Olen oppinut täältä palstalta ja sinä moni muu mukaan lukien kertoilitte, että yksinäisyys ja yksin oleminen on ihan hyväkin juttu. Ite opettelen kaiken aina aidosti ja rankankin kautta, mutta eihän elämä kivaa saakaan olla. Tuskien ja pelkojen jälkeen olen oppinut yksinäisyyteen. En pelkää sitä enää, seurassa ollessakin osaan vetäytyä paremmin yksinäisyyteen. Ja tosissaan pelko siitä, etten koskaan rakastaisi tai tulisi rakastetuksi, sitä ei enää ole. Kumppanikin kun lapsia kohtaan toimii väärin, niin enää en menetä mielenrauhaani, eikä tunteet puske päälle. Pystyn suhtrauhassa vetäytymään ja ajattelen, että minä en ole vastuussa hänen tekemisistään ja sitähän terapiakin on toitottanut. Mieleni on turta, mikään ei paljon kosketa, mutta rauhallisuus on suurempi. Ihminen voi näköjään selvitä ihan yksinkin, ainakin tiettyyn rajan asti ja mitä sitten jos mikään ei toimi niin mikä on pahinta, kuolema. Onko sekään niin paha, ehkä helpotus silloin.
Jotain hyvääkin
mielentyhjyys
1259
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Usein kysymys onkin vain siitä suostuuko elämässä siihen mitä elämä tuo. On helpompaa elää hyväksymällä se mitä tapahtuu ja mitä ei voi muuttaa, kuin taistella vastaan. Elämän virta vie ja meidän tehtävä on pysyä pinnalla, selviytyä. Kun on elämänsä kanssa sinut ja osaa olla yksinkin voi löytää rauhan. Ei elämää tarvitse suorittaa ja mennä samaa rataa toisten kanssa. Kun ymmärtää elämän kantavan, levollisuus ja seesteisyys säilyy ympärillä vellovista myrskyistä huolimatta vaikka se joskus sattuu. Mitä sitten jos kokee että en ole elänyt, en saavuta haluamaani ja sen jälkeen tulee ikuisuus.. Mitä sen lopulta on väliä, elämä meni kohdallani näin ja turhaa on haikailla menneitä unelmia siinä hetkessä kun täältä lähtee ikuisuuteen.