Olen 18-vuotias tyttö, seurustellut yli kolme vuotta poikaystäväni (19) kanssa, todella tiiviisti koko ajan. Suuria ongelmia meillä ei sinänsä ole, mutta toisaalta en ole poikaystävälleni kaikista tunteistani ja ajatuksistani puhunut. Riitelemme aika usein pikkuasioista, ja aika usein minä olen sen riidan aiheuttaja.. En tiedä mitä tekisin, olen ihan hukassa tunteideni kanssa.
Kun aloimme seurustella, olimme paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin nykyään. Minä olen muuttunut sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Olen aina ollut taiteellinen, syvällinen ja yksinäisyydessä viihtyvä lapsi, mutta joskus yläasteella ikään kuin jouduin unohtamaan itseni, erilaisuutta ei hyväksytty, joten muokkasin itseni ulkoisesti samanlaiseksi kuin muutkin olivat. Yritin olla yleisten kauneus ihanteiden mukainen: vaaleat hiukset, muotivaatteet, luurangon laiha jne. Harrastuksena ne nuorison suosimat: alkoholin käyttö, tupakanpoltto, kiroileminen, yleinen paskanpuhuminen jne. Silloin kun yläasteikäisenä tapasin poikaystäväni, meillä molemmilla meni aika lujaa… Rauhoituimme ja keskityimme toisiimme, kaverit unohtuivat.. Pian huomasin kuinka riippuvaisiksi olimme toisistamme tulleet. Ahdistuin ja hieman masennuinkin. Aloin etsimään sitä kadonnutta osaa itsestäni. Löysin sen ja enemmänkin..
Nykyään minua ei tunnistaisi samaksi ihmiseksi: mustat hiukset, normaalipainoinen, tummat, erikoiset vaatteet usein kirpparilta tai itsetehtyjä jne. Nykyään maalaan öljyväreillä tauluja, kuuntelen metallia, luen kirjoja, kirjoitan runoja/sanoituksia sekä englanniksi, että suomeksi, vaeltelen luonnossa kameran/lehtiön kanssa.. Haluaisin olla enemmän omissa oloissani, ajatella asioita.. Minusta tuntuu, että en saa läheskään niin paljoa aikaa itselleni kuin haluaisin… Poikaystäväni ei kaipaa yksinäisyyttä, eikä ymmärrä miksi haluaisin olla erossa hänestä. Häntä ei kuulemma muuttumiseni haittaa, mutta ei hän oikein osaa sitä arvostaakkaan. Meillä on erilaiset musiikkimaut ja pukeutumistyylit. En voi keskustella hänen kanssaan minulle tärkeistä asioista kuten taiteesta, musiikista, kirjoista, luonnosta, maailman tilanteesta.. Hänellä ei ole mielipiteitä.
Hän on kuitenkin aivan ihana poikaystävänä: hellä, huomaavainen, rakastava, rehellinen. Hänestä tulisi hyvä isä.
Seksi sujuu aina välillä hyvin ja välillä huonosti.. Hänen mielestään seksimme on täydellistä. Minä kaipaisin enemmän eroottisuutta: asuja, leikkejä, fantasioiden toteuttamista.. Olimme toistemme ensimmäiset. Olenkin miettinyt millaista seksi olisi toisen miehen – tai naisen – kanssa. Liian usein haaveilen ihan toisenlaisista miehistä kuin poikaystäväni, toisin sanottuna samantyylisistä miehistä kuin itse olen. Olen jopa flirttaillut ulkonäöltään haaveisiini sopivien miesten kanssa silloin tällöin kun poikaystäväni ei ole paikalla. Flirttailulla tarkoitan katsetta, hymyä – ei koskaan sen enempää. Tiedän tekeväni väärin.. Itse olisin suunnattoman mustasukkainen jos poikaystäväni haaveilisi toisista naisista tai flirttailisi unelmiensa naisten kanssa.. Sitä ongelmaa ei ole, olen hänen unelmiensa nainen, vai olenko? Joskus tuntuu, että hän olisi paljon onnellisempi ”tavallisen/normaalin” tytön kanssa..
Jotenkin tuntuu, että en saa kaikkea kaipaamaani suhteestamme.. Eikä hänkään, sillä aina en pysty olemaan kovin rakastava/mukava hänelle, kun itsestäni tuntuu, että tukehdun tähän suhteeseen.. Olen usein pahalla tuulella.. Joskus ajattelen mielessäni, että en todellakaan aio olla loppu elämääni hänen kanssaan.. Joskus taas vannon ikuista rakkautta.. Sellaiset piirteet, joihin alussa ihastuin nykyään vain ärsyttävät.. Ei hän ole minun kiukuttelujani ansainnut.
Rakastan häntä ja olen mustasukkainen hänestä. Välitän hänestä ja haluan hänen parastaan. Miksi sitten kaipaan jotain..? Suurempaa? Ihmistä, joka arvostaisi harrastuksiani, ajatuksiani - ja ymmärtäisi.
Tiedän, tiedän.. Minun pitäisi puhua tästä kaikesta hänelle, mutta miten tehdä se loukkaamatta? Minun pitäisi unohtaa turhat romanttiset ajatukset siitä Oikeasta, jonka kanssa kaikki olisi helppoa, ruusuilla tanssimista.. Mutta entä jos tuolla jossain onkin minulle ihminen, jonka kanssa olisin tyytyväisempi? Vai onko tämä vain nuoruuteni aiheuttamaa kokeilunhalua? Suhteen arkiintumisesta ja liiallisesta yhdessäolosta johtuvaa jännityksen ja romanttisuuden kaipausta? Tai ehkä en vain osaa rakastaa oikein?
Vai onko parisuhteessa sittenkin kyse vain siitä päätöksestä pysyä yhdessä ja rakastaa, vaikka mitä tapahtuisi? Ei olemassa sitä Oikeaa? On vain sopivia ihmisiä ja suhteen laatu riippuu omasta panostuksesta?
Asiallisia neuvoja kaipailisin. Olisiko miettimistauko paikallaan minun kohdallani?
Kun aloimme seurustella, olimme paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin nykyään. Minä olen muuttunut sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Olen aina ollut taiteellinen, syvällinen ja yksinäisyydessä viihtyvä lapsi, mutta joskus yläasteella ikään kuin jouduin unohtamaan itseni, erilaisuutta ei hyväksytty, joten muokkasin itseni ulkoisesti samanlaiseksi kuin muutkin olivat. Yritin olla yleisten kauneus ihanteiden mukainen: vaaleat hiukset, muotivaatteet, luurangon laiha jne. Harrastuksena ne nuorison suosimat: alkoholin käyttö, tupakanpoltto, kiroileminen, yleinen paskanpuhuminen jne. Silloin kun yläasteikäisenä tapasin poikaystäväni, meillä molemmilla meni aika lujaa… Rauhoituimme ja keskityimme toisiimme, kaverit unohtuivat.. Pian huomasin kuinka riippuvaisiksi olimme toisistamme tulleet. Ahdistuin ja hieman masennuinkin. Aloin etsimään sitä kadonnutta osaa itsestäni. Löysin sen ja enemmänkin..
Nykyään minua ei tunnistaisi samaksi ihmiseksi: mustat hiukset, normaalipainoinen, tummat, erikoiset vaatteet usein kirpparilta tai itsetehtyjä jne. Nykyään maalaan öljyväreillä tauluja, kuuntelen metallia, luen kirjoja, kirjoitan runoja/sanoituksia sekä englanniksi, että suomeksi, vaeltelen luonnossa kameran/lehtiön kanssa.. Haluaisin olla enemmän omissa oloissani, ajatella asioita.. Minusta tuntuu, että en saa läheskään niin paljoa aikaa itselleni kuin haluaisin… Poikaystäväni ei kaipaa yksinäisyyttä, eikä ymmärrä miksi haluaisin olla erossa hänestä. Häntä ei kuulemma muuttumiseni haittaa, mutta ei hän oikein osaa sitä arvostaakkaan. Meillä on erilaiset musiikkimaut ja pukeutumistyylit. En voi keskustella hänen kanssaan minulle tärkeistä asioista kuten taiteesta, musiikista, kirjoista, luonnosta, maailman tilanteesta.. Hänellä ei ole mielipiteitä.
Hän on kuitenkin aivan ihana poikaystävänä: hellä, huomaavainen, rakastava, rehellinen. Hänestä tulisi hyvä isä.
Seksi sujuu aina välillä hyvin ja välillä huonosti.. Hänen mielestään seksimme on täydellistä. Minä kaipaisin enemmän eroottisuutta: asuja, leikkejä, fantasioiden toteuttamista.. Olimme toistemme ensimmäiset. Olenkin miettinyt millaista seksi olisi toisen miehen – tai naisen – kanssa. Liian usein haaveilen ihan toisenlaisista miehistä kuin poikaystäväni, toisin sanottuna samantyylisistä miehistä kuin itse olen. Olen jopa flirttaillut ulkonäöltään haaveisiini sopivien miesten kanssa silloin tällöin kun poikaystäväni ei ole paikalla. Flirttailulla tarkoitan katsetta, hymyä – ei koskaan sen enempää. Tiedän tekeväni väärin.. Itse olisin suunnattoman mustasukkainen jos poikaystäväni haaveilisi toisista naisista tai flirttailisi unelmiensa naisten kanssa.. Sitä ongelmaa ei ole, olen hänen unelmiensa nainen, vai olenko? Joskus tuntuu, että hän olisi paljon onnellisempi ”tavallisen/normaalin” tytön kanssa..
Jotenkin tuntuu, että en saa kaikkea kaipaamaani suhteestamme.. Eikä hänkään, sillä aina en pysty olemaan kovin rakastava/mukava hänelle, kun itsestäni tuntuu, että tukehdun tähän suhteeseen.. Olen usein pahalla tuulella.. Joskus ajattelen mielessäni, että en todellakaan aio olla loppu elämääni hänen kanssaan.. Joskus taas vannon ikuista rakkautta.. Sellaiset piirteet, joihin alussa ihastuin nykyään vain ärsyttävät.. Ei hän ole minun kiukuttelujani ansainnut.
Rakastan häntä ja olen mustasukkainen hänestä. Välitän hänestä ja haluan hänen parastaan. Miksi sitten kaipaan jotain..? Suurempaa? Ihmistä, joka arvostaisi harrastuksiani, ajatuksiani - ja ymmärtäisi.
Tiedän, tiedän.. Minun pitäisi puhua tästä kaikesta hänelle, mutta miten tehdä se loukkaamatta? Minun pitäisi unohtaa turhat romanttiset ajatukset siitä Oikeasta, jonka kanssa kaikki olisi helppoa, ruusuilla tanssimista.. Mutta entä jos tuolla jossain onkin minulle ihminen, jonka kanssa olisin tyytyväisempi? Vai onko tämä vain nuoruuteni aiheuttamaa kokeilunhalua? Suhteen arkiintumisesta ja liiallisesta yhdessäolosta johtuvaa jännityksen ja romanttisuuden kaipausta? Tai ehkä en vain osaa rakastaa oikein?
Vai onko parisuhteessa sittenkin kyse vain siitä päätöksestä pysyä yhdessä ja rakastaa, vaikka mitä tapahtuisi? Ei olemassa sitä Oikeaa? On vain sopivia ihmisiä ja suhteen laatu riippuu omasta panostuksesta?
Asiallisia neuvoja kaipailisin. Olisiko miettimistauko paikallaan minun kohdallani?
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Vai onko parisuhteessa sittenkin kyse vain siitä päätöksestä pysyä yhdessä ja rakastaa, vaikka mitä tapahtuisi? Ei olemassa sitä Oikeaa? On vain sopivia ihmisiä ja suhteen laatu riippuu omasta panostuksesta?"
Ei ainakaan kannata uskotella, että ruoho olisi aidan takana sen vihreämpää. Ei elämäänsä voi elää toisen kautta eikä yksin toinen ihminen voi lopun ikää tehdä onnelliseksi ja autuaaksi vain olemalla "se oikea". Jokaisen ihmisen naamaan turtuu muutaman vuoden päästä, jos kaikki perustuu vain johonkin maagiseen, taivaassa päätetyn yhteenkuuluvuuden uskottelemiseen. Suhde vaatii työtä, ja siinä on ihan samalla tavalla hyvät ja huonot puolensa kuin sinkkuna olemisessakin.
Tietenkin voi vaihtaa kumppania vaikka viiden vuoden välein, jos semmoinen tuntuu omasta mielestä hyvältä ajatukselta. Kukin eläkööt tyylillään. Ei nykyään taida enää ketään kiinnostaa elinikäinen parisuhde.
Siihen en voi ottaa kantaa oletteko juuri te sopivia toisillenne. Ei sitä muilta kannata kysyä.
"Kukin eläkööt tyylillään. Ei nykyään taida enää ketään kiinnostaa elinikäinen parisuhde."
Toi on kyllä ihan täyttä puppua. Ehkä naiset sitten nukuään ajattelee noin, mutta miehistä ainakin löytyy monia jotka ei ole sun kanssas samaa mieltä, minäkään en ole.
Sä voisit puhua hänelle loukkaamatta juuri niin kuin kirjotit. Mielestäni luettelit aika hyvin tilanteenne plussat ja miinukset. Jos poikaystäväsi on realistinen ja järkevä, niin uskon että te voitte keskustella asiasta ja jos tilanne tulee niin erota oikeasti ystävinä.
Niinhän ne laulussakin viisaasti haastelee:" If you love them, set them free."
Ja tää tilanne näyttää olevan siinä pisteessä että te voitte nostaa kissan pöydälle tai sitten aloittaa lähitulevaisuudessa petturuus ja salailu kierteen.
Sä kuulostat fiksulta likalta, joten tee niin kuin sun sydämes käskee ja puhu sille. Kyllä se ymmärtää.
Jos te kerta olette olleet kauan yhessä niin pitäisihän sun osata lukea sen kehon kieltä, että millon alkaa asia mennä yli hilseen.
ÄLÄ unohda ideaa siitä oikeasta, se voi hyvinkin sattua kohdalla (puhun kokemuksella). ÄLÄKÄ myöskään unohda romantiikkaa, sitä tarvitaan maustamaa elämää. Parisuhde ei tunnetustikaan voi pohjautua pelkkään kylmään seksii ja järkeen.
Totta, nuoruudessa tekee mieli kokeilla ja toisaalta vähän ehkä pitäisikin. En usko että kyse on rakastamisen taidosta, se tulee kaikilta luonnostaa kun se napsahtaa.
Se minä-kuva joka teillä on ollut silloin kun tapasitte on ollut se identiteetin hakuvaihe. Nyt kun se alkaa vakiintumaan aikuistumisen kynnyksellä on normaalia pohtia kaikennäköistä tuollaista.
En nyt lähtisi määrittelemään parisuhdetta noin yksioikoisesti. Sitten kun on naimisissa ja lapsia, joutuu punnitsemaan asiaa vähän eri kanteilta. Mutta nyt kun olette vielä nuoria ja ns. vastuuvapaita, ei kannata jäädä nyyhkimään tommosia.
Totta, mitä sanoit:"On vain sopivia ihmisiä ja suhteen laatu riippuu omasta panostuksesta" Parisuhde vaatii töitä. Mutta en nyt tarkoita että sen työ pitäisi olla mitenkään raskasta tai ikävää. Se on sellasta arkirutiinia.
Sitä paitsi, jos sun ukkos on jo ton ikänen sä tulet saamaan se kaipaas miettimis tauon varmaa ihan just. (Armeija)
Mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä, parisuhde EI tunne käsitettä "tauko". Sitä joko ollaan yhdessä tai sitten ei, mutta välimuotoa ei ole. Oikeesti.
Voimia ja jaksamista, toivottavasti pääset jonninlaiseen molempia tyydyttävään tulokseen.
-S
Muista että sä olet vasta 18! Tuossa iässä on luonnollista, että ihminen kasvaa ja oma persoona muuttuu. On surullista, mutta totta, että kun kasvat aikuiseksi, entinen suhde ei ehkä ole enää se oikea teille kummallekaan. Se voi toki olla myös oikea suhde, mutta yhtä hyvin ei. Aikuiseksi ei yksinkertaisesti kasveta ilman muutosta!
Älä syytä itseäsi, sillä nuo tunteet ovat täysin luonnollisia tuossa iässä! Äläkä kuuntele tuollaisia valittajia (tyyliin "voit vaihtaa miestä vaikka viiden vuoden välein, ehe ehe") - ja muut ihmiset, miettikää vähän mitä alatte nuorille sanomaan!
Kun teet päätöksesi, muista tietenkin toisen ihmisen kunnioitus! Kuulostat fiksulta ja tiedät varmasti mitä se tarkoittaa. Se merkitsee etenkin rehellisyyttä toista kohtaan, ja rehellisyyttä myös itselle!
Minulla on miltei samanlainen tarina takanapäin. Kun rakastuin exääni 15vuotiaana, en olisi voinut kuvitellakaan olevan jotain parempaa. Pikkuhiljaa kasvoin ja oman elämän asiat (sinulla taide yms, kuten myös minulla..) rupesivat kaipaamaan enemmän huomiota. Olin muutenkin kasvanut ihmisenä ja tunsin ettö jotain puuttui. En ollut tyytyväinen. Usein myös mietin, miltä tuntuisi olla jonkun muun kanssa. Olin kuitenkin epävarma. Pitkän ajan jälkeen kuitenkin hermoni eivät enää kestäneet ja lopetin suhteen. Nyt vuosi sen jälkeen olen erittäin tyytyväinen tehtyäni sen. Nyt seurustelen ihanan miehen kanssa, joka on paljon enemmän "se oikea" kuin ensirakkauteni. Olin pitkään myös yksin tässä välissä ja se teki hyvää minulle. Sain aikaa omalle henkiselle kasvamiselle. Yksin pystyin keskittymään vain itseeni. Eihän kukaan yksin halua olla, mutta tuo aika teki mulle hyvää.
Tietenkin voisit avautua ja puhua asioista poikaystävällesi mutta muista että kumppani ei ole sitä varten että hän tyydyttäisi kaikki tarpeesi ja mm keskustelut taiteesta jne. Ei kaikkea voi odottaa toiselta ja jos hän on tämän kolme vuotta ollut ihana ja rakastava mies niin miksi sinä et osaa arvostaa miestäsi vaan odotat että kumppanisi pitäisi mukautua jokaiseen sinun muutokseesi. Entä kun tulee lisää muutoksia.
Arvosta ja rakasta sinä poikaystävääsi sellaisena kuin hän on niin kuin hänkin rakastaa sinua sellaisena kuin sinä olet - muuttuneena.