Taannoin luin Taivaslaulukirjan heti sen ilmestyttyään. Kirja oli helvetin upea teos ja tempaisi minut saman tien mukaan tarinan pyörteisiin. Kieli oli hienoa ja muutenkin kirja oli kaikkinensa toddella onnistunut teos. Ostin sitten tämän Synninkantajatkin ajatellen, että saan taas laatulukemista eteeni. Kirja vain ei yltänyt lähellekään Taivaslaulun tasoa. Erityisemmin en erittele, miksi Synninkantajat ei kolahtanut minuun. Aihe sinänsä on herkullinen ja olisi luullut, että Pauliina olisi pystynyt paljon parempaan. Olen muidenkin muidenkin kuullut sanovan, ettei tämä uusi kirja ole läheskään niin hyvä, mitä Taivaslaulu-kirja. Odotan innolla Pauliina Rauhalalta kolmattakin kirjaa. Toivottavasti sekin sijoittuisi jollain tapaa vanhoillislestadiolaiseen ympäristöön.
Synninkantajat -kirja oli pettymys
Memiat
9668
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Rauhalan ikäinen henkilö pysty kirjoittamaan uskottavaa ja kiinnostavaa kirjaa hoitokokousajoista,koska ei ole elänyt niitä. Turhaa yrittääkään. Sitäpaitsi hoitokokouksista on kaikki jo moneenkin kertaan sdanottu. Luutunut aihe.
Rauhala ajatteli, että Taivaslaulun jälkeen hänen uutta kirjaakin ostetaan vanhan kirjan maineen perusteella. Hänen ajatuksenaan ei varmaan ollut jatkaa samalla laadukkaalla tasolla kuin mitä Taivaslaulu oli, koskapa tämä kirja ei oikeastaan kerro mitään oikeaa ja todellista hoitokokousjulmuuksista.
"Syrjään torista ja maineesta lähtee kaikki suuri. Kaukana torista ja maineesta kasvaa kaikki uusien"..(Näin puhui Zarathustra).
Älkäähän hätäilkö. Lukekaa kirja toiseenkin kertaan. Synninkantajat ei ole romaani joka hotkaistaan noin vaan. Se on kaunokirjallisuutta, mutta samalla myös tutkielma. Siinä on tasoja. Ei se ole myöskään osoitteleva paljastuskirja ns. hoitokokouksista. Romaanissa on paljon moninaisempi lähestymistapa kyseisen ajan yhteiskunnallisiin oloihin, kulttuuriin, hengellisyyteen. Rauhala näyttää henkilöiden kautta tapahtumien syitä ja seurauksia. Hän käyttää hyvin kaunista ja rikasta kieltä. Laajempi perspektiivi valkenee kun lukee myös 'matkakertomukset'. Kirjaa kannattaa lukea porukalla kirjapiirissä.
Koti-Kajaanissa Risto Kormilainen:
https://mediakaista.edocker.com/reader/8b6349a4-399b-11e8-ba11-00155d64030a
"Usko, toivo ja rangaistuksen pelko
kirja
Pauliina Rauhala: Synninkantajat. 368 s. Gummerus 2018.
» Synninkantajat on Pauliina Rauhalan (s.1977) toinen romaani, joka jatkaa samoilla teemoilla kuin hänen arvostelu- ja yleisömenestysteoksensa Taivaslaulu (2013). Molemmissa romaaneissa etsitään totuuden rajoja suljetussa uskonyhteisössä. Toisille ehdottomuus on taivas, toisille helvetti. Kun siihen kietoutuu voimakas hengellinen vallankäyttö ja painostaminen, rajat menevät monella tasolla uusiksi.
Romaani ankkuroituu pienen jokivarren kylän elämään Pohjois-Pohjanmaalla 1970-luvun loppupuolella. Keskushenkilöinä ovat Taisto, väkevä maallikkosaarnaaja ja viimeisen päälle kalamies. Aaron on hänen pojanpoikansa, joka pääsee verkoille mukaan papan kanssa. Pappa opettaa myös tunnistamaan lintuja ja kasveja. Aaronin äidinäiti, Aliisa tietää kaiken ja leikkii Aaronin kanssa. Aliisan tytär Auroora puolestaan kamppailee uskon rajojen kanssa rakkaudessaan ulkopuoliseen.
Synninkantajat on vahva sukuromaani, jossa eri sukupolvet käyvät painia Jumalan kanssa kukin omilla ehdoillaan, mutta vanhoillislestadiolainen herätysliike on yhteinen nimittäjä. Eletään 1970-luvun ankarien hoitokokousten aikaa, jolloin ihmiset joutuvat tekemään julkisesti parannusta erilaisista synneistä Rauhanyhdistysten johtokunnan kutsusta. Usein mainitaan syyksi hempeä henki, vikova henki, ekumeniahenki, kososlaisuus, kirkkokuoro ja diakoniatoimikuntaan osallistuminen.
Henkinen paine on syytetyillä kova, joten osa ei uskalla saapua näihin kokouksiin. Osa luhistuu myös mielenterveydellisesti. Seurauksena on yhdistyksestä irtisanominen, mutta johtokunta jää aina odottamaan, että asianomainen saisi parannuksen armon. 8-vuotiaan Aaronin hartain rukous onkin, ettei kukaan läheisistä vain joutuisi helvettiin.
Teoksen nimi viittaa sijaiskärsijöihin, jotka joutuvat kantamaan uhriutuneina hengellisiä taakkoja elämässään ja jopa kokemaan niiden siirtymisen uudelle sukupolvelle.
Rauhalan teksti on runollista, kuvallista, väkevää ja puhuttelevaa. Tässä toisessa teoksessa hän on nimenomaan kielellisesti entistä vapaututuneempi, vaikka tarinan intensiteetti ei yllä esikoisen tasolle. Toinen kirja on aina kirjailijan vaikein kirja eikä Rauhala tee poikkeusta.
Rauhala tulee tehneeksi mielenkiintoisen sivujuonteen verratessaan sosiologisesti Neuvostoliiton sosialismia ja lestadiolaista herätysliikettä, olkoonkin, että se on vain pieni sivujuonne. Aate ja usko halutaan pitää totuudellisesti ehdottoman puhtaina. Molemmissa on aina tarkkailijoita liikkeellä ja epäilyttävistä henilöistä raportoidaan keskusjohdolle. Epäilevät nähdään liikkeen ja puolueen vihollisina, joita rangaistaan.
Rauhalan ote ei ole syyttävä, vaan lyyrisen raportoiva. Henkilökuvaus on vahvaa ja uskottavaa. Hän on tehnyt perusteellisen pohjatyön teosta varten, mutta tuntee aihepiirin myös kokemuksellisesti omien taustojensa kautta. Jo tässä vaiheessa uskaltaa sanoa, että yksi vuoden mielenkiintoisimpia proosateoksia ehdottomasti.
Risto Kormilainen"
https://mediakaista.edocker.com/reader/8b6349a4-399b-11e8-ba11-00155d64030a
Synnin poispanijat on parempi.
Synnin poispainijat vielä parempi.
Alfa-Tv:llä on ollut huhtikuun alussa ohjelma Isäntänä Tapani Ruokanen. Ohjelmassa Ruokasen vieraana on kirjailija Pauliina Rauhala. Katsoin ohjelman nyt jälkikäteen netin kautta Alfan sivuilta. Olipa erittäin mielenkiintoinen keskustelu Taivaslaulu- ja Synninkantajat kirjojen pohjalta.