En enää osaa edes ikävöidä ketään siitä syystä koska olen hyväksynyt kohtaloni ja se etten osaa enää ajatella ketään kanssani olemaan, se tuntuu todella vaikealta. En tiedä sisimmässään ei tietoisesti varmaan haluaa mutta tuntuu ontolta kun ei osaa enää ajatella sellaisia asioita. Ihminen ainakin minä, ajan kuluessa hyväksyy ja kyynistyy kaikkeen mitä ihminen yleensä voisi mahdollisesti odottaa ja toivoa siis sellaisia useimmille muille itsestäänselvyyksiä. Että löydetään ehkä rakkaus ja jotain hyvää,ehkä tämä on jonkunlainen suojelu mekanismi ettei riko itseänsä niin että suo toivoa sellaisista asioista joihin on joutunut pettymään aikaisemmin. Se on todella outoa koska itse on ollut ennen hyvin tunteellinen ihminen ja nyttemmin vain pelkkää järjellä ajattelua ja hyväksymistä että on muuttunut tälläiseksi ihmiseksi.
Puolustusreaktio
tyhjää_täynnä
4430
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän miltä sinusta tuntuu
Uskon, että kaikki saavat koettelemuksia juuri sen verran mitä jaksavat kantaa.
On ihmisiä, jossain, joihin voi luottaa. Ohjat täytyy itse irroittaa käsistään, ja silloin täytyy olla luottamusta itseenkin.
ikävöin, mutta päästän irti sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi..
Haluan elää ja olla! "Onnellinen ja Iloinen" Ihminen, kuten sinäkin ystäväni tässä lähelläni!
En tiedä tänään tulevaisuudestani ja loppuelämästäni, et millainen siitä tulee?
En osaa edes ajatella, sitä työnmäärää minkä joudun suorittamaan tämän loppuelämäni aikana -jotta saisin käännettyä voitoksi tämän kaiken pahan. Jotta pystyisin olemaan puoliksi edes, yhtä onnellinen kuin sä ystäväni olet elämässäsi tällä hetkellä. En osaa kuvitella, enään rakkautta kohdalleni, et miten pärjäisin tilanteessa, jos se tulisi kuin hyökyaalto minuun.
En osaa ajatella, enään toista ihmistä vierelleni epätäydellisenä tai täydellisenä persoonana.
Ja tämä tuntuu todella oudolta, koska olen hyvin tunteellinen, herkkä ihminen.
En voi mitään sille, että en ole onneni kukkuloilla tämänhetkisessä elinympäristössä ja näiden ihmisten keskellä, joihin olen tottunut jo jollain tapaa. En halua pettyä, särkyä en halua menettää. Matkani jatkuu... Alkaa alusta jossain hyvin kaukana, ja tiedän aikaa sen vievän, että eheydyn ja on taas hyvä olla minun. Suunta tuntematon, ihmiset tuntemattomia kasvoineen.
En yksin milloinkaan jää, mutta ajoittaista yksinoloa kestettävä on. Ehkä kun on aika kypsä, voin nauraa kaikelle tapahtuneelle. Ehkä jossain on hän muukalainen, erilainen, rohkea persoona.
Joka pystyy murtamaan estoni minun...
Samalla tavalla ajattelen minäkin. Olen hyväksynyt sen, ett tulen olemaan aina yksin. Ei mua ennenkään kukaan ole huomioinut, niin tuskin jatkossakaan sellasta tapahtuu. Ei mulla oikeasti ikinä ollut edes ystäviä, tuskin on jatkossakaan. Senkin tiedän, ett jatkossakin tulee kohdalle niitä, jotka väheksyy mua, näyttää ns.paikkaa nurkasta mulle..mutt so what mä oon jo tottunut olemaan se kummajainen joka paikassa, aina väärässä paikassa väärään aikaa ja muiden silmissä pelkkä paska ja sekunda. Kun oon hyväksynyt etten tule ikinä kelpaamaan muille, niin ei ne pahat teot ja sanat enää satuta niin paljon kuin aiemmin. En mä ole ikinä edes omalle suvulle kelvannut, niin miks sitten muillekaan =). Ei mulla ollut tässä elämässä pahemmin onnea matkassa, eikä ole montaa hyvää asiaa sattunut kohdalle. Enempi epäonnea ollut ja huonoja kokemuksia sattunut tässä matkallani. Hyvä pointti on yksin olosta se etten ole muiden elämää pilannut :)