tavallaan siihen kasvoi sisälle. Ala-asteen lopussa ja yläasteella oli koulukiusaamiskokemuksia (puolin jos toisin), jonka seurauksena tavallaan putosi pois ryhmästä ja jäi yksin. Mutta kuitenkaan yksinäisyys ei tuntunut niin pahalta, vaikka oli tottunut olemaan hyvinkin suosittu oppilas ja aina harrastamassa liikuntaa ym.
Ammattikoulussa sai taas jotain kaverin tapaisia, mutta ei osannut jotenkin enää solmia sitä syvempää ystävyyttä. Ehkä sitä oli muodostanut itselleen jonkinlaisen suojapanssarin ja kaikesta kanssakäymisestä muiden kanssa tuli vain pinnallista (vailla syvempää merkitystä).
Työelämässä sama homma, sitä vain meni päivä kerrallaan ja vältteli tietoisesti kaikkea syvempää. Työpaikkakiusaaminen on muuten varmasti yleisempää kuin koulukiusaaminen, aikuiset ihmiset ovat melkein pahempia kuin lapset (seura tekee ikävä kyllä kaltaisekseen).
Ehkä yksinäisyyden korostuminen johtuu siitä, että kun huomaa samanikäisten ihmisten saavan lapsia, ostavan asuntoja ym. Ja itse sitä vain junnaa paikallaan, saavuttamatta tavallaan mitään, niin tavallaan se oman elämän tyhjyys, iskee kuin märkä rätti vasten kasvoja. Aikaisemmin kaikki muut ovat olleet samanlaisia kuin sinä itse, mutta pian muutokset lapset, asunnot jne, ovatkin jotain mitä itse et voi vain kaupasta mennä ostamaan. Kyllähän sitä kateutta näistä asioista tuntee ja tietynlaista katkeruutta, vaikkei niiden puuttumisesta voi syyttää kuin itseään.
Loppuunpalamisen myötä olen päässyt eroon jonkinlaisesta rahanhimosta/kulutusmaniasta. Huomasin, että motiivini tehdä töitä ja saada rahaa oli yksinkertaisesti se, että pystyin ostamaan tavaroita/asioita ja saada aikaan kateutta muissa. Tietenkin kulutusmania on myös oman huonon olon lääkitsemistä, mutta ei se sisäinen tyhjyys mihinkään kuluttamalla katoa.
Haaveilin asunnon ostamisesta, ehkä suurimmalta osin vain siksi, että ajattelin sen antavan minusta menestyneen merkin ulkopuolelle ja aiheuttavan myös kateutta muissa. Aika tehokkaasti tästä on ajatusmallista on päässyt eroon.
Ei minulla näin työttömänä enää mikään kova hinku ole työelämään, mutta olisi kyllä mukava löytää työpaikka, jossa on hyvä henki ja mukavia työkavereita. Kyllähän se ihmisten seurassa pakertaminen poistaa aika tehokkaasti yksinäisyyttä, mutta suurempi haave olisi kyllä löytää edes yksi hyvä ystävä. Mistään puolisosta on ihan turha edes haaveilla, tilaisuuksia on ollut monia, mutta kaikki ne ovat kaatuneet omaan saamattomuuteen, täyteen lukkotilaan ja uskallukseen puutteeseen, joka on varmaan antanut vastakkaiselle sukupuolelle kuvan ylimielisyydestä, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Nämä kokemuksethan ovat vain olleet "mukava" lisä syyllisyyden ja jossiteltavien asioiden listalle, joita tässä elämässä on jo kertynyt ihan riittävästi.
Ammattikoulussa sai taas jotain kaverin tapaisia, mutta ei osannut jotenkin enää solmia sitä syvempää ystävyyttä. Ehkä sitä oli muodostanut itselleen jonkinlaisen suojapanssarin ja kaikesta kanssakäymisestä muiden kanssa tuli vain pinnallista (vailla syvempää merkitystä).
Työelämässä sama homma, sitä vain meni päivä kerrallaan ja vältteli tietoisesti kaikkea syvempää. Työpaikkakiusaaminen on muuten varmasti yleisempää kuin koulukiusaaminen, aikuiset ihmiset ovat melkein pahempia kuin lapset (seura tekee ikävä kyllä kaltaisekseen).
Ehkä yksinäisyyden korostuminen johtuu siitä, että kun huomaa samanikäisten ihmisten saavan lapsia, ostavan asuntoja ym. Ja itse sitä vain junnaa paikallaan, saavuttamatta tavallaan mitään, niin tavallaan se oman elämän tyhjyys, iskee kuin märkä rätti vasten kasvoja. Aikaisemmin kaikki muut ovat olleet samanlaisia kuin sinä itse, mutta pian muutokset lapset, asunnot jne, ovatkin jotain mitä itse et voi vain kaupasta mennä ostamaan. Kyllähän sitä kateutta näistä asioista tuntee ja tietynlaista katkeruutta, vaikkei niiden puuttumisesta voi syyttää kuin itseään.
Loppuunpalamisen myötä olen päässyt eroon jonkinlaisesta rahanhimosta/kulutusmaniasta. Huomasin, että motiivini tehdä töitä ja saada rahaa oli yksinkertaisesti se, että pystyin ostamaan tavaroita/asioita ja saada aikaan kateutta muissa. Tietenkin kulutusmania on myös oman huonon olon lääkitsemistä, mutta ei se sisäinen tyhjyys mihinkään kuluttamalla katoa.
Haaveilin asunnon ostamisesta, ehkä suurimmalta osin vain siksi, että ajattelin sen antavan minusta menestyneen merkin ulkopuolelle ja aiheuttavan myös kateutta muissa. Aika tehokkaasti tästä on ajatusmallista on päässyt eroon.
Ei minulla näin työttömänä enää mikään kova hinku ole työelämään, mutta olisi kyllä mukava löytää työpaikka, jossa on hyvä henki ja mukavia työkavereita. Kyllähän se ihmisten seurassa pakertaminen poistaa aika tehokkaasti yksinäisyyttä, mutta suurempi haave olisi kyllä löytää edes yksi hyvä ystävä. Mistään puolisosta on ihan turha edes haaveilla, tilaisuuksia on ollut monia, mutta kaikki ne ovat kaatuneet omaan saamattomuuteen, täyteen lukkotilaan ja uskallukseen puutteeseen, joka on varmaan antanut vastakkaiselle sukupuolelle kuvan ylimielisyydestä, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta. Nämä kokemuksethan ovat vain olleet "mukava" lisä syyllisyyden ja jossiteltavien asioiden listalle, joita tässä elämässä on jo kertynyt ihan riittävästi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.