Jos perheen isällä tai äidillä on otsikossa mainittu asia, miten hän suhtautuu omiin lapsiinsa tai aviomieheensä ja muihin, jotka eivä kuulu aivan hänen läheisiinsä. Se kiinnostaa pystyykö huonolla itsetunnolla varustettu vanhempi adosti arvostamaan laosiaan (koska lapset ovat hänestä tulleet) tai aviopuolisoaan (koska hän itse on valinnut puolisonsa) tuntuisi että aito arvostaminen olisi hänelle mahdotonta? Tuntuisi myös että ulkopuoliset saisivat häneltä suurimman arvostuksen, koska he eivät ole hänen tekeleitä tai omia valintojaan. Ehkä muut olisivat vain idoleita, joita hän ihailisi. Siksi hän valitsisi aina jonkin omasta mielestään hienon (titteli, varakkaampi kuin muut tms) henkilön ja ryhtyisi ihailemaan häntä ja tekemään hänelle palveluksia saadakseen hyväksyntää? Ehkä tälläisen vanhemman energia menisi oman ongelmansa kanssa painiessa eikä voimia ei ainakaan henkisiä, riittäisi enää omalle perheelle?
Huono itsetunto
Gör
4195
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toi sana "huono itsetunto" on ihan tyhmä. Psykiatri Juhani Mattila taisi kirjassaan mainita että pitäisi puhua herkkyydestä sen sijaan. Samaa asiaa arkikielessä tarkottaa mut jälkimmäinen on kuvaavampi. Herkkyys ei ole huonoutta vaikka siitä voi olla haittaa henkilön sisäiseen maailmaan.
Mun äitillä on aina ollut huono itsetunto. Todennäköisesti näin on myös äitini äitillä. Tämä on (luultavasti) johtanut molempien kohdalla siihen, että he lähtivät kotoa todella nuorina, tekivät lapset todella nuorina ja erosivat alussa "täydellisen" mutta todellisuudessa epätasapainoisen ja kuluttavan suhteen jälkeen, jääden yksinhuoltajiksi.
Lapsen näkökulmasta huono itsetunto johti siihen, ettei talossamme ikinä saanut kritisoida mitään, osoittaa mieltään, puhumattakaan todellisesta riidasta. Jos jotain näistä teki, niin äiti meni tolaltaan ja syytteli itseään viikkokausia. Tavallaan lapsena joutui tsemppaamaan äitinsä itseluottamusta ja vakuuttelemaan, että hän on hyvä ja arvokas ihminen. Tästä johtuen en ikinä voinut lapsena kiukutella, teininä kapinoida, nyt nuorena aikuisena irtautua ja aloittaa itsenäistä elämää. Seuraukset olisivat olleet liian rankat omassa perhe-elämässä, ja olisin päätynyt syyttämään itseäni (= huono itsetunto). Aikuisiällä lykkäsin jopa mielenterveyspalveluiden hakemista, koska tiesin, että se olisi ollut äidille ylitsepääsemätön este että hänen lapsellaan on ongelmia (joista hän tietysti syyttäisi itseään huonona äitinä).
Huonon itsetunnon takia äiti kohtelee ihmisiä myös erittäin puolueellisesti. Koska hän ei pysty vastaanottamaan negatiivista palautetta missään muodossa, häntä millään tavalla kritisoivat ihmiset ovat maailman pahimpia ihmisiä, eikä hänen mielikuvansa heistä helpolla muutu. Kun taas hänen itsetuntoaan (joskus itsekkäistä syistä) nostattavat ihmiset ovat täydellisiä, virheettömiä, saavat lähes mitä vain anteeksi eivätkä muutkaan saa heitä millään tavoin kritisoida. Esimerkiksi äitini äiti näyttäytyy äidille itsekkäänä, manipuloivana ihmisenä, kun taas äidinäidin sisko on aivan ihana ihminen, vaikka olisi tehnyt lähes identtisiä "rikkeitä" omia lapsiaan kohtaan kuin äidinäitini minun äitiäni kohtaan.
Eniten ärsyttää, että itsellänikin on varmasti tätä verenperintöä. En tietenkään osaa käsitellä ristiriitatilanteita rakentavasti, kun siihen ei ole kotona ikinä ollut mahdollisuutta. Tunnistan olevani liian riippuvainen ja puolueellinen itsetuntoani pönkittäviä ihmisiä kohtaan. Menen tolaltani joskus ihan aiheellisestakin kritiikistä. Haluan ehdottomasti hakea apua ennen kuin perustan oman perheen.
Minun äidilläni on myös heikko itsetunto, sen näkee selvästi, mutta hän itse ei sitä koskaan myönnä. Äitini pelkää arvostelua, siksi häntä on helppo tiettyjen ihmisten myös alistaa. Hänen siskonsa ja siskon miehensä ovat todella kärkevä arvostelijoita ja äiti yrittää aina miellyttää heitä, äitimme pelkää että he sanovat jotain meidän perheen asioista. Siksi he pääsevät sotkeutumaan ja vaikuttamaan äitini asioihin joka taas vaikuttaa meidän perheen asioihin. Ikävintä on että koska hän pelkää siskoaan heidän lapsensakin ovat meidän yläpuolella. Äiti ei osaa lainkaan puolustaa meitä, vaan kaikki saavat nokkia meitä. Hän ehkä näkee meidätkin arvottomina kuten itsensä, eikä kykene ja rohkene nousemaan meitä alistavia vastaan. Jos hän sen kykenisi hän olisikin terve itsetuntoinen.
"Äiti ei osaa lainkaan puolustaa meitä, vaan kaikki saavat nokkia meitä. Hän ehkä näkee meidätkin arvottomina kuten itsensä, eikä kykene ja rohkene nousemaan meitä alistavia vastaan."
Tutulta kuulostaa. Edes silloin kun mua pahiten yläasteella kiusattiin, en saanut äitiltä tukea, vaan "nuoret vaan joskus kasvaa erilleen". Kun yritin kertoa mitä mulle tehtiin, niin se oli vaan mun omaa kuvitelmaa, mun piti vaan tajuta vaieta asiasta. Normaali äiti olisi ottanut yhteyttä kiusaajieni vanhempiin tai edes koulun henkilökuntaan. Ja tosiaan myös tuo eriarvoisuus. Kun kylässä oli meitä paljon kurittomampia sukulaislapsia, he saivat mitä vain anteeksi, koska äitillä ei ollut rohkeutta heitä ojentaa. Meillä oli silti kaikkien vierailujen ajan yhtä tiukat säännöt kuin aina, ja totta kai nämä lapsetkin sen huomasivat. Myös yksi tuttavaperhe, jonka äiti osasi mielistellä äitiäni, oli arvoasteikossa korkealla. Jos vaikka kotiin päästyä totesin äidille, että se tyttö huusi tosi rumasti äidilleen, niin äiti tuli kiukkuiseksi ja vähätteli koko asiaa. Kun taas muiden perheiden lapsien käytöstä hänkin kritisoi selän takana.
Hankalia juttuja, joiden koko vaikutusta alkaa ehkä vasta nyt aikuisena tajuamaan.