. Kuten jotkut aikaisemmatkin presidentit, nykyinen presidenttimme on ryhtynyt käyttämään tätä valtaa erityisesti ulko- ja turvallisuuskysymyksissä.
Jos Suomessakin hallitus ”määräisi” näistä asioista, ongelma ratkeaisi itsestään. Hallituksella ja eduskunnalla on jatkuva yhteys ja riittävästi foorumeita tuoda myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivat laajemman poliittisen harkinnan piiriin.
Tähän käytäntöön ei päästä ilman aikaa vievää valtiosäännön uudistamista. Se nähtiin, kun Ahtisaari kieltäytyi noudattamasta eduskunnan päätöstä EU-edustuskiistassa. Siirtymäkautena voisivat pääministeri ja ao. ministeri entistä enemmän tuoda presidentin viestejä ulkopolitiikasta eduskuntaan, jolloin se ja sen valiokunnat saisivat ministereiden välityksellä lähettää terveisiään presidentille.
Mikäli tämä vaikuttaa vaikealta, perustettakoon tuo neuvosto. Tällöin tulisi pitää tarkoin huolta siitä, ettei tästä elimestä muodostuisi uutta presidentin vallankäytön välinettä, vaan sen avulla eduskunta pääsisi vaikuttamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan jo enne kuin presidentti siitä päättää. Neuvosto tulisi lakkauttaa heti, kun vallankäytössä on siirrytty parlamentarismiin valtiosäännön muutoksen kautta.
Oiva Härkönen, Vantaa
Tämän jälkeen en havainnut enempää Paasion kuin kenenkään muun ottaneen tätä asiaa esille.
Sama Suomen Kuvalehden numero harmittelee, että suora kansanvaali on itse asiassa vahvistanut presidentin, eikä niitä nyt enää uskalleta karsia.
- Presidentin asemaa koskevissa perustuslain uudistuksissa on nyt päädytty yllättävään lopputulokseen. Kun yleisesti hyväksytty päämäärä on ollut heikentää voimakasta presidentti-instituutiota parlamentaarisen kansanvallan hyväksi, onkin meillä nyt äkkikäännöksen jälkeen vahvempi presidentti kuin kenties milloinkaan.
- Valtiosäännön kehittäminen ei saa olla suhdannepolitiikkaa, kuten nyt näyttää olevan.
17.6.95 HS ihmettelee otsikolla ”Vallanjakosopimus ei painanut mitään”:
- Ahtisaaren ja Lipposen sopimus joutui kuitenkin erikoiseen valoon heti tuoreeltaan, kun Ahtisaari matkusti Ranskan uuden presidentin Jacques Chiracin työillalliselle 9. kesäkuuta. Lipponen ei saanut kutsua.
- Ahtisaaren käynti ranskalaiskollegansa luona olisi sujunut ilman hämminkiä, jos kyseessä olisi ollut EU-illallinen, jossa olisi käsitelty vain ulkopolitiikkaa. Siellä kuitenkin nousi esiin myös työllisyys. Lisäksi siellä pohdittiin myös liikenne-investointeja.
- Tämä heittää ikävän varjon Ahtisaaren ja Lipposen sopimuksen ylle.
- Chiracin illalliskutsu on hyvä esimerkki siitä, millaisiin ongelmiin Suomen dualistinen valtiosääntö voi johtaa.
- Pääministeri Lipponen kommentoi Ahtisaaren matkaa eduskunnassa sanomalla, että kyseessä oli ”rajatapaus”. Ilmaisu sisältää peiteltyä tyytymättömyyttä.
HS:n Risto Uimonen vaikuttaa olevan antautumisajatuksissa Ahtisaaren edessä kolumnissaan 19.6.95.
- Vanha poliittinen eliitti joutuu tarkistamaan vähitellen käsityksiään presidentti Martti Ahtisaaresta.
- Ahtisaaren kunnianhimo on tullut esiin monissa eri yhteyksissä. Selkein osoitus siitä on kuitenkin se määrätietoisuus, millä hän puolustaa presidentin ulkopoliittista valtaa.
- Hämmästys on suuri, kun presidentti ei noudata eduskunnan tahtoa eikä näytä pitävän kiinni edes pääministeri Paavo Lipposen kanssa sopimuksesta.
- Komeat galluplukemat tekevät Ahtisaaresta tavallistakin kovemman vastuksen. Suosittua presidenttiä on vaikea panna kuriin.
On uskomatonta, että nyt joudutaan puolustamaan Ahtisaaren ja Lipposen välistä sopimusta, joka jo sinänsä oli selkeästi perustuslain vastainen. On myös surullista, että Ahtisaaren vallan määrä kullakin hetkellä näytti olevan suoraan riippuvainen gallupsuosion suuruudesta.
HS:n Erkki Pennanen puolustaa 23.6.95 kolumnissaan parlamentarismia toisin kuin lehden toinen pääkirjoitustoimittaja Uimonen tekee.
- Max Jakobson varoittaa kolumnissaan (HS 21.6.) presidentin vallan heikentämisestä. Nyt Jakobson perustelee vahvan presidentinvallan säilyttämistä myös erilaisilla yleisillä syillä, joista hätkähdyttävin on vetoaminen parlamentaarisen demokratian elinvoiman heikkenemiseen.
- Jakobson ei halua ymmärtää pyrkimyksiä parlamentarismin vahvistamiseen aikana, jolloin puolueiden arvostus on romahtanut ja maailmalla käydään keskustelua parlamentaarisen demokratian kriisistä.
- Sen sijaan hän antaa ymmärtää, että politiikan arvostuksen ja poliitikkojen vallan huvetessa tarvitaan politiikan yläpuolella olevaa ”hallitsijaa”. Hän olisi ”jatkuvuuden takuumies”, joka ei sallisi itselleen populistisia eleitä.
- Kansainvälisessä yhteistyössä, erityisesti EU:ssa, on yhä vaikeampaa sanoa, mitkä asiat ovat sisäpolitiikkaa ja mitkä ulkopolitiikkaa.
Pennanen kuvaa Jakobsonin ajattelua, että presidentti olisikin sopiva hoitamaan nuo kaikki ja pitää sitä kummallisena johtopäätöksenä.
- Muissa EU-maissa Ranskaa lukuun ottamatta tehtävä kuuluu parlamentaarisen demokratian pelisäännöillä toimivalle pääministerille.
- Kansalaisten enemmistö ei ole asettanut järjestelmää kyseenalaiseksi. Huoli poliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta on yhä outo.
- Ainoa johdonmukainen ratkaisu ulko- ja sisäpolitiikan välisen rajan hämärtymiseen EU-jäsenyyden myötä on tehdä pääministeristä Suomen pääsääntöinen edustaja EU:n tärkeimmillä foorumeilla.
16.7.95 HS ihmettelee Ahtisaaren toimeliasta elämää.
- Ahtisaaren poikkeuksellinen aktiivisuus pakottaa kysymään, mikä on kaiken tämän takana. Ahtisaari on viettänyt pitkiä aikoja ulkomailla. Yrittääkö hän sen takia ottaa kaiken irti suomalaisesta elämänmuodosta, ikään kuin paikatakseen aukkojaan? Vai käykö hän yksinkertaisesti vain amerikkalaisten politiikan oppikirjojen mukaista jatkuvaa vaalikampanjaa.
- Ahtisaari on kieltäytynyt puhumasta toisesta presidentti kaudesta. Vaikenemisella ei ole kuitenkaan hänen toivomaansa tehoa. Presidentti, jota toinen kausi ei kiinnosta lainkaan, tuskin näkisi vastaavaa vaivaa yhteyksien pitoon ja esilläoloon.
Suomen Kuvalehden artikkelissa 21.7.95 Erkki Tuomiojasta käsitellään hänen suhdettaan Ahtisaareen:
- ”Ahtisaari edustaa myös sitä käsitystä presidentin asemasta ja valtaoikeuksista, joka minusta varmimmin vahvistaa parlamentarismia”, Ahtisaaren tukiyhdistyksen puheenjohtaja markkinoi ehdotustaan keväällä 1993.
- Kansan parissa kiertäessään Tuomioja huomasi Ahtisaaren ajatusten muuttuvan. Miksi antaa valta pois kun kansa sitä oikein tyrkyttää.
- Tuomioja ei horju kannastaan, jonka mukaan presidentin valta pitää riisua ja rajusti: ”Suomessa pitäisi jo siirtyä kokonaisvaltaiseen parlamentarismiin. On kestämätöntä, että ulkopolitiikkaa johdetaan muulla tavalla kuin muuta politiikkaa. Presidentti saisi olla moraalinen johtohahmo Saksan Richard von Weizsäckerin tyyliin”.
Ilta-Sanomat kertoi pikku-uutisenaan 8.9.95 kirkollisen Kotimaan ja presidentin suhteesta:
- Kotimaasta on siunautumassa presidentti Ahtisaaren virallinen äänenkannattaja. Tuoreimpaan numeroon on Ahtisaaren vaalijoukoissa täysinpalvellut Tapani ”Vähä” Ruokanen painattanut peräti kolme kirjoitusta presidentistä aina pääkirjoituslipaisusta esitelmäreferaattiin.
- Lukija jää vain kaipaamaan aidossa ceausesculaisessa laadittua kuvareportaasia ”Presidentti kävi innoittamassa ja opastamassa hailuotolaisella kiljuhanhitarhalla”.
Suomen Kuvalehti piti 29.9.95 valitettavana, kun Koiviston ja nykyisen presidentin niin erilaiset käsitykset presidentin roolista estävät heidän lähemmät yhteydet valtakunnan parhaaksi.
Ahtisaaren on tuntenut mieltymystä näyttäytyä ja ottaa kantaa mitä erilaisimpiin asioihin.
- Ahtisaari on vaieten ja sivusta seuraten saanut todeta edeltäjänsä laajat ja syvät kontaktit suurvaltajohtajiin – yhteydet, jotka häneltä itseltään puuttuvat.
- Vasta virkaan valittuna Ahtisaari tunsi mieltymystä ja ottaa kantaa mitä erilaisimpiin asioihin.
- Varsin nopeasti kuitenkin selvisi, että Ahtisaaren anti julkiseen keskusteluun jää vaatimattomaksi. Samalla kiinnostus tasavallan presidentin puheisiin ja matkoihin alkoi hiipua.
Tuomo Lappalainen kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä 6.10. nimittäen häntä Suomen Reaganiksi:
- Hyvää päivää tyyppiset small talkin taitajana hän on luontevampi kuin yksikään toinen johtava poliitikkomme.
- Ahtisaaren asema on itse asiassa samanlainen kuin Ronald Reaganin taannoin Yhdysvalloissa. Suuri osa mielipidevaikuttajista nyrpistää nenäänsä presidentin viljelemille itsestäänselvyyksille. Kansan enemmistö ei kuitenkaan välitä, vaikkei Ahtisaaren lausunnoista löytyisikään järin suuria älyllisiä oivalluksia.
- Miten suhtautuminen presidenttiin muuttuu, kun laajemminkin huomataan, ettei hän ollutkaan sellainen ihmeidentekijä kuin odotettiin.
Ilta-Sanomien artikkelissa 7.10.95 todetaan hänen yrittävän olla uusi Kekkonen, mutta:
- Kekkosella oli kuitenkin enemmän luontaista karismaa ja Kekkonen oli huomattavan paljon paremmin perillä suomalaisesta sisäpolitiikasta.
- Ahtisaarellahan näyttää suhteellisuustaju katoavan sen takia, että hän on niin omaan piiriinsä suljettu.
Lehti sanoo, että hurraavista kansanjoukoista maakuntamatkoilla hän saa harhaisen käsityksen maailmasta eikä se ole aitoa kosketusta kansaan.
15.10.95 saa moitetta Helsingin Sanomissa presidentin vahvistama oma armahduslinja, joka mukaan hän suhtautuu torjuvasti talous-, väkivalta- ja huumerikoksista tuomittujen armahdukseen:
- Mutta näissäkin rikoksissa tuomioistuimissa määritelty oikeus voi yksittäistapauksissa tuntua inhimilliseltä vääryydeltä kohtuuttomuudelta, johon vain presidentin armahdus voi tuoda avun.
- Armahdus ei ole ylimmän tuomiovallan käyttöä; siinä armon annetaan käydä oikeudesta.
Minusta tuo oli Ahtisaarelle tyypillistä populismia. ”Meidän Mara on kova jätkä, se ei armahda rosvoja, narkkareita eikä tappajia”. Vaikuttaa, ettei Ahtisaari ymmärtänyt koko armahduksen ideaa. Sehän annetaan inhimillisistä syistä rangaistusta kärsivälle vangille, eikä siinä pidä katsoa, mistä syystä hän on joutunut vankilaan.
Turun Sanomien päätoimittaja Aimo Massinen (HS 19.11.95, Muut lehdet) ihmettelee, onko presidentin vilkas matkustelu oikea tapa hoitaa tehtäviään. Milloin hän ehtii tutustua valtavaan asiakirjavuoreen, kansainväliseen kirjallisuuteen ja muuhun materiaaliin?
- Milloin olemme viimeksi kuulleet Ahtisaaren suusta jonkin omaperäisen linjanvedon itsestään selvien latteuksien sijasta.
24.10.95 HS viittaa Pekka Perttulan Karjalaiselle antamaan haastatteluun, jossa Perttula arvosteli avoimesti Ahtisaarta, joka yrittää tukahduttaa keskustelun Emu:sta:
- ”Eivät Emun ja valmiusjoukkojen asiat voi olla sosiaalidemokraattisten hyvävelikavereiden kesken sovittavia juttuja”, sanoo Perttula.
- ”Small talkia on ihan hyvä käydä, mutta se ei ole tämän tason päättäjien ensisijainen tehtävä. Seurustelun sijaan kaivattaisiin keskustelua”.
- ”tässä maassa pitäisi nyt todella keskustella edustuksellisesta demokratiasta ja parlamentarismin toimivuudesta.
HS lainaa 30.12.95 Suomenmaata, jossa Pertti Hemanus rusikoi Ahtisaarta työllisyyspuheista ja lehdistöä niiden unohtamisesta.
- Ahtisaaresta tuli presidentti tämän luvattua työtä kilpailijaansa Elisabeth Rehniä auliimmin.
- Hemanuksen mielestä tiedotusvälineet ovat lyöneet laimin tehtävänsä jättäessään puuttumatta Ahtisaaren lupauksiin.
Vuoden ’96 puolelle päästiin taas presidentin Uuden vuoden puheen saattelemana. Kansan Uutiset piti 3.1.96 pääministeriä sopivampana puhujana, koska hän on aivan toisella tavalla vastuussa sanoistaan:
- Ahtisaari käsitteli puheessaan paitsi työttömyyttä mm. valtiontalouden tasapainoa, raha- ja talousliittoa, työvuorottelujärjestelmää, työaikamalleja ja paikallista sopimista. Kaikki nämä ovat asioita, jotka kuuluvat joko kokonaan tai pääosin hallituksen vastuulle.
OSA 3
Valtiosääntöpaketti ja pääministerin valinta
Ahon hallituksen loppuaikoina valmistellaan eduskunnassa Tiitisen valtiosääntötoimikunnan pohjalta laajempaa perustuslakien muutosta. Oli jo opittu, että presidentti Ahtisaari vastustaa kaikkia muutoksia, jotka vähentävät presidentin valtaoikeuksia. Kuitenkin eduskunta hyväksyy lain, jonka mukaan pääministerin valinta annetaan eduskunnalle. Aikaisemmin presidentti yksin valitsi pääministerin. Tiitisen toimikunta esitti, että eduskunnalle pitäisi antaa etuoikeus pääministerin nimeämiseen: jos eduskunta ei siihen pysty kolmessa äänestyksessä, aloite siirtyy pr tämänkaltaisen lain syntymisen kiireellisenä määräenemmistöllään ja tarjosi kompromissia, jossa aloite pääministeristä olisi kuitenkin jäänyt presidentille. Erkki Pennanen kolumnissaan 2.1.95 HS:ssa kirjoittaa:
- ”Kompromissi” säilyttäisi nykyisen käytännön. Presidentti voi vapaasti valita, millaista hallituspohjaa hän lähtee tavoittelemaan ja kenen johdolla. Vuoden ’87 sinipulahallituksen syntyvaiheet osoittavat, miten taitava presidentti voi halutessaan sotkea eduskunnan enemmistön kaavailut ja saada aikaan itselleen mieluisemman lopputuloksen. (Tarkoittaa sitä, että Koivisto presidenttinä esti vaalit voittaneiden puolueiden tahdon muodostaa porvarillinen hallitus Väyrysen johdolla.)
3.3.95 Suomen Kuvalehti, jonka päätoimittajana ei vielä ole Ruokanen, arvioi presidentin ensimäistä vuotta:
- Amerikkalaisen mallin mukaisesti Ahtisaari haluaa nähdä presidentin aktiivisena sisä- ja ulkopolitiikan moottorina, ei vain reservinä, kuten koivistolaisessa Suomessa yhä enemmän koettiin.
- Amerikkalaiseen tapaan Ahtisaari näyttää käyvän jatkuvaa vaalikampanjaa. Sen muodot kättelyineen ja nimikirjoituksineen ovat kuin suoraan tähtilipun maasta. Presidentin uudenvuoden puheessa särähtivät amerikkalaisuuksina korvaan viittaus puolisoon ja siunauksen toivotus.
- Sinänsä harmittomina pikkuseikkoina ei näihin kulttuurilainoihin kannattaisi kiinnittää huomiota, elleivät ne viittaisi vakavampaan ongelmaan. Siihen, että Ahtisaari ei edelleenkään tunne Suomen poliittista järjestelmää eikä kunnioita sen kehityksen pitkää linjaa.
- Selkeästi edeltäjästään poiketen Ahtisaari on alkanut vivuta vallankäytön painopistettä hallituskeskeisestä parlamentarismista vahvan presidentinvallan suuntaan. Hän väheksyy puoluelaitosta ja välillisesti myös eduskuntaa. Hän on ajautunut muiden valtiomahtien kanssa ristiriitaan, joka voi laueta vain hänen tappiokseen.
- Mauno Koivisto murehti vielä sitä, että hänen työkalupakistaan ei tahtonut löytyä kyllin pientä vasaraa, vaan aina kun hän jotain sanoi, oli kuin olisi lekalla kumauttanut. Martti Ahtisaaren ongelma alkaa olla päinvastainen: löytyykö enää tarvittaessa suurta vasaraa.
Pian tämän kirjoituksen jälkeen Kuvalehden päätoimittaja vaihtuu Tapani Ruokaseen, joka on varsinainen Ahtisaari-fani.
Näihin aikoihin ovat vaalit, sosiaalidemokraatit odotetusti voittavat ja pääministeriksi nousee Paavo Lipponen. Ahtisaari kertoi äänestäneensä vaaleissa Lipposta. Tällöin toisen kerran havahdun huomaamaan, miten hölmö presidentti meillä on. Mitä järkeä presidentin on kertoa, ketä äänestää vaaleissa?
Valtiosäännön muutoshanke saa nolon lopun kun muodostetaan Lipposen hallitusta. Ilta-Sanomien kirjoitus 24.4.95 kuvaa tapausta:
- Paavo Lipposen hallituksen ohjelmaan liittyy mielenkiintoinen pöytäkirja. Sen mukaan presidentin valtaoikeuksien kaventamista mm. pääministerin valinnan osalta merkitsevä lainmuutos hylätään eduskunnassa uuden hallituksen voimin, vaikka enemmistö vanhasta eduskunnasta kannatti lakia. Eduskunta saa joukon takinkääntäjiä.
Tärkeimmät takinkääntäjät olivat Niinistö, Nikula, Alho, Anderson ja Helle.
Jukka Tarkka kirjoittaakin tapauksesta Suomen Kuvalehdessä 19.5.95:
- Lähetekeskustelussa uuden hallitusrintaman edustajat puolustivat täyskäännöstään huomiota herättävän avuttomasti. He eivät itsekään uskoneet pätkän vertaa siihen, mitä joutuivat esittämään.
- Enää ei ole niitä historiallisia, sisäisiä eikä ulkoisia, syitä, joiden takia voimakas presidentti-instituutio oli tarpeen.
- Uudessa tilanteessa ei olisi ehkä ollenkaan huono ajatus kehittää valtionpäämiesinstituutiota siihen suuntaan, että presidentistä tulee kansallinen keulakuva, moraalisella ja eettisellä voimallaan asenteisiin vaikuttava aatteellinen johtaja. Suuren poliittisen vallan käyttäjä ei hevin pysty nousemaan sellaiseen asemaan.
- Hallitusneuvotteluissa on siis päätetty jäädyttää presidentin valtaoikeudet viime vuoden tilanteeseen.
- Näin äkkinäinen, perustelematon ja epäjohdonmukainen muutos on merkittävämpi kuin paluu lähtöruutuun. Pääministeri on selityksen velkaa. Tai ehkä sen onkin velkaa presidentti. Siinä tapauksessa selitettävää on vielä enemmän
Minä määrään, oli Ilta-Sanomien Vesa-Pekka Koljosella otsikkona kolumnissaan 27.5.95.
- Martti Ahtisaaressa on alkanut esiintyä paasikivimäisiä piirteitä. Hän ärtyy entistä useammin ja suhtautuu muihin yhä kärsimättömämmin.
- Tai sitten asia on ihan yksinkertaisesti niin, että vuoden istumisen jälkeen presidentistä alkaa tulla esiin se puoli, jota vaalikampanjassa ei esitelty.
- Vähä vähältä mutta johdonmukaisesti tyyli on kuitenkin muuttunut: valtaoikeustaistelu, edustuskiista, intohimoinen matkailu, kaikki toimet ovat korostetusti alleviivanneet, että kansan valitsema presidentti Martti Ahtisaari ei ole tilivelvollinen kenellekään vaan tekee just niin kuin lystää, myös vastatessaan kansalaisten puolesta kysymyksiä esittäville toimittajille. Se tuli politiikan toimittajien haastattelussa esille selvin sanoin: ”Minä määrään aikataulun, ettekä te”.
- Veikkaisin, että tämä tyyli on todellisempaa ja pysyvämpää Ahtisaarta kuin mukava-Mara.
- Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan Ahtisaaren suosio on korkeammalla kuin koskaan. Suomalaista ei tarvitse syvältä raaputtaa, kun tasavaltalaisen nahan alta paljastuu suuriruhtinaan maan altis alamainen.
IS:n Vapaa sana-palstalla Anneli Jäätteenmäki, edellisen hallituksen oikeusministeri, suomii 12.7.95 edellisen eduskunnan tekemän työn hylkäämistä. Ihmettelee oikeusministeri Niinistön toimia, sillä olihan hän edellisen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana keskeisesti laatimassa muutoksia perustuslakiin.
- Yhden henkilön, tasavallan presidentin, oletetut tai todelliset mielipiteet ovat voineet kääntää päälaelleen isojenkin puolueiden suuret, historialliset valtiosääntöperusteet.
Toisaalla lehti kertoo teettämästään gallupista, jonka mukaan kansalaiset ovat sitä mieltä, että Ahtisaari on pyrkinyt vahvistamaan presidentin valtaa ja että hänen pitäisi jakaa valtaansa enemmän eduskunnalle ja hallitukselle. Tämä minusta oli ensimmäinen merkki, että kansa oli havaitsemassa Ahtisaaren vallanhimon.
Erkki Tuomioja on yksi pettyneistä, Suomen Kuvalehden haastattelu 21.7.95:
- Hän oli ’93 Ahtisaaren tukiyhdistyksen puheenjohtajana markkinoinut ehdokastaan:
” Ahtisaari edustaa myös sitä käsitystä presidentin asemasta ja valtaoikeuksista, joka minusta varmimmin vahvistaa parlamentarismia”.
- Tuomioja ei horju kannastaan, jonka mukaan presidentin valtaa pitää riisua ja rajusti:
”Suomen pitäisi jo siirtyä kokonaisvaltaiseen parlamentarismiin. On kestämätöntä, että ulkopolitiikkaa johdetaan muulla tavalla kuin muuta politiikkaa”.
Vielä joulukuussa Kouvolan Sanomat (HS, Muut lehdet 12.12.95) toteaa, että valtiosääntöpaketti kaatui suotta.
- Kaiken piti olla kunnossa, kunnes sateenkaarihallituksen ohjelmaan mitä ilmeisimmin presidentin toiveiden mukaisesti Sdp:n ajamana tehtiin tyylipuhdas takinkääntö.
- On todella valitettavaa, että parlamentarismia vahvistamaan tarkoitettu muutos jäädytetään yhden puolueen ja sen kautta presidentiksi valitun myötävaikutuksella.
- Nyt on käymässä niin, että tervettä tavoitetta vahvistaa parlamentarismia ote onkin kiertymässä tiukemmin presidentin hyppysiin.
Vuoden ’95 jälkipuoliskon arvioita presidentistä
Ahtisaaren virkakautta on kulunut puolitoista vuotta. Arvostelu lehdistössä oli yhä suorasukaisempaa.
Suomen Kuvalehti julkaisee 9.6.95 kirjoitukseni.
Pertti Paasion murhe
Ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja on turhautunut eduskunnan vähäisiin vaikutusmahdollisuuksiin ulko- ja turvallispoliittisissa asioissa. Suonen Kuvalehden (19/95) haastattelussa hän ehdottaa ulkoasiainneuvoston perustamista. Siihen kuuluisivat presidentti sekä eräitä hallitus- ja eduskuntapiirejä. Neuvostoa tarvittaisiin Paasion mukaan siksi, että eduskunnan ja presidentin suhteet eivät ole kunnossa, ja siksi, ettei ole edes foorumia, missä nämä valtioelimet olisivat jossain määrin tasavertaisessa vuotovaikutuksessa keskenään.
Paasio jätti sanomatta tämänkin ongelman perussyyn: Suomen presidentin laajat, parlamentaarisen kontrollin ulottumattomissa olevat valtaoikeudet. Kuten jotkut aikaisemmatkin presidentit, nykyinen presidenttimme on ryhtynyt käyttämään tätä valtaa erityisesti ulko- ja turvallisuuskysymyksissä.
Jos Suomessakin hallitus ”määräisi” näistä asioista, ongelma ratkeaisi itsestään. Hallituksella ja eduskunnalla on jatkuva yhteys ja riittävästi foorumeita tuoda myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivat laajemman poliittisen harkinnan piiriin.
Tähän käytäntöön ei päästä ilman aikaa vievää valtiosäännön uudistamista. Se nähtiin, kun Ahtisaari kieltäytyi noudattamasta eduskunnan päätöstä EU-edustuskiistassa. Siirtymäkautena voisivat pääministeri ja ao. ministeri entistä enemmän tuoda presidentin viestejä ulkopolitiikasta eduskuntaan, jolloin se ja sen valiokunnat saisivat ministereiden välityksellä lähettää terveisiään presidentille.
Mikäli tämä vaikuttaa vaikealta, perustettakoon tuo neuvosto. Tällöin tulisi pitää tarkoin huolta siitä, ettei tästä elimestä muodostuisi uutta presidentin vallankäytön välinettä, vaan sen avulla eduskunta pääsisi vaikuttamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan jo enne kuin presidentti siitä päättää. Neuvosto tulisi lakkauttaa heti, kun vallankäytössä on siirrytty parlamentarismiin valtiosäännön muutoksen kautta.
Oiva Härkönen, Vantaa
Tämän jälkeen en havainnut enempää Paasion kuin kenenkään muun ottaneen tätä asiaa esille.
Sama Suomen Kuvalehden numero harmittelee, että suora kansanvaali on itse asiassa vahvistanut presidentin, eikä niitä nyt enää uskalleta karsia.
- Presidentin asemaa koskevissa perustuslain uudistuksissa on nyt päädytty yllättävään lopputulokseen. Kun yleisesti hyväksytty päämäärä on ollut heikentää voimakasta presidentti-instituutiota parlamentaarisen kansanvallan hyväksi, onkin meillä nyt äkkikäännöksen jälkeen vahvempi presidentti kuin kenties milloinkaan.
- Valtiosäännön kehittäminen ei saa olla suhdannepolitiikkaa, kuten nyt näyttää olevan.
17.6.95 HS ihmettelee otsikolla ”Vallanjakosopimus ei painanut mitään”:
- Ahtisaaren ja Lipposen sopimus joutui kuitenkin erikoiseen valoon heti tuoreeltaan, kun Ahtisaari matkusti Ranskan uuden presidentin Jacques Chiracin työillalliselle 9. kesäkuuta. Lipponen ei saanut kutsua.
- Ahtisaaren käynti ranskalaiskollegansa luona olisi sujunut ilman hämminkiä, jos kyseessä olisi ollut EU-illallinen, jossa olisi käsitelty vain ulkopolitiikkaa. Siellä kuitenkin nousi esiin myös työllisyys. Lisäksi siellä pohdittiin myös liikenne-investointeja.
- Tämä heittää ikävän varjon Ahtisaaren ja Lipposen sopimuksen ylle.
- Chiracin illalliskutsu on hyvä esimerkki siitä, millaisiin ongelmiin Suomen dualistinen valtiosääntö voi johtaa.
- Pääministeri Lipponen kommentoi Ahtisaaren matkaa eduskunnassa sanomalla, että kyseessä oli ”rajatapaus”. Ilmaisu sisältää peiteltyä tyytymättömyyttä.
HS:n Risto Uimonen vaikuttaa olevan antautumisajatuksissa Ahtisaaren edessä kolumnissaan 19.6.95.
- Vanha poliittinen eliitti joutuu tarkistamaan vähitellen käsityksiään presidentti Martti Ahtisaaresta.
- Ahtisaaren kunnianhimo on tullut esiin monissa eri yhteyksissä. Selkein osoitus siitä on kuitenkin se määrätietoisuus, millä hän puolustaa presidentin ulkopoliittista valtaa.
- Hämmästys on suuri, kun presidentti ei noudata eduskunnan tahtoa eikä näytä pitävän kiinni edes pääministeri Paavo Lipposen kanssa sopimuksesta.
- Komeat galluplukemat tekevät Ahtisaaresta tavallistakin kovemman vastuksen. Suosittua presidenttiä on vaikea panna kuriin.
On uskomatonta, että nyt joudutaan puolustamaan Ahtisaaren ja Lipposen välistä sopimusta, joka jo sinänsä oli selkeästi perustuslain vastainen. On myös surullista, että Ahtisaaren vallan määrä kullakin hetkellä näytti olevan suoraan riippuvainen gallupsuosion suuruudesta.
HS:n Erkki Pennanen puolustaa 23.6.95 kolumnissaan parlamentarismia toisin kuin lehden toinen pääkirjoitustoimittaja Uimonen tekee.
- Max Jakobson varoittaa kolumnissaan (HS 21.6.) presidentin vallan heikentämisestä. Nyt Jakobson perustelee vahvan presidentinvallan säilyttämistä myös erilaisilla yleisillä syillä, joista hätkähdyttävin on vetoaminen parlamentaarisen demokratian elinvoiman heikkenemiseen.
- Jakobson ei halua ymmärtää pyrkimyksiä parlamentarismin vahvistamiseen aikana, jolloin puolueiden arvostus on romahtanut ja maailmalla käydään keskustelua parlamentaarisen demokratian kriisistä.
- Sen sijaan hän antaa ymmärtää, että politiikan arvostuksen ja poliitikkojen vallan huvetessa tarvitaan politiikan yläpuolella olevaa ”hallitsijaa”. Hän olisi ”jatkuvuuden takuumies”, joka ei sallisi itselleen populistisia eleitä.
- Kansainvälisessä yhteistyössä, erityisesti EU:ssa, on yhä vaikeampaa sanoa, mitkä asiat ovat sisäpolitiikkaa ja mitkä ulkopolitiikkaa.
Pennanen kuvaa Jakobsonin ajattelua, että presidentti olisikin sopiva hoitamaan nuo kaikki ja pitää sitä kummallisena johtopäätöksenä.
- Muissa EU-maissa Ranskaa lukuun ottamatta tehtävä kuuluu parlamentaarisen demokratian pelisäännöillä toimivalle pääministerille.
- Kansalaisten enemmistö ei ole asettanut järjestelmää kyseenalaiseksi. Huoli poliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta on yhä outo.
- Ainoa johdonmukainen ratkaisu ulko- ja sisäpolitiikan välisen rajan hämärtymiseen EU-jäsenyyden myötä on tehdä pääministeristä Suomen pääsääntöinen edustaja EU:n tärkeimmillä foorumeilla.
16.7.95 HS ihmettelee Ahtisaaren toimeliasta elämää.
- Ahtisaaren poikkeuksellinen aktiivisuus pakottaa kysymään, mikä on kaiken tämän takana. Ahtisaari on viettänyt pitkiä aikoja ulkomailla. Yrittääkö hän sen takia ottaa kaiken irti suomalaisesta elämänmuodosta, ikään kuin paikatakseen aukkojaan? Vai käykö hän yksinkertaisesti vain amerikkalaisten politiikan oppikirjojen mukaista jatkuvaa vaalikampanjaa.
- Ahtisaari on kieltäytynyt puhumasta toisesta presidentti kaudesta. Vaikenemisella ei ole kuitenkaan hänen toivomaansa tehoa. Presidentti, jota toinen kausi ei kiinnosta lainkaan, tuskin näkisi vastaavaa vaivaa yhteyksien pitoon ja esilläoloon.
Suomen Kuvalehden artikkelissa 21.7.95 Erkki Tuomiojasta käsitellään hänen suhdettaan Ahtisaareen:
- ”Ahtisaari edustaa myös sitä käsitystä presidentin asemasta ja valtaoikeuksista, joka minusta varmimmin vahvistaa parlamentarismia”, Ahtisaaren tukiyhdistyksen puheenjohtaja markkinoi ehdotustaan keväällä 1993.
- Kansan parissa kiertäessään Tuomioja huomasi Ahtisaaren ajatusten muuttuvan. Miksi antaa valta pois kun kansa sitä oikein tyrkyttää.
- Tuomioja ei horju kannastaan, jonka mukaan presidentin valta pitää riisua ja rajusti: ”Suomessa pitäisi jo siirtyä kokonaisvaltaiseen parlamentarismiin. On kestämätöntä, että ulkopolitiikkaa johdetaan muulla tavalla kuin muuta politiikkaa. Presidentti saisi olla moraalinen johtohahmo Saksan Richard von Weizsäckerin tyyliin”.
Ilta-Sanomat kertoi pikku-uutisenaan 8.9.95 kirkollisen Kotimaan ja presidentin suhteesta:
- Kotimaasta on siunautumassa presidentti Ahtisaaren virallinen äänenkannattaja. Tuoreimpaan numeroon on Ahtisaaren vaalijoukoissa täysinpalvellut Tapani ”Vähä” Ruokanen painattanut peräti kolme kirjoitusta presidentistä aina pääkirjoituslipaisusta esitelmäreferaattiin.
- Lukija jää vain kaipaamaan aidossa ceausesculaisessa laadittua kuvareportaasia ”Presidentti kävi innoittamassa ja opastamassa hailuotolaisella kiljuhanhitarhalla”.
Suomen Kuvalehti piti 29.9.95 valitettavana, kun Koiviston ja nykyisen presidentin niin erilaiset käsitykset presidentin roolista estävät heidän lähemmät yhteydet valtakunnan parhaaksi.
Ahtisaaren on tuntenut mieltymystä näyttäytyä ja ottaa kantaa mitä erilaisimpiin asioihin.
- Ahtisaari on vaieten ja sivusta seuraten saanut todeta edeltäjänsä laajat ja syvät kontaktit suurvaltajohtajiin – yhteydet, jotka häneltä itseltään puuttuvat.
- Vasta virkaan valittuna Ahtisaari tunsi mieltymystä ja ottaa kantaa mitä erilaisimpiin asioihin.
- Varsin nopeasti kuitenkin selvisi, että Ahtisaaren anti julkiseen keskusteluun jää vaatimattomaksi. Samalla kiinnostus tasavallan presidentin puheisiin ja matkoihin alkoi hiipua.
Tuomo Lappalainen kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä 6.10. nimittäen häntä Suomen Reaganiksi:
- Hyvää päivää tyyppiset small talkin taitajana hän on luontevampi kuin yksikään toinen johtava poliitikkomme.
- Ahtisaaren asema on itse asiassa samanlainen kuin Ronald Reaganin taannoin Yhdysvalloissa. Suuri osa mielipidevaikuttajista nyrpistää nenäänsä presidentin viljelemille itsestäänselvyyksille. Kansan enemmistö ei kuitenkaan välitä, vaikkei Ahtisaaren lausunnoista löytyisikään järin suuria älyllisiä oivalluksia.
- Miten suhtautuminen presidenttiin muuttuu, kun laajemminkin huomataan, ettei hän ollutkaan sellainen ihmeidentekijä kuin odotettiin.
Ilta-Sanomien artikkelissa 7.10.95 todetaan hänen yrittävän olla uusi Kekkonen, mutta:
- Kekkosella oli kuitenkin enemmän luontaista karismaa ja Kekkonen oli huomattavan paljon paremmin perillä suomalaisesta sisäpolitiikasta.
- Ahtisaarellahan näyttää suhteellisuustaju katoavan sen takia, että hän on niin omaan piiriinsä suljettu.
Lehti sanoo, että hurraavista kansanjoukoista maakuntamatkoilla hän saa harhaisen käsityksen maailmasta eikä se ole aitoa kosketusta kansaan.
15.10.95 saa moitetta Helsingin Sanomissa presidentin vahvistama oma armahduslinja, joka mukaan hän suhtautuu torjuvasti talous-, väkivalta- ja huumerikoksista tuomittujen armahdukseen:
- Mutta näissäkin rikoksissa tuomioistuimissa määritelty oikeus voi yksittäistapauksissa tuntua inhimilliseltä vääryydeltä kohtuuttomuudelta, johon vain presidentin armahdus voi tuoda avun.
- Armahdus ei ole ylimmän tuomiovallan käyttöä; siinä armon annetaan käydä oikeudesta.
Minusta tuo oli Ahtisaarelle tyypillistä populismia. ”Meidän Mara on kova jätkä, se ei armahda rosvoja, narkkareita eikä tappajia”. Vaikuttaa, ettei Ahtisaari ymmärtänyt koko armahduksen ideaa. Sehän annetaan inhimillisistä syistä rangaistusta kärsivälle vangille, eikä siinä pidä katsoa, mistä syystä hän on joutunut vankilaan.
Turun Sanomien päätoimittaja Aimo Massinen (HS 19.11.95, Muut lehdet) ihmettelee, onko presidentin vilkas matkustelu oikea tapa hoitaa tehtäviään. Milloin hän ehtii tutustua valtavaan asiakirjavuoreen, kansainväliseen kirjallisuuteen ja muuhun materiaaliin?
- Milloin olemme viimeksi kuulleet Ahtisaaren suusta jonkin omaperäisen linjanvedon itsestään selvien latteuksien sijasta.
24.10.95 HS viittaa Pekka Perttulan Karjalaiselle antamaan haastatteluun, jossa Perttula arvosteli avoimesti Ahtisaarta, joka yrittää tukahduttaa keskustelun Emu:sta:
- ”Eivät Emun ja valmiusjoukkojen asiat voi olla sosiaalidemokraattisten hyvävelikavereiden kesken sovittavia juttuja”, sanoo Perttula.
- ”Small talkia on ihan hyvä käydä, mutta se ei ole tämän tason päättäjien ensisijainen tehtävä. Seurustelun sijaan kaivattaisiin keskustelua”.
- ”tässä maassa pitäisi nyt todella keskustella edustuksellisesta demokratiasta ja parlamentarismin toimivuudesta.
HS lainaa 30.12.95 Suomenmaata, jossa Pertti Hemanus rusikoi Ahtisaarta työllisyyspuheista ja lehdistöä niiden unohtamisesta.
- Ahtisaaresta tuli presidentti tämän luvattua työtä kilpailijaansa Elisabeth Rehniä auliimmin.
- Hemanuksen mielestä tiedotusvälineet ovat lyöneet laimin tehtävänsä jättäessään puuttumatta Ahtisaaren lupauksiin.
Vuoden ’96 puolelle päästiin taas presidentin Uuden vuoden puheen saattelemana. Kansan Uutiset piti 3.1.96 pääministeriä sopivampana puhujana, koska hän on aivan toisella tavalla vastuussa sanoistaan:
- Ahtisaari käsitteli puheessaan paitsi työttömyyttä mm. valtiontalouden tasapainoa, raha- ja talousliittoa, työvuorottelujärjestelmää, työaikamalleja ja paikallista sopimista. Kaikki nämä ovat asioita, jotka kuuluvat joko kokonaan tai pääosin hallituksen vastuulle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.