Ajattelin kirjottaa tänne jos se vaikka helpottais mun pahaa oloa eikä oo oikein ketään muutakaan kelle puhua. Tämä alkoi mulla jo nuorena, 13 vuotiaana ja aloin käymään psykiatrilla. Ajoittain ja usein elämäntapahtumista johtuen järkyttävä masennus. Se on aina riivannu mun elämää, lääkityksestä huolimatta. Miten voi mieli ollakin niin musta? Tällä hetkellä ulkona paistaa aurinko mutta mieli on niin maassa että tuijotan vaan johonkin, ahdistaa ja sydän hakkaa. Mulla on 2 kaunista tytärtä, tänään menin nurkan taakse itkemään ettei lapset nää. Mun on niin huono olo, välillä noi lääkkeet auttaa välillä taas ei. Tuleeko tähän koskaan loppua. Joskus tekis mieli luovuttaa, ajatus tuntuu jotenkin vapauttavalta vaikka täällä on mua rakastavia ihmisiä enkä haluais heitä satuttaa. Kirjottakaa kokemuksia miten ootte selvinny tästä pahasta olosta eikä mitään vittuiluja kiitos.
Masennus vaivaa päätä
AlwaysSad
17296
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
No mä en voi surra niin ajatus surusta tuntuu kivalta. :(
Luovuttaminen auttaa, (en tarkoita sellaista luovuttamista mitä sinä) kun menee syvälle siihen tunteeseen. Paradoksi. Silloin tulee tietoiseksi et mikä vaivaa ja kun on tietoinen ei ole syytä kärsiä tunteesta vaan tunne tuntuu hyvältä, oli se mikä tahansa tunne. No tuo on mun kokemus meditoinnista. Mut se tarkoittaa suurta tuskaa, jos sen vain kestää.
Kyllä kirjottaminen, ajatusten pukeminen sanoiksi auttaa. Masennus voi jossain elämänvaiheessa helpottaa ja hävitä itsestään. Itseäni on auttanut usko ja rukoileminen. Tiedän elämälläni on tarkoitus. Onhan sinulla tarkoitusta siinäkin, että on kaksi omaa lasta. Olet tärkeä heille.
Joopa joo. Kaksi tytärtä. On ap mennyt aikaisin sänkyhommiin. Tuskin olet nyt 13v. Joten olet n*ssinut...hetkinen 20v ennen syntymääsi...onnittelen! Olet ansainnut päästä ennätysten kirjaan!
Moni nuori luulee, että kun on pantavamäkönen ja kun on pantavana, on hyvä. Elämä hymyilee.
Järki kasvaa jossain vaiheessa, ei kuitenkaan kaikilla. Tajuaa, että onkin vaan ollut hyväksikäyteytävänä. On elänyt toiselle mieliksi. Ei ole koskaan tullut mieleen, mitä minä itse oikeasti haluan ja olen.
Jossain vaiheessa on vaikea muuttaa asioita. On ajanut itsensä umpikujaan. On taloudellisesti madottomassa tilanteessa. On lapset.
No, joskus yli 5-kymppisenä on taas aikaa itselle, kun lapsenlapsetkaan ei tarvitse sinua muuhun kuin rahalahjojen merkeissä.
Tyhmä. Mä oon yli 30 vuotias.
Pahasta olosta ei pääse vapaaksi, se vain on. Musta on vain väri jonka sille kokemukselle on joutunut antamaan. Päästää irti mustasta ja kokee sen tuskan? Vapaus koittaa!!
Voi noita ikäväntuntuisia kommentteja aloittajalle. Ap nyt vaan unohti mainita, mitä ikäluokkaa hän nyt on. Se siitä. Minua aloittajan elämässä kiinnostaa, että voi tosiaan olla noin masentunut, vaikka on lapset joihin voi osoittaa kiintymystä ja heiltä saada, puolisosta ei mainintaa ole. Mutta kuitenkin, minä joka olen eläkeikäinen aina sinkkuna elänyt, niin helposti luulen, että yksinään omassa taloudessaan elämänsä eläminen osaltaan tuo ison osan masennuksesta. Mutta aloittajaltakin sen tajuan, että masis tullee ihmisen sisältä, eikä siihen niin vain vaikuta, onko perhettä vai. Itse usein luulen, että jospa saisin hippusen luotettavaa jatkuvaa rakkautta jostakin, niin se jo joltakin osin auttaisi masiksen tuskissa. Kiitos aloittajalle aloituksesta.
Se tulee jostain mun sisuksista. Mulla on kova lääkitys. Olin pitkän aikaa onnellinen ja ilman huolia kunnes viime viikonloppuna otin aika reippaasti alkoholia ja kierre alkoi taas. Oma vika, tiedän ei pitäisi juoda tippaakaan.
Alkoholin käyttö suruun/tuskaan/ahdistukseen/masennukseen on kuin pissisi pakkasella housuihinsa. Aluksi miellyttävä lämpö leviää, sitten totuus paljastuu. Alkoholi helpottaa mieltä ottovaiheessa. Aamulla sitten ongelmat ovat edelleen olemassa. Lisänä vielä krapula/morkkis/itsesyytökset.
Sen se tekee, että elämä alkaa tuntua tyhjältä, tarkoituksettomalta, kun kaikki on nähty ja tehty alta täysikäisyyden - ihan lapsia myöden.
Oma vika. Liian paljon,liian helposti, liian nuorena.
Taasko jonkun pitää kaikki valmiina tarjota, jotta olisi kivaa?
Mitä jos joskus ottaisi ihan itse vastuuta omasta elämästä?
Miten vastuun ottaminen omasta elämästä ja masennus liittyy toisiinsa? Mä olen aina ottanut vastuuta, tehny parhaani, käyny töissä vaikka joskus on todella raskasta eikä jaksais nousta ylös aamulla. Joskus mietin että mitä pahaa oon tehny ansaitakseni tämmösen ahdistuksen ja pahan olon. Mun kuuluisi olla onnellinen.
Vaikeeta mitään eksaktia ohjetta tms. apua antaa, kun jokainen ollaan yksilöitä, eikä yhden jutut välttämättä toimi toisella. Mutta kun oli tuolla ylempänä puhetta luovuttamisesta (eli ei mistään itsemurhasta), niin ainakin mulla se on toiminut. Vuosia taistelin ensin ahdistusta vastaan, ja kun ahdistus pilasi elämää, se muuttui vähitellen masennukseksi. Sitten taistelin pitkään masennusta vastaan ja voi vittu että se masensi, kun tajusin, että masennus on vahvempi kuin minä itse. Sitten vain yhtäkkiä lopetin sen taistelun ja masennuksen syiden pohdiskelun, enkä antanut sille enää "persoonallisuutta", tai kasvoja, enkä edes väriä. Ajattelin vain että pidä tunkkis ja luovutin. Vois oikeestaan sanoa, että ennemminkin hyväksyin sen osana elämääni. Aloin elämään niin kuin sitä ei olisi ja omien voimieni, motivaationi yms. mukaan. Olen ammatiltani graafikko ja aloin projisoida oloani canvakselle. Aika synkkää ja psykedeelistäkin materiaalia tuli. En myöskään enää jaksanut jatkuvasti soimata itseäni tai ajatella, kuinka surkea tapaus olen, yms. Siinä ei lopulta kauaa mennyt, kun heräsin ajatukseen, että nyt on jotain outoa, kun välillä on hyvä ja kevyt fiilis ja jaksaa keskittyä asioihin, ja uskaltaa/jaksaa/viitsii mennä kauppaan yms. ihmisten ilmoille. Edelleenkin on ajoittain hetkiä, kun raskas, iloton ja motivaatioton olo valtaa, mutta silti on niin paljon kevyempi ja helpottunut olo, kun vertaa sitä aikaan, kun suhtautuminen sairauteensa oli erilaista ja elämä jatkuvaa taistelua. En tän tarkemmin osaa selittää sen 'luovutuksen' ideaa, tai ajatusta, tai miltä se tuntuu. Mut tänäänkin olin ulkona koirapuistossa ja voi mahoton miten hyvä fiilis oli kun kevätaurinko porotti lämpimästi :) Se "joku" vaan pitää itse hakea, löytää ja oivaltaa, niin asiat alkaa parantua jopa itsestään.
No ainakin aloittaja sai siinä hyvää aikaan, että saivat yksinäiset purkaa tuntojaan palstalla. Muuten tuon 13v Pojun juttu oli täyttä skeidaa. Toisaalta: jotakin on vialla, jos vain tätä kautta voi purkaa ajatuksiaan ja elämäänsä?
On vialla. Lapsille en puhu tällaisesta.
Tässä on linkki myötätuntoisiin meditaatioihin
https://www.youtube.com/channel/UCHOXVpc-MM2q2GzJYea0jTg
Saas nähdä mitä poju tuumii tuosta yllä olevasta linkistä. Tuskin mitään. Että menes pois trollaamasta huh hus!
Onko pikku pojulla pipi, kerro äidille, äiti hoitaa ja silittää pipin pois.