Minä olen Jan Martynowicz, soittaja. Olen syntynyt vuonna1897, olen Latvialainen.
Kuuluin pakko-otettuna venäjän keisarilliseen armeijaan ja monien käänteiden kautta jouduin suomeen ja tulin suljetuksi vankina Joensuuhun työväentaloon, siihen kauppakadun ja yläsatamakadun kulmaukseen.
1918 huhtikuisena yönä olin nukkumassa, kun työväentalolle ilmestyi joukko humalaisia suomalaisia sotilaita. He alkoivat ääneen laskien ajaa meitä pihalle ja kun saivat sata kokoon, he olivat tyytyväisiä. Minä olin noiden sadan joukossa jotka seisoimme työväentalon edessä kolmirivissä. Sotilaat herjasivat meitä ja komensivat meidät kävelemään kaupungista pois johtavaa polkua. Talsittuamme ehkä 3-4 kilometriä, meidät piiritettiin asemiesten toimesta tiiviiseen kehään. Kehästä otettiin aina 10 ihmistä ja vietiin syrjemmälle. Sieltä kuului aina laukausten räsähdykset ja kohta tultiin taas hakemaan seuraavat 10... Jossakin vaiheessa haetusta erästä talutettiin yksi mies takaisin ja sanottiin että sinua ei ammuta koska olet suomalainen, hän osasi puhua suomea hyvin ja se pelasti hänet. Tosin hän joutui hautaamaan meidät muut...
Suomalaisten upseereiden puheista ymmärsin että ihan vaan ryypätessä oli päätetty antaa "ryssille" pieni opetus. Sitä opetusta olimme nyt siilaisten suolla saamassa, omien linnoituksiemme äärellä. Tuli lopulta minun vuoroni lähteä haetun kymmenen joukossa kiväärimiesten osoittamaan suuntaan. Meidät vietiin yhdyshaudan reunalle ja näin pimeässä vain valkoiset hihanauhat, kuulin kiväärinlukkojen rapsahdukset. Viimeinen näky minulla oli pimeässä leimahtaneet kiväärien suuliekit ja se punainen leimahdus ennen täydellistä pimeyttä ja sen jälkeen alkanutta kirkasta valoa ja sitä... joka kaikilla on vielä edessä...
Sitä olisin vain halunnut kysyä, että kun odotin siellä työväentalolla kovasti piakkoin tapahtuvaa kotiin pääsyäni ja juuri näin unta ikävöimästäni kotiväestäni, niin miksi minut kesken kauneimman uneni yöllä haettiin ja ammuttiin sinne siilaisen metsään, 21 vuotiaana, jolloin minulla ja muilla tovereillani olisi ollut vielä elämä edessä ?
Te, ampujieni jälkeläiset, jotka mielellänne matkailette maailmalla. Puolassa, venäjällä, latviassa, liettuassa, virossa, siellä saattaa olla vastaantulija jonka ammoinen sukulainen on kadonnut sotatielleen teidän esivanhempanne ansiosta...
Ei ole tarkoitukseni syyllistää vaan saada ihmiset ymmärtämään historiaa...
Rauhaa ihmiset! Riga oli kaunis kaupunki minun nuoruudessani ja sitä se on vieläkin, vaikka monta sotaa on minun jälkeeni jyrännyt sen yli. Käykää tutustumassa siellä ja sanokaa terveisiä Janilta, sekä ennenkaikkea eläkää rauhassa, ettei kenenkään tarvitse enää kokea kauheuksia kuten minun sukupolveni esimerkiksi joutui kokemaan.
Kuuluin pakko-otettuna venäjän keisarilliseen armeijaan ja monien käänteiden kautta jouduin suomeen ja tulin suljetuksi vankina Joensuuhun työväentaloon, siihen kauppakadun ja yläsatamakadun kulmaukseen.
1918 huhtikuisena yönä olin nukkumassa, kun työväentalolle ilmestyi joukko humalaisia suomalaisia sotilaita. He alkoivat ääneen laskien ajaa meitä pihalle ja kun saivat sata kokoon, he olivat tyytyväisiä. Minä olin noiden sadan joukossa jotka seisoimme työväentalon edessä kolmirivissä. Sotilaat herjasivat meitä ja komensivat meidät kävelemään kaupungista pois johtavaa polkua. Talsittuamme ehkä 3-4 kilometriä, meidät piiritettiin asemiesten toimesta tiiviiseen kehään. Kehästä otettiin aina 10 ihmistä ja vietiin syrjemmälle. Sieltä kuului aina laukausten räsähdykset ja kohta tultiin taas hakemaan seuraavat 10... Jossakin vaiheessa haetusta erästä talutettiin yksi mies takaisin ja sanottiin että sinua ei ammuta koska olet suomalainen, hän osasi puhua suomea hyvin ja se pelasti hänet. Tosin hän joutui hautaamaan meidät muut...
Suomalaisten upseereiden puheista ymmärsin että ihan vaan ryypätessä oli päätetty antaa "ryssille" pieni opetus. Sitä opetusta olimme nyt siilaisten suolla saamassa, omien linnoituksiemme äärellä. Tuli lopulta minun vuoroni lähteä haetun kymmenen joukossa kiväärimiesten osoittamaan suuntaan. Meidät vietiin yhdyshaudan reunalle ja näin pimeässä vain valkoiset hihanauhat, kuulin kiväärinlukkojen rapsahdukset. Viimeinen näky minulla oli pimeässä leimahtaneet kiväärien suuliekit ja se punainen leimahdus ennen täydellistä pimeyttä ja sen jälkeen alkanutta kirkasta valoa ja sitä... joka kaikilla on vielä edessä...
Sitä olisin vain halunnut kysyä, että kun odotin siellä työväentalolla kovasti piakkoin tapahtuvaa kotiin pääsyäni ja juuri näin unta ikävöimästäni kotiväestäni, niin miksi minut kesken kauneimman uneni yöllä haettiin ja ammuttiin sinne siilaisen metsään, 21 vuotiaana, jolloin minulla ja muilla tovereillani olisi ollut vielä elämä edessä ?
Te, ampujieni jälkeläiset, jotka mielellänne matkailette maailmalla. Puolassa, venäjällä, latviassa, liettuassa, virossa, siellä saattaa olla vastaantulija jonka ammoinen sukulainen on kadonnut sotatielleen teidän esivanhempanne ansiosta...
Ei ole tarkoitukseni syyllistää vaan saada ihmiset ymmärtämään historiaa...
Rauhaa ihmiset! Riga oli kaunis kaupunki minun nuoruudessani ja sitä se on vieläkin, vaikka monta sotaa on minun jälkeeni jyrännyt sen yli. Käykää tutustumassa siellä ja sanokaa terveisiä Janilta, sekä ennenkaikkea eläkää rauhassa, ettei kenenkään tarvitse enää kokea kauheuksia kuten minun sukupolveni esimerkiksi joutui kokemaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.