Pakko kai se on myöntää mä olen masentunut. Vihaan tota termiä, koska en usko, että ihmisen mieli sairastuu itsestään, vaan aina on olemassa jokin syy, joka masentuneen mielialan saa aikaan. "Masennus" terminä on kuin leimaava viitta, johon henkisesti uupunut puetaan.
Mun asunto näyttää tällä hetkellä ihan paskalta. Vaatteita on kasoissa siellä täällä, tiskejä lojuu tiskipöydällä ja pöydällä. Makaan sängyssä ja tunnen kuinka jaksaminen, loitekyky ja kiinnostus mitä tahansa asiaa kohtaa on kadonnut.
Mä elän kuitenkin sellaista "salamasentuneen" elämää. Käyn töissä, hymyilen kun ihmiset juttelee mulle. Nauran ja urheilen. Päällisin puolin kaikki näyttää siis oikein hyvältä. Mutta kukaanpa ei pääse näkemään oikeasti mun ajatuksiin eikä tänne sekaisin olevaan kotiin.
Mä vielä jopa tiedän mikä on mun masennuksen syy: ikuisesti jatkuva sinkkuus, vanhenemisen pelko, torjutuksi tulemisen pelko, tyytymättömyys omiin kasvoihin, perhe ja kumppanihaaveiden kariutuminen, stressaava työ (Kilttinä ja ahkerana mulle tarjotaan enemmän projekteja mitä muille ja mä tunnollisenä ja miellyttämisenhaluisena haluan hoitaa työni hyvin ja tehdä kaiken mitä pyydetään).
Ai niin yksinäisyys on vielä yksi syy. Näin sinkkuna 33-vuotiaana, kun kaikki kaverit seurustelee ja on perhearkensa pyörteissä, sitä harvemmin saa seuraa kenestäkään minnekään. Onnea vaan varatut ja perheelliset, vaihdetaan kuulumisia sitten taas vanhainkodissa kun on aikaa!
Joo, ei kai siinä muuta. Olenko masentunut vai vittuuntunut?
Mun asunto näyttää tällä hetkellä ihan paskalta. Vaatteita on kasoissa siellä täällä, tiskejä lojuu tiskipöydällä ja pöydällä. Makaan sängyssä ja tunnen kuinka jaksaminen, loitekyky ja kiinnostus mitä tahansa asiaa kohtaa on kadonnut.
Mä elän kuitenkin sellaista "salamasentuneen" elämää. Käyn töissä, hymyilen kun ihmiset juttelee mulle. Nauran ja urheilen. Päällisin puolin kaikki näyttää siis oikein hyvältä. Mutta kukaanpa ei pääse näkemään oikeasti mun ajatuksiin eikä tänne sekaisin olevaan kotiin.
Mä vielä jopa tiedän mikä on mun masennuksen syy: ikuisesti jatkuva sinkkuus, vanhenemisen pelko, torjutuksi tulemisen pelko, tyytymättömyys omiin kasvoihin, perhe ja kumppanihaaveiden kariutuminen, stressaava työ (Kilttinä ja ahkerana mulle tarjotaan enemmän projekteja mitä muille ja mä tunnollisenä ja miellyttämisenhaluisena haluan hoitaa työni hyvin ja tehdä kaiken mitä pyydetään).
Ai niin yksinäisyys on vielä yksi syy. Näin sinkkuna 33-vuotiaana, kun kaikki kaverit seurustelee ja on perhearkensa pyörteissä, sitä harvemmin saa seuraa kenestäkään minnekään. Onnea vaan varatut ja perheelliset, vaihdetaan kuulumisia sitten taas vanhainkodissa kun on aikaa!
Joo, ei kai siinä muuta. Olenko masentunut vai vittuuntunut?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen vapaaehtoisesti sinkkuna, ei tulisi parisuhde mieleenkään, tinderistä vain irtoseksiä kerran pari vuodessa että ei pääse kokonaan taito rapistumaan. Ei tarvi kun on pornoa ja fleshlight nykypäivänä.
Kämppä menee välillä kaaokseen, homeiset tiskit lojuu altaassa jne. mutta kyllä aina joskus siihen siivoamiseen löytyy kipinä, niin ikään ehkä kerran pari vuodessa tai kun kaveri toiselta paikkakunnalta on tulossa kylään. Kiireessä ja paniikissa hirveinkin sotku muuttuu nopeasti tiptop-kunnoksi.
En käy töissä, en ole ollut yli viiteen vuoteen, enkä mene, sellaista palkkaa en tule koskaan saamaan että se voittaisi sen tunteen kun ei tarvi herätä kesken unien herätyskellon ääneen. Siellä töissähän minä masennuinkin ja lopulta aloin jo toivomaan että tulisi nyt joku ryöstämään tämän paikan, ja ampuisi napin otsaan tai edes johonkin raajaan että pääsisin pitkälle sairauslomalle pois täältä veemäisten asiakkaiden, työkaverien ja aivan erityisesti mikromanageroivan pomon kynsistä. Enkä urheile, jos ei nyt silloin tällöin uimahallissa käyntiä ja joitakin kävelyitä lasketa.
Kotona oleiluun pääosin yksinään on pääasiallisesti jo tottunut. Ei edes kaipaa ihmisten seuraa ainakaan livenä, pysyy mieluummin täällä internetissä. Sehän vain kehittyy koko ajan paremmaksi, toisin kuin "oikeat" ihmissuhteet.
Itse olen jo kohta 36 vee, mutta pidän itseäni yhä nuorena ja komeana, vaikka sinänsä en välitä lainkaan miltä näytän, moiset turhamaisuudet olen karistanut pois. Olen huomannut että mieli tuntuu kypsyvän aina kun täyttää pyöreitä, tuskin maltan odottaa että täytän 40. Vanhenemisen hyvä puoli on viisauden kasvu, kunhan vain kehittää itseään, jos ei muuten niin wikipedialla ja youtubedokkareilla. Ja internet kehittyy ja samaten tekniikka. Kohtahan virtuaalitodellisuus taitaa olla jo vanhustenkin mielestä parempi paikka kuin reaalitodellisuus. Vaikka itse tuppaan räiskintäpelejä pelaamaan tietokoneella, niin kyllähän näissä vielä kehittämisen varaa on vaikka miten. Ja virtuaalikypärä pitää saada viimeistään 10 v päästä. Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä nopeammin aika menee. 10 vuotta ei ole enää yhtään mitään.
Aluksi kokeilin ryyppäämistä, aivan vitun karmeaa jo viikon putken jälkeen, ei hyvä. Kannabista kun kasvatti itelle paria puskaa niin sillä pysyi kaikki paska poissa aluksi aamusta iltaan hiisaamalla, mutta toleranssien kehittyessä siitä meni hohto ja lopettaminen oli henkisesti todella raskasta. Piti juoda pullo viinaa että kannabis-viekut lähti, joten aika vähällä pääsi.
Lopulta päätin kokeilla aluksi paljon vieroksumaani SSRI-lääkettä, (Zoloft/Sertralin). Ei varsinaisesti mitään fiiliksiä saa, mutta ne makoilut ja paskojen asioiden kelailut ja kuoleman ajatukset loppui ja tuli tavallisen tylsää.
Summa summarum, masislääke, internetti, videopelit, piirretyt, porno, masturbointi, kohtuullisesti hyvää ja halpaa lidlin roskaruokaa ja joskus muutama (kymmenen) purkkia halpaa keppanaa tai lonkeroa ja elämä on... kouluarvosanalla lähes 7, eli tyydyttävä(hkö). Huumeet ei auta, niihin ei parane pistää latin latia, mutta ilmaiseksi otan kaiken mitä saan. Jointti menee heti tulille ja viivat voi imaista jos tarjotaan. Niitä ei niin usein ihmiset tarjoa, että niiden makuun liikaa pääsisi.
Ei vittu. Kiitos tästä, alan heti siivota ja laitan hommat kuntoon. Vaikka vittu viimesillä voimillani siivoon tän kämpän ja kipuan näistä fiilksistä pois! En vittu anna periks!
No tuo se vasta on elämää, voi perkele miten sä onnistuitkin, tai te, kuvailemaan täydellisen mielenkiintoisen elämäntarinan noin harmaasta elämästä. Ku luin nuo niin mielessä välähteli kokonainen elokuva, tai kaksi. Pitkiä ku elämä. Perkele, liian helppo samaistua. :(
Ei ole tietoa mitä haluaa tai ei ole uskoa että saa sen mitä haluaa. :( Tai hieman molempia.
Sitten vanhainkodissa mukava muistella ku muut juttelee lastenlapsista, ite fleshlighteista heti perään, wohoo! Mut sit ei oo yksinäistä!