Rakastuin mun miespuoliseen työkaveriin. Olen perheellinen ja hankkiuduin toiseen työpaikkaan rakastumisen vuoksi. Työkaverini huomasi tunteeni ja alkoi vältellä minua, tiesimme molemmat, ettei moraalimme anna periksi sille, että antaisimme kipinöiden nousta roihuksi. Kuvittelin, että välillämme oli vahvoja tunteira, joita peiteltiin puolin ja toisin, varma en voi olla toki kuin omista tunteistani.
En saa miestä mielestäni, en vaikka aikaa on kulunut vuoden verran. Ajattelen häntä koko ajan. Olimme läheisiä, ystäviäkin. Olen äärettömän surullinen, koska menetin hänet. Olen tullut hulluksi tämän asian kanssa.Näin varmasti on parempi, lapsien ja perheen vuoksi. Onko täällä ketään, joka olisi ollut vastaavassa tilanteessa ja siitä selvinnyt? Fiksu vertaistuki olisi hieno asia tässä kurjassa tilanteessa.
En saa miestä mielestäni, en vaikka aikaa on kulunut vuoden verran. Ajattelen häntä koko ajan. Olimme läheisiä, ystäviäkin. Olen äärettömän surullinen, koska menetin hänet. Olen tullut hulluksi tämän asian kanssa.Näin varmasti on parempi, lapsien ja perheen vuoksi. Onko täällä ketään, joka olisi ollut vastaavassa tilanteessa ja siitä selvinnyt? Fiksu vertaistuki olisi hieno asia tässä kurjassa tilanteessa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hieman samanlainen tilanne. Itselläni asiaan vaikutti se, että jouduin hyväksymään ettei hänellä ole samoja tunteita kuin itselläni. Onneksi hän vahtoi osastoa, joten nähdään vain harvoin. Tänään näin taas vilaukselta ja jo pelkkä katseiden kohtaaminen tuntui vatsanpohjassa asti. Tunteita siis on näemmä edelleen, vaikka hetkeksi ne olinkin jo unohtanut. Siinä määrin erossa oleminen siis auttaa. Täytyy kuitenkin yrittää ajatella positiivisesti, että onhan se kiva että on edes olemassa ihminen joka saa tuntemaan näinkin voimakkaasti, vaikkei siitä voisikaan mitään tulla...