moikka!
aattelinpas kirjotella tänne oiskos sielunsiskoja vai muuten vaan immeisiä jotka tuntis tarvetta auttaa/kommentoida...
oon 22v tyttönen. oon oikeestaan aina seurustellut. pisin aika sinkkuna taisi olla 2kk, sitä ennen 13vuotiaana.
koskaan en oo kamuja hylänny vaikka oon seurustellut, en todellakaan, mulle mies ja kaverit ollu aika lailla samalla linjalla, molemmille on löydyttävä aikaa.
2v sitten muutin miehen ja työn perässä toiselle puolelle suomea. yritin pitää ystäviini yhteyttä kotipaikkakunnalle mut huomasin ettei tunne ollu enää molemminpuolinen... sain paljon uusia kavereita uudelta paikkakunnalta ja onni kukoisti kaikinpuolin. yritin myös edelleen soitella ja tekstailla ja pyytää kylään ystäviäni kotipaikkakunnalta.
noh... 2vuotta kului ja ero tuli avomiehen kanssa.
muutin kotiin takaisin nyt syksyllä 04.
tuntu et maailma pyörähti ympäri, millään ei ollut enää mitää väliä, olihan meijän väliin tullut toinen nainen. ja silloin mä oisin tarttenu kavereita enemmän ku koskaan...
hetken aikaa kaverit jakso mun kans hengailla ja tuntu et kaikki samanlai ku ennenki...
sit tässä parin viime kuukauden aikana tapahtunu kummia. 4kpl mun ikisinkku-ystäviä, jotka tuskin koskaan seurustellu, on löytäny sen oman elämänkumppanin. ja mä joka yleensä aina ollut se joka seurustellu, märehdin kotona yksin aamusta iltaan. ainut mikä pitää mua hengissä on työ.
kukaan ei enää soita, ei tekstaa... mulle tehdään ohareita ja ei vastata puhelimeen, tai jos vastataan ni ei ehdi puhua "kun toi kulta on tos vieressä".
tuntuu et mä, maailman sosiaalisin ihminen, iloinen tyttö oon jääny maailmaan yksin.
onhan mulla äiti... onneksi... se onkin nykyään mun paras ystävä.
töissä mä hymyilen ja yritän olla kaveri kaikkien kans, mutta kukaan ei näe mun sisälle miten ahdistunu mä oon siitä et ku taas pääsen töistä kotiin ni itken itseni uneen...
mulla niin ikävä mun entistä elämää, toisella puolella suomea... kun kaikki oli vielä paremmin ku koskaan...
5kuukaudessa mun elämä kääntyny päälaelleen.
ja mä, joka en oo koskaan käsittäny masentuneita ihmisiä, oon ite sellanen nyt...
oon mä onnistunu solmimaan uusia ystävyyssuhteita, joops, toinen muutti belgiaan ja toinen toiselle puolelle suomea, sinne missä mun "elämä" ois...
oisko kellään mitään lohdunsanaa ennenku tää tyttö masentuu niin ettei enää töistäkään löydy lohdutusta?
kiitos...
aattelinpas kirjotella tänne oiskos sielunsiskoja vai muuten vaan immeisiä jotka tuntis tarvetta auttaa/kommentoida...
oon 22v tyttönen. oon oikeestaan aina seurustellut. pisin aika sinkkuna taisi olla 2kk, sitä ennen 13vuotiaana.
koskaan en oo kamuja hylänny vaikka oon seurustellut, en todellakaan, mulle mies ja kaverit ollu aika lailla samalla linjalla, molemmille on löydyttävä aikaa.
2v sitten muutin miehen ja työn perässä toiselle puolelle suomea. yritin pitää ystäviini yhteyttä kotipaikkakunnalle mut huomasin ettei tunne ollu enää molemminpuolinen... sain paljon uusia kavereita uudelta paikkakunnalta ja onni kukoisti kaikinpuolin. yritin myös edelleen soitella ja tekstailla ja pyytää kylään ystäviäni kotipaikkakunnalta.
noh... 2vuotta kului ja ero tuli avomiehen kanssa.
muutin kotiin takaisin nyt syksyllä 04.
tuntu et maailma pyörähti ympäri, millään ei ollut enää mitää väliä, olihan meijän väliin tullut toinen nainen. ja silloin mä oisin tarttenu kavereita enemmän ku koskaan...
hetken aikaa kaverit jakso mun kans hengailla ja tuntu et kaikki samanlai ku ennenki...
sit tässä parin viime kuukauden aikana tapahtunu kummia. 4kpl mun ikisinkku-ystäviä, jotka tuskin koskaan seurustellu, on löytäny sen oman elämänkumppanin. ja mä joka yleensä aina ollut se joka seurustellu, märehdin kotona yksin aamusta iltaan. ainut mikä pitää mua hengissä on työ.
kukaan ei enää soita, ei tekstaa... mulle tehdään ohareita ja ei vastata puhelimeen, tai jos vastataan ni ei ehdi puhua "kun toi kulta on tos vieressä".
tuntuu et mä, maailman sosiaalisin ihminen, iloinen tyttö oon jääny maailmaan yksin.
onhan mulla äiti... onneksi... se onkin nykyään mun paras ystävä.
töissä mä hymyilen ja yritän olla kaveri kaikkien kans, mutta kukaan ei näe mun sisälle miten ahdistunu mä oon siitä et ku taas pääsen töistä kotiin ni itken itseni uneen...
mulla niin ikävä mun entistä elämää, toisella puolella suomea... kun kaikki oli vielä paremmin ku koskaan...
5kuukaudessa mun elämä kääntyny päälaelleen.
ja mä, joka en oo koskaan käsittäny masentuneita ihmisiä, oon ite sellanen nyt...
oon mä onnistunu solmimaan uusia ystävyyssuhteita, joops, toinen muutti belgiaan ja toinen toiselle puolelle suomea, sinne missä mun "elämä" ois...
oisko kellään mitään lohdunsanaa ennenku tää tyttö masentuu niin ettei enää töistäkään löydy lohdutusta?
kiitos...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin no joskus sitä on jokainen yksin.
Ota tämä yksinäinen kautesi vaikka elämänkokemuksena vastaan.
Jos sinulla on ollut noin paljon kysyntää, niin etköhän löydä taas uuden miehen jostain.
Täällä on meitäkin, jotka eivät ole ikinä seurustelleet ja joilta on kaverit kaikonneet.
olen samaa mieltä,kuin sinä ink. on varmaan tullut aika pysähtyä itsekseen ja miettiä elämän suuntaa.välillä tekee hyvääkin rauhoittua ja katsoa mihin suuntaan se elämä lähtee viemään...
Olisitpa laittanut hieman edes suuntaa missä päin Suomea asustelet. Moni näitä sivuja lukee ja varmaa joku lukijoista tahtoisi ystäväksesi.
Yksinäisyys on hurjan monelle tuttua. Tietäisitpä vain...
Tiedätpäs ainakin nyt että vanhat ystäväsi, eivät oleet oikeita ystäviäsi. Ohareiden tekeminen on melko julmaa touhua... Löydät varmastikkin pian uusia ystäviä, sosiaalinen luonne kun olet. Aloita vaikka joku uusi harrastus, jos et jo esimerkiksi käy aerobicissä, ties vaikka sieltä löytäisit ystävän tai toisenkin. Kuulostaa joo vähän typerälle, mutta kotona yksin itkeskelemällä, et saa elämääsi uutta sisältöä. Löytyisikö työpaikaltasi ketään, jonka kanssa haluaisit kaverustua?
Kipeää aikaa tuo yksinäinen vaihe elämässä, mutta se kyllä kasvattaa luonnetta kovasti. On hyvä osata pärjätä omillaan ja sitten kun saat taas sosiaalisen verkoston ympärillesi rakennettua olet ainakin himpun verran ihmisenä vahvempi, koska tiedät pärjääväsi myös yksin.
kiitos kommentoineille immeisille, kiva tietää et joku ees välittää...
lisäpotkua sain kiitosta vaan viel kerran =)
aerobic ei oo olleskaa huono idea, eikä muutkaa liikuntalajit... pakko alkaa jotai keksimään, ei tää yksin murjottamalla miksikään muutu...
ja ainiin, oulusta olen =) saapi laittaa mailiosotetta vaikka ni pistän postia tulemaan...
moi.. kun minä olin masentunut niin koirat piristivät. ne eivät antaneet mua masentua.. voisit vaikka etsiä uusia harastuksia sieltä voi löytää seuraa yksinäiseen elämään tai hankkia koiran. jonka kanssa voi mennä ulos lenkkille ja koira pitää aina seuraa. koira on ihmisen paras ystävä...=) mutta uusi harrastus piristää kans mukavasti ja harrastuksen ohella voi löytää ystävän joka kuuntelee ja on tukena ja hyväksyy sut sellaisena kun olet..=) mutta hyvää kesän alkua sinulle ja ritä pärjäilä. jos kiinostaa niin voit kirjoitella maileja..