Minä olen anorektikko, olen neiti 40 kg. Ikää minulla on 31 vuotta, lapsia kaksi ja mies. En paina enää 40 kg vaan 58 kg ja olen lihava. En halua harrastaa seksiä, koska olen läski, en lähde uimahalliin koska olen läski, en ole onnellinen, koska olen läski. Laihdutan jälleen kerran epätoivoisin keinoin (suolihuuhteluilla, syömättömyydellä, nesteenpoistajilla), mutta järki haraa vastaan muutaman päivän jälkeen. Ei auta vaikka mieheni mielestä olen juuri sopiva ja kaikkien muidenkin mielestä kauneimmillani, olen omasta mielestäni läski.
Elämääni ei hallitse painoni, koska osaan jo työntää asian takavasemmalle, mutta jatkuva taistelu painon kanssa on minulle arkipäivää, vaikka en enää anorektisissa mitoissa ole useampaan vuoteen ollutkaan. Ei minua auttannut aikoinaan jos joku sanoi, että ala syömään ja pelotteli anorektikoiden kuvilla, koska enhän minä ollut siinä jamassa. Minä voin silloin omasta mielestäni hyvin. Turha on nyttenkään minulle tulla sanomaan, että onhan maailmassa tärkeämpiä asioita kuin se, että miltä näyttää. Niin onkin, nimittäin se, että miten itsensä kokee. Jos olet sinut itsesi kanssa, niin voit hyvin.
En siis ole vieläkään päässyt sairastamastani anoreksiasta yli, mutta osaan elää sen kanssa. Ns "tervettä" minusta ei koskaan tule suhteessani vartaloon, mutta en ole muuta koskaan odottanutkaan.
Elämääni ei hallitse painoni, koska osaan jo työntää asian takavasemmalle, mutta jatkuva taistelu painon kanssa on minulle arkipäivää, vaikka en enää anorektisissa mitoissa ole useampaan vuoteen ollutkaan. Ei minua auttannut aikoinaan jos joku sanoi, että ala syömään ja pelotteli anorektikoiden kuvilla, koska enhän minä ollut siinä jamassa. Minä voin silloin omasta mielestäni hyvin. Turha on nyttenkään minulle tulla sanomaan, että onhan maailmassa tärkeämpiä asioita kuin se, että miltä näyttää. Niin onkin, nimittäin se, että miten itsensä kokee. Jos olet sinut itsesi kanssa, niin voit hyvin.
En siis ole vieläkään päässyt sairastamastani anoreksiasta yli, mutta osaan elää sen kanssa. Ns "tervettä" minusta ei koskaan tule suhteessani vartaloon, mutta en ole muuta koskaan odottanutkaan.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Pyöreänäkin voi olla onnellinen. Luulisi, että miehesikin pitäisi siitä, että on jotain mistä ottaa kiinni... näyttäisi terveeltä, eikä olis pakkasen raiskaama pulkannaru. Jaksamisia!
Voi kuinka mielelläni olisin minäkin onnellinen pyöreämpänä ja tottakai mieheni tykkää, että on mistä ottaa kiinni. Eihän kyse ollutkaan siitä, vaan siitä, että miten minä koen vartaloni ja olenko minä itse vartalossani onnellinen.
Tottakai pyöreänä voi joku olla onnellinen, mutta se joku en ole minä!
Oletko ajatellut, että sinulla on paljon tärkeämpiä asioita huolehdittavana kuin olemattomat läskisi. Sinulla on kaksi lasta, ja sinä vastuuton olento vain puuhastelet teinityttömäisen idiotismisi kanssa! Millainen äiti oikein oletkaan? Millaisen mallin tarjoat lapsillesi? Teet heistä hourupäitä kalorinlaskijoita jo kättelyssä!
Koita aikuistua, viimeinkin!
Et sitten lukenut, vaan tarraudut erillisiin sanoihin. Sanoinko, että elämääni hallitsee painoni? No en, ei hallitse, olen oppinut elämään sen kanssa. Sanoinko, että elämässäni ei ole tärkeämpiä asioita? En, vaan sanoin, että elämän onnelisuus tulee sinusta itsestäsi ts. siitä, miten elämäsi koet...
koko kirjoituksestasi näkee, ettet ole kasvanut naiseksi, vaan ajatuksesi askartelevat vain sairaissa anorektikon arvoissasi. Haaveena pikkutytön paino, voi hellan lettas!
"Ei huvita seksikään..." Ihme ettei miehesi ole jo lähtenyt läiskimään! Etsimään oikeita naisia!
Eiei... Ei tarvitse hyökätä kimppuun :)Mutta en sanonut haluavani painaa 40 kg, sanoin olevani neiti 40 kg, nimi jolla ystäväni minua aikoinaan kutsuivat.
Ei minun mieheni tiedä paino-ongelmistani, saatikka lapseni. En halua takaisin anoreksiaa, eihän siitä ollutkaan kysymys. Olen nyt mielestäni liian pyöreä, enkä siis pidä itsestäni, mutta se ei varmaankaan ole sinun asiasi, vaan minun :)
Koko jutun idea oli se, että minä, joka olen aikoinaan kärsinyt syömishäiriöistä en voi koskaan olla onnellinen pyöreänä, onnea sinulle, jos sinä voit. Minä en voi ja taistelen sen asian kanssa lopun elämääni. Sen takia toivon, että turhanpäiväinen laihuuden ihannointi lopetetaan, koska se aiheuttaa elämänikäistä traumaa. Anoreksia on sairaus, josta voit toipua, mutta et koskaan mielestäni täysin parantua.
Kun lapset ovat tietyn iän ohittaneet, on minullakin aikaa jo miettiä omaa elämääni. Ei minua kiinnostaneet kiloni silloin kun lapset olivat pieniä ja valvoin yöt läpeensä; silloin minua kiinnosti ainoastaan se, että hoidan lapseni kunnolla. Tosin ei minulla kiloja päässyt kertymäänkään.
En siis ihannoi sairaalloista laihuutta, en todellakaan, mutta haluaisin ainoastaan olla tyytyväinen itseeni ja sitä en ole pyöreänä. Mutta ei se ole syy minua teilata...
Joo, ompa tosi teinityttömäistä just...kokeile ite oletko riippuvan nahkasi rintojesi kanssa tyytyväinen!!!!!pitäisi tommosten arvostelijoiden
kokeilla miltä tuntuu olla ruman vartalon vanki!Lastani rakastan, mutta vartaloani en! Ikää kohta 21 ja näyttää kroppa kyl ihan joltain muulta!tekee ite lapsia ni tietää onko kivaa..tai no,toisilla on rima korkeammalla itsestään huolehtimiseen...Mulle on sanottu et 57kg on liian vähän/sopivasti 165 senttimetriin, mut mulle siinä on aivan liikaa,eikä tunnu hyvältä...antakaa hyvät ihmiset toisten näyttää miltä haluaa!
Sinun onnesi on kiinni kiloista? Ja sinulla on pieniä lapsia?! Eivätkö he ja miehesi riitä tekemään sinua onnelliseksi, vaan tarvit siihen anorektisen vartalon? Ei sinua millään uskoisi 31-vuotiaaksi NAISEKSI ja ÄIDIKSI. Sääliksi käy lapsiasi.
Kun minä yritän kertoa teineille, miksi ei kannata haluta anoreksiaa, niin saan haukut vastuuttomuudesta!! Teistä ei yksikään osaa sitten ihan oikeasti lukea (lukekaa kaikki kirjoitukseni asiasta ennenkuin heitätte p..kaa niskaan) tai sitten olette tyytyväisiä punkeroita, joita vain ärsyttää hoikat ihmiset. (Nyt vasta laskeuduin teidän tasollenne)
Kyllä mä ihan normaalipainoinen ja erittäin hyvännäköinen nainen olen:) Ja ihan vain sinulle tiedoksi, sinä et suinkaan ärsytä, vaan hämmästytät ja säälität.
rinnat roikkuu entistä pahemmin. Rintojen pyöyreyteen vaikuttaa kehon muu paino.
Omasta mielestäni minussa ei ole yhtään mitään säälittävää. Harmi, jos sinä tunnet niin. Lue elämäntarinastani pätkä tuon vihamielisyys keskustelun alta, niin mietitään sitten, että kuka on vastuuton ja säälittävä. En minä halua sinua/teitä loata, miksi sinä minua?
Te tänne kaikessa viisaudessanne p..aa kirjoittelevat ihmiset ette oikeasti tiedä meistä mitään; ette tiedä millainen elämä meillä on; millaisia kokemuksia kullakin on taustalla tai mitään muutakaan taustoja, joten mielestäni ei ole silloin kovin viisasta pitää isoa ääntä itsestään ja mielipiteistään.
Haluan kuitenkin toivottaa teillekin oikein hyvää ja kaunista kevättä, toivottavasti tekin aikuistutte ja opitte ymmärtämään sanat empatia ja lähimmäisenrakkaus.
Ei ole aikuisen naisen puhetta: "Olen neiti 40kg". Eivät ystäväsikään järjenjättiläisiä (seura tekee kaltaisekseen)ole, jos sinua (liekö edes totta..)tuolla nimellä ovat kutsuneet.
Hirveää huomionhakua aikuisella naisella. Voitko sinä oikeasti olla 31-vuotias?! Olisiko sinun aika olla vihdoinkin hyvä vaimo ja äiti? Sinun huono itsetuntosi ei varmasti miestäsikään viehätä. Hoidapa itsesi kuntoon, niin ei tarvitse perheesi kärsiä.
Hyvää kevättä sinullekin, toivottavasti paranet!
Huoh..jos olisin pyytänyt sääliä, huomiota tai edes kommentteja, olisin sen voinut tehdä muuallaki kuin täällä. Olin 40-kiloinen 14-vuotiaana. Nyt, niinkuin sanoin olen ns normaalipainoinen.
En minä halunnut sairastua, kerroin tarinani muille, en teille, jotka ette ole koskaan anoreksiaa sairastaneet.
Hyvyyttäni äitinä tai vaimona minun ei tarvitse perustella sinulle, joka et edes tunne minua.
Et ole tainnut koskaan anoreksiaa sairastaa? Oletko koskaan joutunut edes mihinkään muihin vaikeuksiin? Oletko koskaan joutunut taistelemaan elämästäsi? Jos olet, niin voit jopa jonkin verran minua ymmärtää..
...koska sinä olet niin hyvännäköinen, niin minä olen elämässäni älylläni selvinnyt, hyvässä työpaikassa, korkeasti koulutettu ja varmasti ylpeä saavutuksistani. Ei itsetuntoni ole huono ja kukaan ei ole minua rumaksi koskaan sanonut =)
Mutta hei, kamoon, mitä siitä, annetaan jo olla; jokainen taaplaa tyylillään :)
Onko rouva koskaan kuullut tapauksista, että äly ja kauneus voivat olla ihan samassa pakkauksessa? Turhaan tuota korkeaa koulutustasi toitotat, olen itse akateeminen, eikä se mikään ihmeellinen asia nykypäivänä ole. Kyllä jokainen haluava yliopistoon pääsee.
"Neiti 40" olit 14-vuotiaana? Kai tiesit, että se on murrosiässä olevalle teinille jopa aika yleinen paino, koska pituuskasvu on juuri loppumassa tai vielä vaiheessa. Ei sinä enää 17 VUOTTA tuon jälkeen 31-vuotiaana ole neiti40.
Kyllä, itsetuntosi on huono, koska pidät itseäsi läskinä, et halua miehesi kanssa seksiä ja et ole tyytyväinen itseesi. Se jos mikä on merkki erittäin huonosta itsetunnosta.
voimme jatkaa keskustelua privaatisti, tämä on aivan turhaa. Laitanko meiliosoitteen?
..koska tällä palstalla keskustellaan näistä asioista. Mutta ei kiitos, olen niin laiska kirjoittelemaan meilejä, kyllä tämä palsta riittää vallan hyvin.
..sinun kovista kokemuksistasi, jotka ovat tehneet sinusta noin kyynisen ihmisen?
En minä halunnut kirjoituksellani sääliä itselleni enkä ärsyttää ketään, halusin herättää näitä wannabe anorektikkoja, jotta he ymmärtäisivät, että tämän asian kanssa ei ole leikkimistä. Tästä olemme varmasti samaa mieltä?
Onko sinulla ollut anoreksiaa vaiko ei, koska jos ei, niin et voi tietää (edes lääketieteen tms ammattilaisena) millainen tauti se on? Lue ihan vaikka huviksesi tuo vihamielisyys-keskustelu alusta loppuun, niin sinullekin voi valjeta jotakin tästä sairaudesta.
Minä en ole kyyninen, vaa realisti. Mielestäni anoreksiaa ei paranneta hyssyttelyllä ja päätä silittämällä. Ymmärtämisellä on rajansa, varsinkin silloin, jos pienet lapset ovat kuvioissa!
Millä tavoin sinä olet näitä wannabe-anorektikkoja yrittänyt herättää? Silläkö, ettet voi pyöreämpänä olla onnellinen? Vaikka sinulla on mies ja lapsia ja koulutus ja työ?! Mitä ihmettä sinä oikein sössötät?! Et sinä voi 31-vuotiaana synnyttäneenä rouvana olla 14-vuotiaan vartalossa. Tuo on niin sairasta ja hyvin lapsellista ajattelua.
Täytyytkö hyvän lääkärin olla myös ex-anorektikko ymmärtääkseen?:D Kyllä on maailma mallilleen mennyt..eikö olisi sama sitten jo pääsykokeissa kysyä lääkikseen pyrkiviltä: olethan sairastanut anoreksian, jotta voit TIETÄÄ miten hoitaa mahd. anorektikkoja? Ja olethan myös entinen bulimikko?
Oikeesti..hanki elämä:)
"Mielestäni anoreksiaa ei paranneta hyssyttelyllä ja päätä silittämällä"...kerropa nyt sitten milä tavalla se parannetaan, jos kerran niin hyvin tiedät? Haukkumalla ja lannistamalla?
"Täytyytkö hyvän lääkärin olla myös ex-anorektikko ymmärtääkseen?:D Kyllä on maailma mallilleen mennyt..eikö olisi sama sitten jo pääsykokeissa kysyä lääkikseen pyrkiviltä: olethan sairastanut anoreksian, jotta voit TIETÄÄ miten hoitaa mahd. anorektikkoja?"
Kylläpäs nyt vääristelet tän alku peräisen sanoja...fakta vaan on, että vaikka lääkäri tietää parhaaksi todetut hoitokeinot, niin ei psyykkistä häiriötä voi koskaan ymmärtää täysin, jollei sitä ole kokenut.
Hanki muuten itse elämä, Ninnillä sellainen näyttää olevan jo. Sinua minä enemmän ihmettelen, mitä ihmettä sinä täällä roikut ellei tämä asia sinua mitenkään kosketa??
Parannetaanko se sinun keinoin? Jos parannetaan, tämän palstan kaikki anorektikot olisivat terveitä. Olenko pyytänyt ymmärrystä? Enkä edelleenkän halua painaa 40 kg, olen sen aika monta kertaa sanonut.
Elämäni ei ole koskaan normaalia, se on pointtina ollut koko ajan. Mutta sinä et ole halunnut sitä ymmärtää, vaan olet vain takertunut kaikkeen muuhun kuin olennaiseen.
Jep, minä hankin elämän, koska olen kuitenkin kaikesta pas....sta selvinnyt (en parantunut)ja minulla on siihen mahdollisuus. Myös muilla tätä palstaa lukevilla on mahdollisuus selviytyä.
Toivottavasti et opiskele lääkäriksi, koska pelotat minua todella...elä vain pikkupikkumaailmassasi jossa kaikki on mustavalkoista ja kaikki saatu niin pirun helpolla. Minä lahden etsimään sitä elämää.
Sinä OLET säälittävä. Olen sen jo kerran sanonut ja mieltäni en muuta. ÄLä kysy enää, mikä sinussa säälittää:)
..elämästäni kertonut? EN MITÄÄN. Sinä et tiedä mitä olen saanut ja kuinka "pirun" helpolla tai vaikeasti. Minulla ei ole tarvetta tilittää omaa elämääni, niinkuin sinun, hyvä 31-vuotias rouva.
Ja toden totta..Pelottavia ovat ihmiset, jotka sanovat asiat suoraan.
Hassu täti ja hernesarja
eipä näytä roikkuvan enemmän vaan vähemmän, tietty aikakin auttaa, mut sä et taida tätä oloa tajuta..ei se ole vain ne rinnat! ja fiilikset piristyy kummasti kilojen tippumisen myötä.Ja tarkennukseksi:en ole mikään wannabe, vaan esitin tuntemukseni julki todeten, etten myöskään voi olla onnellinen pyöreänä!
Ei voikaan, en minäkään. Olen puolet elämästäni kärsinyt syömisongelmista, en pääse niistä koskaan eroon enkä haluakaan. Nyt, 24-vuotiaana, tajuan, että tulen elämään koko elämäni laihuuteen pyrkien. Välillä menee paremmin (olen tosi alipainoinen), välillä huonommin (normaalipainon alarajoilla), ja kun menee huonommin, lihavuudentunne pilaa muun elämän täysin. Ei voi keskittyä työhön, ei parisuhteeseen, ei mihinkään muuhun kuin miettimään paniikinomaisesti miten saisi kilot pois. En todellakaan voi kuvitellakaan olevani onnellinen pyöreänä. Ymmärrän sua täysin.
Hyvä että kuitenkin olet päässyt pahimmasta ja tajunnut, että asian kanssa on vain opittava elämään. Olet onnellinen, koska sua ei syömisongelmat ole estäneet saamasta lapsia. Lasten saaminen on ainoa asia, joka aina vähän pidättelee mua tässä laihduttamisessa. Niitä mahdollisuuksia en halua pilata.
pakko uskoa,että on vielä joskus mahdollista elää ilman,että tarkkailee koko ajan mitä suuhunsa laittaa...ainakin toivon,että joku päivä pystyn siihen...ei kannata tuudittautua syömishäiriön ihanuustunteeseen tai mikskä sitä nyt vois kutsua.mäkin aattelin just vielä syksyllä,että pitää tottuu tähän viiden vuoden jälkeen, koska täähän on mun normaalia elämää...nyt kuitenkin tajusin,ettei tällanen oo normaalia,ei ees lähelläkään sitä ja olisi todella mukava päästä tällasesta kierteestä pois.luulen,että olen päässyt alkuun...toivottavasti ainakin...just se,että mun koko elämä menee ruoan ja liikunnan miettimiseen rajottaa mun elämää niin paljon,että se on todella häiritsevää...ei oo kunnon sosiaalista elämää,ei rakkautta ym.alkaa pikkasen jo häiritsemään.en haluis alistua tällaseen...
asian kanssa voi jotenkin suostua elään, mutta yrittää ainakin saada se taka-alalle, jos ei pysty kokonaan luopuun siitä.mulla on paljon kevemmpi olo nyt kun oon tajunnu tän.ei mun tartte elää tällasen paskan kanssa koko elämääni...myönnän,että haluan edelleen laihtua, joten en ole päässyt ongelman yli, mutta ainakin mulla on nyt parempi olo henkisesti=)
tsemppiä kaikille, jotka kamppailee samojen asioitten kanssa!älkää alistuko...syömishäiriön ei tartte olla se, joka johdattaa teitä koko elämän...
pakko uskoa,että on vielä joskus mahdollista elää ilman,että tarkkailee koko ajan mitä suuhunsa laittaa...ainakin toivon,että joku päivä pystyn siihen...ei kannata tuudittautua syömishäiriön ihanuustunteeseen tai mikskä sitä nyt vois kutsua.mäkin aattelin just vielä syksyllä,että pitää tottuu tähän viiden vuoden jälkeen, koska täähän on mun normaalia elämää...nyt kuitenkin tajusin,ettei tällanen oo normaalia,ei ees lähelläkään sitä ja olisi todella mukava päästä tällasesta kierteestä pois.luulen,että olen päässyt alkuun...toivottavasti ainakin...just se,että mun koko elämä menee ruoan ja liikunnan miettimiseen rajottaa mun elämää niin paljon,että se on todella häiritsevää...ei oo kunnon sosiaalista elämää,ei rakkautta ym.alkaa pikkasen jo häiritsemään.en haluis alistua tällaseen...
asian kanssa voi jotenkin suostua elään, mutta yrittää ainakin saada se taka-alalle, jos ei pysty kokonaan luopuun siitä.mulla on paljon kevemmpi olo nyt kun oon tajunnu tän.ei mun tartte elää tällasen paskan kanssa koko elämääni...myönnän,että haluan edelleen laihtua, joten en ole päässyt ongelman yli, mutta ainakin mulla on nyt parempi olo henkisesti=)
tsemppiä kaikille, jotka kamppailee samojen asioitten kanssa!älkää alistuko...syömishäiriön ei tartte olla se, joka johdattaa teitä koko elämän...
sori,että toi viesti tuli kahteen kertaan.ekaks se ei sanonu ollenkaan,että toi viesti olis menny perille..
Ymmärrän hyvin, että laihduttaminen on sinulle pakonomaista. Sinä itse asetat itsellesi kunnianhimoiset tavoitteet ja pyrit täydellisesti noudattamaan niitä. Pienikin lipsahdus saa sinut tuntemaan itseti huonoksi ja lihavaksi. Oletko miettinyt, että miten tämä kaikki alkoi?Onko sinun elämässäsi tapahtunut sellaista jota et pysty itse hallitsemaan tai olet kokenut itsesti tulleen hylätyksi? Lisäksi usein perfektionismiin taipuvaiset ihmiset ovat ottollista maaperää. Me haluamme tehdä jokaisen asian tunnollisesti, ja jos epäonnistumme rankaisemme (ketäs muutakaan kuin...)itseämme. Itse olen parentunut, mutta oman syömishäiriöni aika en osannut tunnistaa mikä teki minusta niin ankaran ja askeettisen.
Sinun täytyy ottaa päivä kerrallaan, tutkia itseäsi ja miettiä: osaanko hahmottaa enää oikenlaista syömistä? Mikä ajaa minut laihduttamaan? Käytänkö menetelmiä, jotka voivat vahingoittaa minua fyysisesti ja henkisesti? Tätäkö minun elämäni on vielä 50 vuotta?
Toivotan sinulle hyvää ystävänpäivää ja paljon jaksamista! Et ole yksin, mutta sinä yksin olet itsesi kanssa kriisissä. Hae apua ajoissa jos tunnet elämäsi rajoittuneen vain painontarkkailuun ja ruoan miettimiseen. Elämällä on paljon muutakin tarjota!
Sama henkilö on kirjoittanut täysin ristiriitaisia viestejä tänne. Ei kannata vaivautua kommentoimaan moisen HULLUN provosointia. Yhdessä jutussa hän on 36 kiloa ja menossa naimisiin, tässä hän on muuta ja kolmannessa taas...höpö höpö. Surettaa että ihmiset luulee että joku oikeasti tosissaan kirjoittaa tällaista.
sekoitit Nellaan, muru. Mutta ei se mitään, kiihtyy täällä moni muukin.