Olen kokeillut muutamia kamppailulajeja; judoa parissakin eri seurassa.
Judossa erikoisinta minulle oli se, että siinä sparrattiin jo ensimmäisellä treenikerralla ennen kuin itse osasi yhtään tekniikkaa. En hirveästi pitänyt tästä ja toisella kerralla vanhempi treenikaveri vielä paransi asemaansa työntämällä kasvoja vasten kyynervarrella ja puvun hihalla, mikä tuntui minusta kyseenalaiselta.
Näihin kokemuksiin saattoi kyllä vaikuttaa se, että noina kokeilupäivinä muita aloittelijoita ei riittänyt kaikille sparrikaveriksi sikäli kun sitä randoria olisi silloin ollut ollenkaan.
Itselleni tämä sopi sen verran huonosti, että toinen laji vei sitten mielenkiinnon ja siinä sparraaminen aloitettiin vasta peruskurssin lopussa kuukausien kokemuksen jälkeen.
Judossa erikoisinta minulle oli se, että siinä sparrattiin jo ensimmäisellä treenikerralla ennen kuin itse osasi yhtään tekniikkaa. En hirveästi pitänyt tästä ja toisella kerralla vanhempi treenikaveri vielä paransi asemaansa työntämällä kasvoja vasten kyynervarrella ja puvun hihalla, mikä tuntui minusta kyseenalaiselta.
Näihin kokemuksiin saattoi kyllä vaikuttaa se, että noina kokeilupäivinä muita aloittelijoita ei riittänyt kaikille sparrikaveriksi sikäli kun sitä randoria olisi silloin ollut ollenkaan.
Itselleni tämä sopi sen verran huonosti, että toinen laji vei sitten mielenkiinnon ja siinä sparraaminen aloitettiin vasta peruskurssin lopussa kuukausien kokemuksen jälkeen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
"vanhempi treenikaveri vielä paransi asemaansa työntämällä kasvoja vasten kyynervarrella ja puvun hihalla, mikä tuntui minusta kyseenalaiselta. "
😂
Pitäisiköhän IJF:n seuraavaksi kieltää hihalla kasvoihin koskeminen?
En tiedä mitä ne säännöt sanovat, mutta itse en mielellään ota hikivarvasmatolla laahattua hihaa silmien, suun ja muiden limakalvojen läheisyyteen.
Tuossa toisessa kommentissa sanoit siirtyneesi "judoakin kovempaan" lajiin ja tässä murehdit hihaa silmien ja suun läheisyydessä?
Jos laji on "kova", takaan että sinulla on siinä suurempia haasteita kuin em. hygieniaongelmat.
Neuvoni on että älä huijaa itseäsi ja hyväksy se että kamppailu tuntuu kamppailulta.
Mutta sitä kamppailua ei ole missään määritelty mitä se oikein on, mutta ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa on tietyt kohteliaisuussäännöt ja judossakin tietyt säännöt miten pitää toimia.
En tosin tiedä mitkä ne säännöt judossa tarkalleen on, mutta itse veikkaisin että taidot tai voimat on loppuneet kesken jos pitää kehon intiimialueisiin (naama tässä tapauksessa) käydä kiinni. Kyllä jokainen ymmärtää, että naama on intiimimpi paikka kuin takin kangas ja tietääkseni yksikään judotekniikka ei vaadi naaman rähmimistä. Nyrkkeily on sitten taas ihan eri laji, jossa naamaan tulee kontaktia, kun se on olennainen osa lajia.
Saa toki korjata jos olen väärässä.
Kyllä se hauis-olkapää naamassa on oikein kätevä mattojudossa, jos pään hallinta on tärkeää.
Et ilmeisesti itse vielä ehtinyt tai ymmärtänyt työntää naamaasi vapaaehtoisesti kenenkään hikisiin rinta- ja mahakarvoihin pitääksesi kaverin keskivartaloa alhaalla sidonnassa? Jos olisit jatkanut, olisit oppinut tämänkin mukavan taidon ;)
Hyvä kirjoitus, joka päättyi täsmälleen oikeaan lopputulokseen: jos ei pidä full contact ottelemisesta, on syytä valita jokin muu laji kuin judo.
Nuorempana ajattelin, että judo on hieno laji ja kaikkien pitäisi harrastaa sitä. Nykyisin ajattelen, että judo ei sovi kaikille mutta kokeilla voi, koska yllättävät ihmiset löytävät itsestään adrenaliini- ja dopamiininarkkarin.
Tästä taas seuraa, että judon mainonnassa ja kurssitoiminnassa pitäisi ottaa kriittisempi ote. "Judoa kaikille" johtaa ei-kamppailulliseen pullamössöön josta parhaat kamppailijat siirtyvät muualle, "Tule kokeilemaan, löydä tiikeri sisältäsi" ja sitten aidosti kamppailullinen ja kilpaileva ote jättää tatamille ne, jotka sinne kuuluvat.
Yleislähtökohta: jos et pidä matsaamisesta, vaihda lajia.
Jos luet tarkkaan tuon aloituksen, siitähän selviää, että kilpaileva ote ei ole se ongelma, vaan se, että jo alussa pitäisi kilpailla pitempään harrastaneita vastaan olemattomalla judotekniikalla. Luontainen itsepuolustusreaktio olisi tehdä jotain ihan muuta, joten tilanne menee helposti pitempään harrastaneen egon voitelemiseksi, kun molemmat päätyvät johonkin naurettavaan kippura-asentoon, josta toinen saa lajinsa sääntöjen mukaisia pisteitä.
Se toinen laji, mihin siirryin, oli judoakin 'kovempi', mutta sparraaminen perustekniikoilla aloitettiin sen jälkeen, kun muutamia perustekniikoita oli rauhassa höylätty useita viikkoja.
Onhan tossa sekin että kovuuden pitää kasvaa asteittain. Ranttu pitäisi olla suht samantasoisten kanssa. Mutta kun aikuisten alkeiskursseja ei juurikaan ole niin tulee tommoisia tilanteita.
Aloittelijan on turvallisinta sparrata hyvien kanssa. Totta kai siinä lentää ja tulee nitistetyksi matossa mutta ei kai kukaan luule olevansa heti alussa mestari.
Mielestäni randoriharjoittelu (mielellään matossa ensin) pitää aloittaa hyvin varhaisessa vaiheessa. ns. shokkikokemuksen aikaansaaminen on tärkeää. Silloin harjoittelija tietää heti, miten oma pää suhtautuu kamppailutilanteeseen.
Tämä taas johtaa fiksulla ihmisellä siihen, että harjoittelija käy läpi nämä tuntemukset itsekseen ja alkaa kehittää henkistä kamppailutaitoaan oman fyysisen harjoittelun lomassa. Miksi menin lukkoon? Miten pitäisi toimia? Pelkäänkö kontaktia? Miksi pelkään sitä? jne.
Hyväksi kamppailijaksi tulee kehittämällä näitä molempia osa-alueita.
Jos hiha naamassa ei miellytä --> kontaktilaji ei ole välttämättä SE juttu.
Ja tuohon kokeneempien judokoiden muilutusmentaliteettiin. Se on perseestä ja jokaisen salin senseiden pitää kitkeä moinen egoilu pois välittömästi. Se ei kehitä eikä auta ketään. Kokeneen ja fiksun harrastan kanssa on aloittelijan kaikkein turvallisinta treenata matsia. Aloittelijat keskenään yleensä vetävät överit randorissa --> jompi kumpi loukkaa itsensä.
OOOOSSSSSSS!
Minua harmitti judon alkeiskurssilla että randorin tiimellyksessä opettajat ei milloinkaan tulleet neuvomaan kumpaakaan että mitä kannattaisi tehdä. Siinä oppisi parhaiten että joku tulis sanomaan että nyt seis jääkää siihen ja sitten kertoisi tai pistäisi molemmat yhdessä keksimään miten jumista voisi päästä eteenpäin.
Joissakin seuroissa näin tehdään, ei kaikissa. Ei tämä "pannaat pojaat painimaan" tee lajista huonoa mutta toisenlainen ohjaus tekisi siitä paremman.
Totta. Randorissa pitäisi kannustaa, innostaa ja neuvoa. Antaa välitöntä palautetta. Muutama valmentaja tämän osasi. Mieleenpainuvimpana Erkki Jokikokko.