Olen surkea ihminen

No niin. Jos haluat jonkun sinua paapomaan ei tule mitään. Itse sinun täytyy ottaa niskasta kiinni. Ei itku auta markkinoilla. Okei. Mielenterveys puolelta saat apua. Mutta vain työkalut. En minä eikä kukaan muu voi sanoa sinulle, että tee näin tai älä tee noin. Ei tule mitään sellaisesta " hoidosta" . Joten mars lääkärin vaotolle!

ok, sä olet hassu, kiitos. :)

mun niska vaan on kipee, ja peukalo rikki, niskaperse ote ei toimi enää, kokeilin sitä jo. Umpikujassa. Haaveet ja pelko sekoittuu, mössöksi. Mössöstä muotoutuu epätoivo, suru, kyvyttömyys, lohduttomuus. Ei ole muuta kuin valo, ja olankohautukset, ne vain tulee refleksinä, ei tiedä mitä tarkoittaa. Ainut toivo enkä tiedä mitä kehon liike merkitsee! Ymmärrätkö? Se elää omaa elämäänsä erillään, irti minusta. Se elää, minä kuolen. Minä kuolee. Ja tuohonkin keho vain kohauttelee! Niinkuin se sanoisi että kuole vain tai että ei se haittaa.

Ja 42-vuotiaana hän käänsi uuden lehden elämässään. Hän haistatti paskat kaikille menneisyyden haamuille, peloille ja epäilyille, jotka olivat seisseet hänen elämänsä ja onnensa tiellä. Turpaan hän veti sisäistä puhettaan, joka oli latistanut häntä vuosia. Se jos mikä ansaitsi kunnolla turpaansa.

Nuo hoideltuaan, hän pyyhki kätensä, katsoi itseään peilistä silmiin ja lausui "we can do this". Ja sen jälkeen mikään ei ole ollut hänen onnensa tiellä, sillä hänen sisältää kuoli epäilys ja häpeä ja tilalle tuli voima.

Mulla on ollut pari viimeistä vuotta aika vaikeeaa, siksi mun pää on ihan jumissa. Mustaa, välillä väriä tai valoa, mutta sumu ja musta valtaa. Ne värit edustaa tapaa katsoa maailmaa, ne kertoo tajunnan tasosta, ymmärryksen tasosta ja kyvystä nähdä kauneutta tai kuinka se kauneus peittyy. Mun mieli vaeltelee erilaisten kerrosten välillä, seuraan vain sivusta, en osaa mennä, jokin kuljettaa. Mutta ymmärrän että kaikki ajatukset luovat tietä uudelleen, tie luo itse itseään. Jos vain tietäisi aina suunnan. Kerrokset ovat kaikuja menneisyydestä, rumuutta, pahuutta, kyvyttömyyttä, ne muuttavat värit ja hajut ja äänet, menneisyys kaikuu hetkessä. Aina ei ole täysin varma milloin voima on puhtaimmillaan vai milloin siihen kytkeytyy rumuutta, milloin voima kumpuaa halusta, pelosta, himosta vai valosta. Milloin valokin naamioituu pimeyteen. Oma mieli on niin ovela. Oma mieli on niin haastava, aina ei muista päästää irti, luovuttaa, nöyrtyä, luulee nöyrtyvänsä. Tuntuu että ihmisenä oleminen on niin pientä, että kuinka vähän voikaan ymmärtää tai tiedostaa, kuinka mitättömän pieni väriläiskä ihminen oikeasti onkaan, mutta silti siinä mitättömyydessä kaikuu se voima, rajaton, ääretön, puhdas, vapaa, varma. Varmuus, joka ennen kaikui niin rumana onkin mitä kaunein asia, varma siitä että selviää, luottaa, se on kuin olankohautus. Se että sanoo että "en tiedä" on mitä suurinta varmuutta, siihen sisältyy suurin luottamus.

Tähän kirjoittaminen on niin vaikeaa, kaikesta tulee valhe. Mun tekstistä tulee vaate jonka puen ylleni ja mitä kautta heijastelen itseäni, omaa kelpaavuuttani. Tuo vaate on heijastaa sitä millainen haluaisin olla. Täydellinen. Tuo kerros varkaiten ottaa minut haltuunsa, värittää maailman ja itseni kaltaisekseen, siitä syntyy oma entiteettinsä kaikkeuteen, näkymätön mutta niin konkreettinen. Katson itseäni sen kerroksen läpi kyvyttömänä rikkoa sitä, raavin pintaa.

Noo.. mulla olis tutkintoja ja velat niistä. Nyt sairaseläkkeellä. Katson että olet voiton puolella, jos lohduttaa. Mieluummin olisin tutkinnoton ja velaton ja välttelisin loppuun saakka kaikkia kouluja loppuun saakka.

^ Ok, mun ajattelu on mössöä ja negaa joskus mutta tuota katsellessa mun karkit valuu suusta.

Tänään tuli sosialisoitua liikaakin, raavin omaa muuriani suurimman osan aikaa, ehkä sitä ennen olisi voinut kutsua esittämiseksi, nyt se oli raapimista!! Kynnet vaan kuluu. Havahduin todellisuuteen vain kun joku osoitti aitoa itseään, olen siitä kummallinen ihminen että ulkokuori ja sää saa mun aivot sammumaan. Merkityksellinen herättää. Kytkin vaan napsuu päässä, on off. Mun mieli on synkkä, kylmä ja musta kuin syyskuinen yö! vain merkityksellisyys kiinnostaa ja kun olen mielentilassa jossa en pysty olemaan aito, näyttämään suruani tai vihaani niin jäljelle ei jää juuri mitään. Mulla ei ole kunnollista ulkokuorta, roolia, vaatetta mitä pitää yllä tuollaisissa tilanteissa, mä olen vain kuori, ikävä asenne ja tyhjyys. Silti yritän. Raavin.

Oikeesti mä vaan tänään melko tiheään hoin itselleni kuinka paska olen(siis olin, kun suhteuttaa siihen mitä halusin) ja kuinka mä vaan ajattelen niin subjektiivisesti. Oli aika suuret vaatimukset itselleni kun harrastin(mikä on ihan ok, suhteessa taitoihin, vaikkakin vaatimuksissa on aina pieni osa mustaa) ja olin aika pettynyt itseeni myös, turhauttavaa kun en tiesin suurinpiirtein missä on vika mutta en tunne ketään viisaampaa joka voisi näyttää suuntaa. En silti syyttänyt muita siitä.

Toivon vain että olisi joku vieressä joka välittäisi.

En kestä sitä et muut joutuisi kärsimään minusta, se että mun ongelmat väreilee muiden ongelmista tuottaa minulle syyllisyyttä. Mun ei pitäisi ottaa sellaista vastuuta. Aina vain ei tarkalleen näe kummasta ongelma johtuu vai molemmista. Tosi vaikeaa nykyään nähdä kokonaisuus, mun työmuisti on niin huono ja oon niin sumussa. Olen niinkuin eläin, tai oletanko nyt, no joku leppäkerttu, kuinkahan laaja käsitys sillä on todellisuudesta kulloinkin. Sellanen putkiaivo mä oon, tuokin oletusta vain, kai leppäkerttukin tuntee ja käsittää ja elää vain. Just tuota subjektiivista kuraa taas. Olen nyt hieman vapauttanut itsekritiikkiä ja subjektifioinut(?) muita, se on hitusen vähemmän tuskaista kuin se että mä estän itseäni. Muut tuntuu ymmärtävän vaikka on kyl noloa kuulla siitä. :( Tuommoset niinku pakottaa hyväksymään itseään keskeneräisenä ja vajavaisena ihmisenä. Tai mahdollistaa, kun ihmiset onkin suvaitsevaisia.

Kiinnostaakohan ketään mun ajatusmaailma. Tämä on tällaista liikaa itsekseen olleen ihmisen ajattelua. Yksinään visio kaventuu ja jumii ja pahimmillaan vääristyy, ehkä mulla ei enää niin pahasti ole. Korjailen vahinkoja joita olen tuottanut itselleni viime vuosina.

Harrasteissa olin juttuporukassa, ihan irti niikuin aiemmin mainitsin. Raavin siis. Kuuntelin suurelta osin, ihmisten seuraaminen on mukavampaa kuin äänessä oleminen, kun ei tarvitse kokoajan kontrolloida itseä. Siinä seuraajana mä havahduin miettimään että en samaistu etes itseeni, kiinnitin siihen huomioni ja huomasin kuinka suuri olen suhteessa muihin, kaikki muuttui eläväksi myös samalla, todellisuus heräsi, olin irtautunut omasta kuorestanikin. Mikä ei ihmetytä yhtään. :(

Tänään aamulla oli sellainen olo etten välittänyt mistään, kuljin ympäriinsä kuin olisin halunnut tehdä jotakin mutta en tiennyt mitä, kävin jääkaapilla, siellä oli vain rehuja, oli nälkä mutta en halunnut rehuja. Sit mietin et ok, rehuja syödään, mietin et pidän itsestäni huolta, siinä samassa heräsin jälleen eloon. Kun ei välitä itsestään haluan vaan rasvaista ja makeaa. Olen mustavalkoinen, se vaikuttaa kaikkeen. Haluaisin olla vapaa ja monivärinen, laajakatseinen, aina. Kehossani, tunteissani, ajatuksissani. Kokonainen. Silloin kun on kokonainen kaikki tuntuu niin voimakkaasti, jopa ylitsevuotavasti, niinkuin musiikki, se väreilee kehossa, pinnalla ja sisällä ja ympärillä. Mutta sitten kun on irti, se ärsyttää ja häiritsee, koska se ei kuulu olemiseen ja todellisuuteen, siihen ei kykene samaistumaan, se on vain ääntä. Siihen ei voi keskittyä tai keskittyminen ei laskeudu siihen. Sama lukemisessa. Keskittymistä on usea tyyppiä. Maanista innostumista, ehdollista kiinnostusta josta saa jotakin, keskittynyttä laajaa, pakottamista keskittymään ja täysin vapaata automaattista jossa yhdistyy koko sisäistetty kokemus kaikesta koetusta ja opitusta. Kun lukee tai opiskelee, mieli kulkee tällaisten kerrosten läpi, jokaisessa kerroksessa on vivahteita, tuntemuksia. Itse ajattelen että niissä on myös adhd:n, addiktion, maanisdepressiivisyyden jne siemen, ne johtuu siitä että kiinnittyy johonkin tai irtautuu jostakin. Energia hajaantuu ja sen täytyy purkautua jotakin toista kautta, kaikkeus typistyy, käsitys likaantuu. Miten sen asian nyt haluaakin käsittää. Ehkä aivoihin syntyy tukkeuma jossa signaalit eivät pääse kulkemaan, siellä ne elektrodit poukkoilee, etsii reittiä päästä läpi ja kas kummaa, tunne tai toiminto muuttuu toiseksi, väylä on avattu.

Mitäs vikaa on olla 7 tai 20 jos kerta on? 7 on oikein hyvä ikä jumittaa noin älyllisesti, paljon parempi kuin 3, johon tosi moni tyssää leikkien sitten olevansa pinnalta jotain muuta kovinkin fyysisen ikänsä mukaista ja fiksuimmasta päästä. Ei siitä jumista pääse ulos jos ei saa sitä elää luvan kanssa ja hyväksytysti läpi. En näkisi tilannettasi kovinkaan ikävänä tällä kokemuksella ja ymmärryksellä noin isommassa mittakaavassa.

Millä perusteella olet liian älykäs, tai muut sisältä rumenpia kuin sinä? Moni tekee sen virheen että olettaa olevansa jotenkin parempia ihmisiä kuin muut ihmiset, vaikka ei edes tiedä millaisia he oikeasti ovat ihmisinä.

Tilanteesi on kyllä vaikea, mutta ei mahdoton. Valitettavasti sinä itse olet ainoa joka voi muutoksen saada liikkeelle. Uskalla hakea apua. Yritä vaikka päästä terapiaan ja ota se avoimesti vastaan. Yritä tosissasi saada ongelmia ratkaistua. Ei kai sinulla mitään menetettävääkään ole, jos kerran koet olevasi "paska". Parempi edes yritää, kuin olla yrittämättä. Niin ei mikään ainakaan muutu.

^ Inhottaa, kuvottaa...

Oon aika rikki, väsynyt, lohduton, hieman jumissa myös. Kun pääsin kotiin, katsoin itseeni peilistä, en voinut uskoa et näytän ihan hyvinvoivalta vaikka sisällä olen raunio, katsoin itseäni silmiin aika kauon ja mietin vain. Tänään yks tyttö flirttaili mulle, mut olin siinä muista syistä niin jumissa etten saanu mitään aikaseksi, en oo kyl vuosiin. Tietäisipä vain mitä tunnen sisimmässä. Niin hyvässä kuin pahassakin. :( (tää perkeleen surunaama näyttää hymynaamalta) Muutenkin ihan katastrofi päivä, ainakin siitä lähtien kun pääsin ihmisten seuraan. Miks vitussa sanon että pääsin kun se on niin vaikeeta. Nolasin itseni täysin taas kun oli niin varma ja haavoittumaton olo. Pilkkaakin sain, enkä ees loukkaannu ku nään et se on sen omaa kuraa, olis voinu sanoa suoraan vaan. No oon immuuni pilkalle nykyisin, ja muulle... en jaksa enää ottaa muiden paskaa. Moni yrittää tukea ja auttaa mua mut oon niinku kivi, yks yritti myötätuntoo, en ees huomannu ku vasta keskustelun jälkeen. Se katsoi mua kun olin aika surullisen näköinen, tyhjäkin, olin niinku joku seniili papparainen, elinvoimat imetty, kulmat vaan roikuu, just niinku suupieletkin. :( Vihan itseäni ja suren itseni puolesta, yhtäaikaa.

erikoinen tapaus sellaista on vspaus

^ olisipa vapaa =)

Kiitos kommenteista, kaikki käy, tavallansa.

Yritin tänään hyväksyä surua, outoa olla surullinen ihmisten keskellä. Häiritsee se huomio, tai katse, tuntuu että suru ei ole osa itseä. Vaikeaa identifioitua siihen. Toisaalta välillä olin aika kiihtynyt, kun koin jotenkin olevani hyökkäyksen alla, yritin päteä, kova tarve ilmaista itseä. Aiheutan tuon kiihtymyksen itselleni.

Vaikeaa olla myötätunnon kohteena, heti kun sitä saa niin tulee tarve hakea hyväksyntää. Kaipaan niin. Mut sit menee aitous, tulee liiallinen tietoisuus. Reaktio riippuu niin tilanteesta ja ihmisestä.

Kadulla tuli vastaan joku laitapuolen kulkija, agressiivisen oloinen liikehdintä, tyhjä katse maassa. En pelännyt, tai jollakin tapaa, mietin et miksi en osaa pelätä edes enää. Tiesin ettei sille passaa kääntää katsetta. Mietin et millanen sen elämä on, missä maailmassa se elää. Mielikuvissani näin sen paskat kaverit, ne jotka pitää sen tuskaa yllä. Koin hieman sääliä, se mitä pelon lomasta pääsi läpi, samalla tuntien sen olemisen, piti olla varuillaan. Katselen aika paljon ihmisiä joilla ei mene hyvin. Kaikenlaisia merkkejä alla olevasta tuskasta, peiteltynä erilaisilla kerroksilla. Käännyn katsomaan ja mietin vain et mitä muut miettii kun mä kyttään. Tuskaa ja kärsimystä jokapuolella.

Sorry vaan, en usko erityiseen herkkyyteesi sen enempää kuin älyysikään. Mietit liikaa asioita, kun aikaa on. Yleensä älykäs ihminen on myös menestynyt ihminen. Ja sitä sinä et ole. Nyt sitten vetäsin sen viimeisenkin maton jalkojesi alta, millä olit saanut kohotettua itseäsi jalustalle. Ole realistinen - nyt et sitä ole. Uikutat ja ruikutat.

Olennaista ei ole se, mitä ihminen on elämässään kokenut, vaan kuinka kokemuksistaan selviää. Epäonnesta ei anneta mitalleja. Selviytymisestä saatetaan antaakin. Selviytymiseen vaikuttavat sekä geenit että varhaiselämän kokemukset oleellisesti, mutta kyllä myöhemmilläkin vaiheilla on merkitystä.

Me eletään (ainakin näennäisesti) sivistysvaltiossa. Pahinkin kurjimus saa katon päänsä päälle, vaatteet ylleen, ruokaa, lääkkeitä, koulutusta, juridista apua jne. Et ole kärsimyksen maailmanmestari. Huono selviytyjä sen sijaan olet. Niin minäkin. Olen jotakuinkin ikäluokkaasi ja kuntoutustuella (joka päättyy parin viikon päästä). En halua ruikuttaa, enkä myöskään kuunnella samaa keltään muulta.

Eilen oli kyl huono päivä, koko viikko melkein hetkittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Aamuisin herätessä ahdistusta mut heti kun nousen ylös piristyn. Rakkaus on vaikeaa, valo ja kauneus on vaikeaa, niitä ei aina ole, joskus tunnen hetken tai joskus ne tuntuvat kauon ja intensiivisesti. Niin että repeän ja vajoan ja hajoan.

Pimeälle on vaikeaa laittaa rajaa, sille ei pidä yrittääkkään. Repeää vain osiin. Pimeä tarvitsee vain rakkautta, rakkaudettomuudesta se on syntynytkin. Rakkaudettomuus on sen vääristänyt, pimeä on oikeasti vain syvyyttä ja varmuutta, se itsessään on rajaa, ymmärrystä. Huomenna tämänkin voi ymmärtää täysin eri tavalla, se on juuri sitä, kerroksia, likaa.

Kosketuspinnat, eli nuo kerrokset, niitä on niin paljon. Ne heräilee kokoajan, olen vain kone tai eläin joka reagoi merkkeihin jotka aktivoivat minussa kerroksia. Eläin koska en kykene kontrolloimaan ja kone koska se on niin ennalta-arvattavaa jatkuvaa jopa rytmikästä. Turhauttaa!

Olisi sellainen kerros jossa näkisi tarkoituksen ja uskoisi siihen, edes joskus. Merkitys jonka ansiosta tuska vaihtuisikin vaihtokaupaksi. Voisi valita sen itse, se olisi vertauspinta, mutta olisiko siinä myös raja samassa? Ei, koska se olisi vaihtoa. Taas on pää niin sumussa et ei pysty ajattelemaan, ennen mä nautin pohdiskelusta, miksi tämän nyt täytyy olla niin tuskaisaa. Ei mulla oikein ole mitään ajatuksia, tuntuu että ne pitää kaivaa sen sijaan että ne vain tulisivat. On monenlaista muistamista, muistista kaivamista, odotusta että muistista tipahtaa jotakin tai sitä että ne vain lankeavat pääsi ylle. Eka tapa on pään sisäistä, toinen on ulkoista. Kirkas ajattelu on oikeasti ulkoista ja tunteminen sisäistä. Tuossa taas tuollainen oivallus, josta ei tiedä mitä se tarkoittaa, vai olenko hämääntynyt, yhdistelenkö mielessäni vain asioita epäjohdonmukaisesti. Intuitio tuntuu et se on kehon ulkopuolella, ehkä siksi ihmiset katsovatkin eri suuntiin ajatellessa, se tieto tulee eri tavoin. Jännä miten jokin tapa on taivaalle katsomista, valoon katsomista, vapaata ajattelua. Miksi ajatukset projisoituvat kehon ulkopuolelle, jokin tarkoitus sillä on miksi tuntuu että ajatus tulee ulkopuolelta. Jumala olisi tässä hyvä selitys. Ehkä se on enemmänkin assosiaatiosta, ylös katsominen edustaa vapautta, iloa ja hyvää oloa. Aurinkoa, taivasta, sinistä rauhaa. Jos se ajatus tulee sitä kautta, se tulee sellaisten kerrosten läpi. Jos katsoo maahan, siellä on vihreää tai ruskeaa, jne. Jos ajatus tulee pään sisästä se on enemmän harmaata likaista mustaa itsekästä?????

Mietin seurustelua hieman, kelpaamista. Aika hyvä olo silleen, silti siinä on pelkoja. Silti tuntuu et ne pelot vois kohdata. Tämä kirjoittelukin on sitä. Nuo vastaukset joita olette laittaneet on aika vaikeita mut ne vaan auttaa. Sori etten vastaa, tosin osa on niin sekoa et eihän niihin voi. Perkeleen trollit on harjotellu, niiden kaa ei passaa alkaa. :) Pitäkää hauskaa vaan, tosin jotainhan nekin kaipaa, rakkautta. En oikeen osaa antaa sitä mitä ne haluaa, se on eri asia ku kaipuu. Enkä osaa olla äitinä niille.

Niin se riittäminen, olen mielestäni rehellinen ihminen, niin rehellinen kuin kykenen. Se on arvo ja myös mikä on merkityksellistä mutta joskus refleksinä suojaksi valehtelen. No tuon rehellisyyden vuoksi on niin vaikeaa alkaa seurustelemaankaan, tosi vaikee selittää oma elämäntilanne, niinku suunnillee eka kysymys, heti kuset housus. Se on niinku tapaat ihmisen jossakin missä on jotain mitä pelkäät eniten, esim benji naru jalassa. Mut mä tiedän et suoraselkäisyyttä ja rehellisyyttä arvostetaan, myös se on plussaa jos on onnistunut pääsemään jotenkin jaloilleen, siis että on rohkeutta, eli potentiaalia. Muuta mussa ei olekkaan ku potentiaalia, jessus. Ja ulkonäkö, se pelastaa kai. :D Se on plussa joka näkyy kokoajan, muut kauneudet on piilossa ne täytyy tuoda esille. Jooh.

Mussa on rumia puolia, olen miettinyt miten mä niiden kanssa työskentelen. Punttisalilla mä yritin hymyillä, tai yritin löytää sisältäni sen joka hymyilee, kumma kyllä se löytyy. En ole vilpittömästi nauranut, osoittanut rakkautta, ystävällisyyttä tai lempeyttä vuosiin. Tai harvoin. Sen voi jotenkin tietoisesti päästää irti, jos haluaa auttaa jotakuta esimerkiksi, sillä on kummallinen voima. Esim pieni flirtti, en edes tiennyt että kykenen, mutta yritin auttaa erästä naista kun se häpeili, tuntui vain että se tarvitsi flirttiä. On mussa paljon sisäistä kauneutta, saisi jonkun vain joka auttaisi avaamaan portit, siis vain kohde! Olisi joku etes joka pitää musta ja josta mä pidän. Tai no kyl nuo ihmiset pitää musta.

Todella vaikeaa alkaa rakastamaan yksin, välillä mulla on tosi hyvä olo, toivon silloin vain että mulla olisi joku jota rakastaa. Kummallinen tarve, jakaa rakkautta, jakaa hyvää. Sitä näkee, jos osaa katsoa. Filosofiassa väitellään onko pyytettömyyttä olemassa. Luulen että molemmat osapuolet on oikeassa, ei ole ja on. Se on vain subjektiivista. Kun rakastaa itseään rakastaa muita, se on sama asia. Onko se siis pyytettömyyttä? Vai onko se vain. Onko se pyytettöntä että rakastaa itseään? Vai onko se vain. Jess mä tajusin nyt pyyteettömyyden luonteen. Huomenna unohdan.

Mä odotan aika paljon suhteelta nykyisin. Syvää yhteyttä. Puhetta tunteista, avoimuutta, suvaitsevaisuutta. Että ollaan ihmisiä toisille. En voi tyytyä vähempään. Mutta pystynkö siihen, olen kohdannut niin paljon rumuuttani, siksi tiedän nyt mikä on kaunista. En tiedä kuinka paljon mulla on voimia jakaa kauneutta yksipuolisesti. Pakko saada että voi antaa. En ole seurustellut vuosiin. En tiedä edes mitä odottaa, sekin on kiva kysymys suhteen alussa. Mua hieman kutkuttaa vatsan pohjalla, jos nyt olisin tilanteessa niin voisin vain kihertää ja naureskella itselleni, tai tilanteen vaikeudelle. :)

Mulla on aika suuret odotukset myös toisesta, yliarvioin ihmisiä. Odotan paljon. Ja en ole itse mitään. Maalaan siinä odotusta joka vastaa pelkoani. Toisaalta pelkään pahinta, et tapaan jonkun kaamean ihmisen. Onneksi nykyisin pystyn sanomaan suoraan, toivon ainakin.

Näin unen jossa kysyin naiselta haluaako se tavata joskus. Haluan sellaisen elinvoimaisen naisen, makean, kirsikkaisen, naisellisen, siron, haluan heittää sen sängylle. Haluan että sen silmissä on pilkettä, että se antautuu vietäväksi, hurmattavaksi. Haluan että se nautii, että voin itse nauttia sen nautinnosta. Haluan pitkittää sen nautintoa, pitää sen rajoilla, et se ei tiedä haluaako se lisää vai ei. Niin et se ei tiedä haluaako se estää vai ei, ja jos se estää, en anna estää, vaan näytän et tunnen tarkkaan sen rajat. Osaankohan enää. Toisaalta mä haluan myös toisenlaista nautintoa, kauniimpaa ja viattomampaa. Haluan kaiken.

Mun vaan pitää muistaa toi et voin antaa kauneuden virrata itsestäni, et voin valita estänkö itseä vai päästänkö irti. Se ei välttämättä ole likaiseksi värjäytynyttä joka tulee ulos, voisin luottaa itseeni.

Mielenkiintoista kirjoittaa nimettömänä, sen ei tarvitse olla mustaa ja ilkeää tai muuta, niinku nykyisin on muotia, trollata. Se voi olla kaunista, mikä on paljon vaikeampaa kuin trollaus. Hyvässä trollauksessa on jotakin kaunista, mutta se on subjektiivista ja värittynyttä. Kaunista että osaa ärsyttää oikein. :) Mun ajatuksenvirta on taas aika jännää. Musta pilkistää.

Minuus on niin vaikeaa, olen jotakin mitä en haluaisi olla. Jotakin likaista ja rumaa ja leimaavaa. Onko se väärä tapa ajatella että on jotakin mitä itselle on tapahtunut? Niinkuin sanoisi että on paha verrattuna siihen että on tehnyt pahaa. Täytyisi katsoa itseään ulkopuolelta, ulkopuolisin silmin. Silloin voisi olla myös myötätuntoisempi, voisi miettiä miten joku muu ajattelisi minua, miten hän näkisi minut. Koska itse on niin subjektiivinen. Huojentava ajatus ensinnäkin hyväksyä itseensä jotakin mitä on tapahtunut mutta samalla se luo tuskaa koska siihen kokemukseen sisältyy omia asenteita, niiden vuoksi sitä on hylkinytkin.

Olenko minä se joka on peittynyt alle vai se joka on? Se joka on vaihtelee, kumpaa siis ilmaisen olevani. Olenko valehtelija jos kerron vain valoisaamasta puolestani, vaikka se ei etes ole vallitseva. Mutta se olisi jos tilanne olisi sopiva. Se on kauheaa jos määrittelee itsensä sen mukaan millainen on kun on vaikeaa.

Mulla lähtee järki aina kun mietin tuota asiaa. En vain osaa ymmärtää. Toinen puoli on se että kun on hyvä olo, näkee että ei ole merkitystä mitä on ollut, mitä on tapahtunut. On vain tämä hetki ja tässä olevat ajatusmallit ja ne ovat kaikkeus.

Tämä tilanne saa mut taas niin lohduttomaksi ja surulliseksi. Olen miettinyt tuota niin paljon enkä saa sitä selväksi. En pääse vapaaksi.

Tämä on todela vaikeaa vajota aina vain uudestaan. Sama kuvio aina. Turhauttavaa. Mutta sitä ei saa estää, se pitää kokea. Jos siihen uppoutuu se antaa vastauksen.

Elämä on niin tyhjää, voisin tehdä jotakin joka tuntuu ihan valoisalta mutta sielläkin kohtaan sen tyhjyyden, haluan tai kaipaan jotakin enkä sitten kykene vain olemaan. Tyhjyyden kokemus, merkityksettömyys, miten siinä voi olla. Miten sitä voi sietää.

Haluaisin vain olla rauhassa ihmisten seurassa, osa jotakin. Osa olemista. Se on vain tunne kuulumisesta.

Voiko vastaus olla noin yksinkertainen?

Mietin että mun täytyy alkaa ottamaan vastuuta ajattelustani, kannustaa itseäni, tai opetella kannustamaan. Opetella rakastamaan, opetella lempeyttä, positiivista ajattelua niin et se tulisi sisältä. Viedä itseäni tunnetiloihin, kieltämättä kuraa. Ehkä osaan nyt tehdä sen oikein? Tunteella. Kaikki tämä miettiminen ei ole niin tehokasta ilman tekoja. Teoilla ihminen muuttaa itseään.

Miksi puhun miettimisestä, mietin sitä ja tätä. Tunnen sitä tai tätä. Katson asioita ja itseäni sivusta, kai se on hyvä?

Mikä mun kirjoittelun rooli on? Aloin kirjoittemaan muutakin. Fantasiaa kirjoittaessa löytää itsestään puolia joita ei muuten voi. Todella mielenkiintoista seurata omaa ajattelua, siinä oivaltaa asioita, mutta kun ne tulee julkiseksi, se riipaisee hieman. Oma virheellisyys, se virheellisyys joka paistaa läpi tekstistä, teksti ja sanat edustavat aina omaa sissäistä maailmaa, ajatustapoja. Nuorena naamioin kaikki sanat, kaikki lauseet eriksi jotta minua ei näkyisi.

Kun kirjoitin hieman, huomasin että kaipaan yhteyttä toiseen aivan suunnattomasti, tekstissä näkyi myös kaipuu kosketuksesta, rakkaudesta, lämmöstä. Sietämätön kaipuu. Kuinkahan kaksi ihmistä joilla on sama kaipuu tulee toimeen? Jotka haluavat olla yhtä kokoajan. Varmaankin todella hyvin.

Tuntuu että pitkästä aikaa vapaa omista ikävistä ajatuksista, ainakin puolet ajasta. Tuon asian ympärillä mieli pyörii mut ajatuksia on ihan liikaa. Sanon vain että tunne, ajattelu ja mielentila on eri asioita asiaa. Mielentilaan voi vaikuttaa, ajatuksiin ja tunteisiin ei. Paitsi jos kielto ja yrittäminen ja pakko ja vaatiminen on vaikuttamista. Ajatukset on niinku tunteet, ne on. Kai. Tulin just salilta en jaksa nyt ees pohtia tarkasti.

Tosi energinen olo ollut välis. Hypin musiikin tahtiin kotonani. Salilla tein melko intensiivisesti. Kokkailu ollut mukavinta aikaa vaika en mitään erikoista teekkään, ehkä just siks se o mukavaa. Oon kokannu luomua, tuntuu et kananmunatkin haisee paljon paremmalta luomuna, kun rikkoo munan. Yritän tehdä terveellisempää ruokaa mutta en haluu nähdä vaivaa tai pakolla ja sen täytyy maistua hyvältä. Tuo ajatus tuntuu tosi hyvältä.

Nyt menee hieman eritavalla, kun yritti ajatella positiivisesti niin sit tuli takapakkia, kauhea itseviha, kun sitä ei tehnyt oikein. Positiivisen ajattelun voi tehdä väärin, yrittämällä. Jos yrittää ei tee sitä aidosti mun mielestä, tai mun kohdalla. Yritän nyt vaikuttaa tuohon mielentilaan, kuin katsoa taivaalle, tai nähdä itsestä se tila jossa on iloa ja rakkautta.

Mut ajoittain on vaikeaa, vahat käytöskuviot on tiellä. Eikä ole sitä mitä kaipaa. Kirjoitin hieman, siitä paistoi läpi ihan älytön kaipuu yhteyteen ja läheisyyteen. Näköjään edellisessä kirjoituksessani on sama asia lopussa.