Olen 34 vuotias nainen, olen yrittänyt lasta v. 98. Ex-mieheni kanssa olen ollut hoidoissa, tuloksena alkoita, kaikki hyvin, missään ei vikaa, rakaus erittäin mahdollinen.
Koskaan en ole ollut raskaana, tai tehnyt edes testiä, ei ole tarvinnut.
Itse olen sitä mieltä, että jos olisin ollut kerran edes raskaana, olisin kerran edes tehnyt positiivisen raskaustestin, tietäisin, että alkio kiinnittyy minuun...voin tulla raskaaksi.
Tiedän, että keskenmenokin on rankka (vaikka sitä itse en ole kokenut, mutta eikö jokainen mukamas hyvin mennyt hoitokin ole negatiivisen tuloksen tuodessan ollut jonkunlainen keskenmeno" Tiedän, että on eriasia tuntea raskausoireet ja nähdä testin positiivinen tulos. Mutta silti, lapsettomuudesta kärsivänä, ja ilman mitää lääketieteellistä syytä siihen kuulleena, olisin tosi onnellinen, jos edes yhden kerran tässä elämässäni olisin tehnyt positiivisen testi.
Voimia kaikille, lapsettomuus ja keskenmeno ovat rankkoja kokemuksia, joita ei toivoisi kellekään. Yrittäkää nähdä positiivinen häivähdys siinä, että olette sentään tulleet raskaaksi. Sekään ei ole itsestäänselvä asia kaikille.
Koskaan en ole ollut raskaana, tai tehnyt edes testiä, ei ole tarvinnut.
Itse olen sitä mieltä, että jos olisin ollut kerran edes raskaana, olisin kerran edes tehnyt positiivisen raskaustestin, tietäisin, että alkio kiinnittyy minuun...voin tulla raskaaksi.
Tiedän, että keskenmenokin on rankka (vaikka sitä itse en ole kokenut, mutta eikö jokainen mukamas hyvin mennyt hoitokin ole negatiivisen tuloksen tuodessan ollut jonkunlainen keskenmeno" Tiedän, että on eriasia tuntea raskausoireet ja nähdä testin positiivinen tulos. Mutta silti, lapsettomuudesta kärsivänä, ja ilman mitää lääketieteellistä syytä siihen kuulleena, olisin tosi onnellinen, jos edes yhden kerran tässä elämässäni olisin tehnyt positiivisen testi.
Voimia kaikille, lapsettomuus ja keskenmeno ovat rankkoja kokemuksia, joita ei toivoisi kellekään. Yrittäkää nähdä positiivinen häivähdys siinä, että olette sentään tulleet raskaaksi. Sekään ei ole itsestäänselvä asia kaikille.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Totta on, että lapseton antaisi melkein mitä vain siitä, että saisi olla vähän aikaa äiti. Hän vaihtaisi ehkä kernaasti osansa sellaisen kanssa, joka on kokenut keskenmenon tai menettänyt lapsensa, lapsettomuuden suru on niin pohjaton. Toisaalta lapsen kuoleman suru on myös pohjaton, mutta se on erilaista surua.
Itse koin lapsettomuuden surun usean vuoden ajan, kunnes ihmeekseni tulin raskaaksi ja saimme lapsen yli 10 vuotta sitten. Olin jo luopunut toivosta saada uusi lapsi, kun huomasin muutama vuosi sitten olevani raskaana. Muistan elämäni onnellisimman äitienpäivän, jolloin toinen lapsi jo potkiskeli vatsassani. Kunnes potkut lakkasivat ja lapsi todettiin kuolleeksi raskauden puolivälissä.
Se suru oli musertava, mutta jotenkin niin kaunis. Siinä ei ollut sitä katkeruutta, joka lapsettomuuden suruuni liittyi. Se oli vain puhdasta surua.
Sen jälkeen en enää ole tullut raskaaksi, ikää on jo niin paljon, että saan jo unohtaa raskaustoiveet...
Mutta kyllä, lapsettomuuden suru on paljon suurempi kuin lapsen menettämisen suru.
Enkeleitä Sinulle!!! Äläkä luovu toivosta!!!
Minulla on aina ollut erittäin epävakaa ja epäsäännöllinen hormoonitoiminta. Nuorena jopa itkin välillä sitä, että en varmaan koskaan voi saada lasta.
Ensimmäisen raskauden ja keskenmenon jälkeen ajattelin, että nyt minä ainakin tiedän, että voin tulla raskaaksi. Eli ainakin yksi lapsen saantiin liittyvä homma toimii minussa. Toisen keskenmenon jälkeen alkoi kuitenkin tuntumaan siltä, että ehkä mikään muu ei sitten toimikaan.
Onpahan toiminut, mutta ei täysin ongelmitta. 3 lasta olen saanut, mutta tiettyjen ongelmien saattelemana. Neljättä yritettäessä tulikin taas keskenmeno ja sen jälkeen ovat hormoonit taas heittäneet häränpyllyä oikeen kunnolla.
Toivon, että sinä saat jonkun ratkaisun tuohon lapsi asiaan. Joko sopeudut lapsettomuuteen tai saat lapsen, joko biologisen tai adoptoidun.
Pahinta on se, jos ei tiedä, voiko tulla raskaaksi... Lapsena en halunnut tulla isona opettajaksi tai kaupanmyyjäksi vaan ainoastaan äidiksi. Nuoruudessa sain tietää sairastavani munasrajojen rakkulatautia (polykystiset ovariot), johon voi liittyä lapsettomuus. Eli alkoi suru siitä, voinko koskaan saada lapsia. Olin aina haaveillut isosta perheestä.
Suuri rakkauteni ei edennyt ihastusta pitemmälle; mies oli oikein lapsirakas, kerran hän sanoi, että minusta tulisi hyvä äiti. Kerran isommassa joukossa naimisiinmenon eduista ja haitoista keskusteltaessa hänen ensi kommenttinsa oli :"olishan se mukavaa, kun sitten sais lapsia".
Joten se alkamaton suhde loppui siltä seisomalta siihen, tiesin, etten ikinä voisi hänelle tästä lapsettomuusuhasta puhua! Eipä siitä oisi muutenkaan mitään tullut, mutta tuo koski kamalasti.
Löytyihän se vielä Suurempi Rakkauteni, jolle jo alussa kerroin asiasta, mutta eipä se häntä hetkauttanut, joten naimisiin mentiin.
Muutama vuosi sitten juostiin hoidoissa, ja tulinkin Clomifeenikuurin aikana raskaaksi (inseminaatiota oli kertaalleen jo yritetty aiemmin). Suurimman kiitoksen lapsestani annan kyllä Taivaalliselle Isälle; kävin ennen raskauttani yhdessä Seppo Juntusen vetämässä rukousillassa, ja olen takuuvarma siitä, että
sillä oli enemmän vaikutusta kuin Clomifeenilla!
Uutta raskautta ei sitten ole kuulunutkaan, mutta tuntui, etten enää jaksa niitä lääkärissä juoksuja ja etenkään sitä henkistä painetta, mikä lapsettomuushoitoihin liittyy. Se oli ihan kamalaa, kun kuukautisten alku hoitojen aikana kertoi, että pieleen taas meni...
Tästä ainokaisesta jo isosta lapsestani olen onnellinen! Mutta vauvakuume on edelleen krooninen, vaikkakin alan jo opetella tyytymään siihen, että uutta raskautta ei enää ilmaannu. Ikäkin on jo yli 40...
Sinä onneksi olet vielä nuori! Mutta ne lapsettomuushoidot on kyllä niin rankkoja, että ymmärrän hyvin, jos tulee epätoivoinen olo! Välillä kaduttaa, kun en uskaltanut yrittää niitä uudelleen. Pelko siitä, ettei se kuitenkaan onnistu otti kai vallan. Ja nyt on myöhäistä jo.
Jumalallehan ei ole kyllä mikään mahdotonta, mutta Hän ei välttämättä ole suunnitellut elämääni sellaiseksi kuin minä itse vaatisin.
Eletään päivä kerrallaan!!!
Melkein kuin omaa tarinaa olisin lukenut kun tätä luin, tosin mulla oli jo 2 lasta ja kolmatta yritettiin en vaan tullu raskaaksi. Kärsin jakuvista munasrja tulehduksista heti toisen raskauteni jälkeen, olin sairaalassakin samasta syystä lukuisia kertoja. Vuosien ( 5v) yrityksen jälkeen tulin raskaaksi joka kuitenkin päätyi heti alussa kesken menoon. Tämän jälkeen aloitetiin lapsettomuus hoito, alotetiin taplettien syönnillä ja kun ei toiminu päädytiin pisto hoitoon jolla varmistettiin munasolun irtoaminen oikeaan aikaan raskaaksi en kuitenkaan ikinä tullut. Kun sitten vuosien jälkeen olin luopunut hoidoista että toivosta saada lapsia, olin yllätäen raskaana neuvolassa arvuteltiin et kesken menee lukuisten tulehdusten vuoksi eipä menny ja saipa lapsi seuraakin reilu vuosi syntymänsä jälkeen. Nyt vartoon kolmatta(5 lapsi mulle) sen jälkeen kun lekuri anto tuomion etten lapsia sais ikinä.Tässä teille yksi kertomus siitä ettei aina kannata luopua toivosta iloisestikkin voi käydä.