mitä tekisin, että saisin edes osittain parisuhteeni henkisellä ja jopa fyysisellä tasolla takaisin. Lapsemme on jo kaksi ja lähes koko sen ajan olemme ajautuneet suhteessamme toisistamme kauemmas. Lähes niin kauas jo, että tuntuu mahdottoman suurelta projektilta yrittää lähentyä. Molemmilla siihen on jonkun verran halua, mutta tarvittaisiin - niin mitä? Toisen huomioimista, pitkiä keskusteluja isoista asioista, romantiikkaa... Oloni on parisuhteessa sellainen, että ikään kuin joudun pyytämään kaikkia, jopa niitä fyysisiä, tarpeitani anteeksi, kun arki jyrää päälle.
Jo raskaudesta alkaen kaikki tuntui menevän vaikeimman kautta. Ajoitus ei ollut kummallekaan parhain, itse koin pelkoa äitiydestä ja synnytyksestä, mietin joudunko luopumaan omista elämän tavoitteistani, en ollut lainkaan varma haluanko lasta lainkaan. Odotusaika oli henkinen helvetti. Mieheni tuki todella paljon, kaikki kiitos siitä hänelle. Lapsen synnyttyä hän "käänsi selkänsä". Emme puhuneet vanhemmuudesta yhdessä. Kumpikaan ei kai osannut tukea toista. Molemmilla meillä on tavoitteena olla hyvä, läsnäoleva, välittävä ja rakastava vanhempi lapsellemme lapsellemme. Mutta mitä olemme toisillemme? Olemmeko enää nainen ja mies vai pelkästään arjen väsyttämiä vanhempia?
Toki ymmärrän ja kestän sen, että yhteinen aika on lapsen myötä vähentynyt. Mutta että kaikki yhteinen on kadonnut jonnekin. Kadonnut jopa niin kauas, että etsin sitä suhteemme ulkopuolelta. Surullista. Ja kyllä, itsekin osaan syyllistää siitä itseäni.
En halua luovuttaa helpolla, tiedän olevani vielä sen saman ihmisen ihmisen kanssa, johon rakastuin. Sitä en tiedä, mitä hän tuntee. Kai pääasiassa sitä kaiken alleen peittävää tunnetta siitä, että ei ole hyvä olla. Tyytymättömyys ajaa viime kädessä pois parisuhteesta, eroon. En minä sitä halua.
Haluan olla miehelleni nainen, en arkea pyörittävä lapsemme äiti. Vaikka olen äiti, olen myös edelleen nainen. Vaadinko liikaa?
Jo raskaudesta alkaen kaikki tuntui menevän vaikeimman kautta. Ajoitus ei ollut kummallekaan parhain, itse koin pelkoa äitiydestä ja synnytyksestä, mietin joudunko luopumaan omista elämän tavoitteistani, en ollut lainkaan varma haluanko lasta lainkaan. Odotusaika oli henkinen helvetti. Mieheni tuki todella paljon, kaikki kiitos siitä hänelle. Lapsen synnyttyä hän "käänsi selkänsä". Emme puhuneet vanhemmuudesta yhdessä. Kumpikaan ei kai osannut tukea toista. Molemmilla meillä on tavoitteena olla hyvä, läsnäoleva, välittävä ja rakastava vanhempi lapsellemme lapsellemme. Mutta mitä olemme toisillemme? Olemmeko enää nainen ja mies vai pelkästään arjen väsyttämiä vanhempia?
Toki ymmärrän ja kestän sen, että yhteinen aika on lapsen myötä vähentynyt. Mutta että kaikki yhteinen on kadonnut jonnekin. Kadonnut jopa niin kauas, että etsin sitä suhteemme ulkopuolelta. Surullista. Ja kyllä, itsekin osaan syyllistää siitä itseäni.
En halua luovuttaa helpolla, tiedän olevani vielä sen saman ihmisen ihmisen kanssa, johon rakastuin. Sitä en tiedä, mitä hän tuntee. Kai pääasiassa sitä kaiken alleen peittävää tunnetta siitä, että ei ole hyvä olla. Tyytymättömyys ajaa viime kädessä pois parisuhteesta, eroon. En minä sitä halua.
Haluan olla miehelleni nainen, en arkea pyörittävä lapsemme äiti. Vaikka olen äiti, olen myös edelleen nainen. Vaadinko liikaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
tuo kaikki riippuu siitä mitä teillä on kuvitelmia, odotuksia, olettamuksia ja haaveita olla vaimo/mies ja perheellinen jossa lapsi on yksi teistä. Teillä kummallakin on alkanut uusi elämän vaihe ette ole enään vain te kaksi.
Ette varmaan ole yksin tämänkaltaisen ongelman edessä. Itselläni ei ole kylläkään ollut mitään noin pitkään kestävää suhde häiriötä.
On ollut joitakin työläitä kausia jotka ovat olleet riippuvaisia suurista elämänmuutoksista kuten sairaus, työ, muutto jne. Elämässä on löydettävä itselleen uudenlainen paikka.
Lapsen syntymät eivät ole tuoneet minkäänlaisia vaikeuksia suhteeseemme.
Usein äideille tulee masennus eli jonkintyyppinen synnytyspsykoosi. Joten siihenkin luonnollisesti on saatavissa apua. Jos näin on niin siinä aviomies jää kuin ilman hyväksyntää ei saa hellyyttä jota edelleen luulee saavansa kuten ennen lapsen syntymääkin. Miehesi tarvitsee tilaa ja vastuuta isyydestä sekä saada olla myös rakastava mies.
Eräällä tuttavamme vaimolla masennus kesti noin 10 vuotta ja nyt vasta on heillä elämään löytynyt yhteinen sävel. Kysy miten äidilläsi on mennyt synnytyksen jälkeen onko ollut masennusta jne.
Yrittäkää järjestää kahdenkeskistä aikaa, keinolla millä hyvänsä, säännöllisesti. Lapsi siis hoitoon tavalla tai toisella, vaikka yhtenä iltana kuukaudessa tai viikossa tai mikä on teille sopiva rytmi. Pääasia, että saisitte hetkeksi irrottautua arkirutiineista ja lapsen hoidosta. Näin miehenä ja isänä tiedän, että jos oravanpyörä ja paineet vain painaa päälle koko ajan, kyllä siinä romantiikka ja kaikki muukin hyytyy. Tehkää yhteisellä ajallanne mikä teistä on mukavaa (ilman paineita että sen tarvitsisi olla mitään ihmeellistä), käykää elokuvissa, syömässä, hotellissa yötä tai mikä vain onkin teille mieluisaa. Älkää edes yrittäkö ainakaan alkuun alkaa selvittämään keskustelemalla koko vyyhteä (koska ainakin miehestä se luultavasti tuntuu ahdistavalta) vaan koettakaa saada lepoa ja pitää vähän hauskaa. Syvällisemmän ruotimisen aikakin tulee sitten kun on ensin saatu vähän "happea". Se on myös varmasti tarpeen, mutta ei kannata aloittaa siitä.
mutta kyse ei ole ihan siitä, että olisin keskittänyt huomioni vain lapseen. Pikemminkin niin, että koska raskauteni oli vaikea, mieheni sen jälkeen ikään kuin "pesi kätensä" minun tukemisestani ja keskittyi omaan isyyteensä sekä luomaan suhdetta lapseen. Tieteenkään ei ole enää vain kahta, on kolme. Uudessa tilanteesa pitäisi muodostua isän ja lapsen, äidin ja lapsen, vanhempien sekä kaikkien kolmen välinen suhde uudelta pohjalta.
Tilanteessani on kyse siitä, ettei tuota vanhempien välistä suhdetta ole saatu uudestaan rakennettua. Toki osansa ottaa elämäntilanne yleensäkin, jos ja kun ei ole aikaa toisilleen. Mutta miten antaa miehelle tilaa olla rakastava mies, jos ei hänellä siihen (sen näyttämiseen) tunnu olevan alkuunkan halua?
Tilanteen kestää, kun sitä ei ajattele, arki kyllä etenee painollaan. Sitä ei kestä silloin, kun ajattelee miten kylmää suhteessamme on ja miten asiat voisivat olla toisin. Tai viime kädessä ainakin sitten toisaalla toisin...
Kiitos silti vastauksestasi!
Mikäli aviomiehesi on halukas uhraamaan hieman aikaa ja vaivaa suhteenne hoitamiseen, hyvä paikka aloittaa voisi olla vaikka Ev.lut. seurakuntien järjestämä Virtaa välillämme-kurssi.
Ao. linkistä löydät lisätietoa.
http://www.evl.fi/virtaa/