Psykoosisairaita työkseen hoitava terapeutti Ron Unger on kirjoittanut Mad in America-sivustolla julkaistussa blogissaan mielenkiintoisia huomioita siitä, kuinka vaikeaa on erottaa dissosiaatiohäiriöt psykoosisairauksista. Hänen mukaansa dissosiaatiohäiriöidiagnoosin saa todennäköisemmin ihminen, joka kärsii vähemmän dissosiaatiosta ja täten tiedostaa paremmin, että hänen päässään kuuluvat äänet tai persoonat ovat osa häntä itseään, eivätkä ole täysin ulkopuolisia persoonia, kuten CIA-agentteja, ufoja taikka demoneja. Psykoosisairausdiagnoosin saavat taas ihmiset, jotka kokevat, että mieltä hallitsevat ja mieleen tunkeutuvat persoonat ovat täysin ulkopuolisia, ja täten eivät osa häntä itseään.
Ungerin mukaan tämä erottelu on kuitenkin keinotekoinen ja jopa suorastaan vahingollinen, koska usein psykoosisairauden ja dissosiaatiohäiriön erottaa dissosiaation voimakkuus- mitä voimakkaampi dissosiaatio, sitä todennäköisemmin sinulla diagnosoidaan psykoosisairaus kuten skitsofrenia, jonka arvellaan johtuvan jostain muusta kuin traumasta tai vaikeista elämänkokemuksista. .Jos taas ihminen kykenee itsereflektioon ja osaa tulkata kokemuksiaan paremmin toisille ihmisille sosiaalisesti ymmärrettävään muotoon, häntä hoidetaan lähinnä traumatisoituneena. Hän tuo myös esille, että pyrkimys "toiseuden" tuhoamiseen ei ole ollut koskaan toiminut oikein hyvin - ei ihmisyhteisöjen tasolla sen paremmin kuin yksilöiden psyyken tasollakaan. Sen vuoksi pyrkimys eliminoida ja tukahduttaa "toiseus" ihmisessä voi johtaa siihen, että tämä "toiseuden" kokemus vain vahvistuu entisestään, eikä ihminen koskaan opi käsittelemään itsessään olevia "vieraita" persoonia. Tämän vuoksi on hänen mukaansa vahingollista, että äärimmäisestä dissosiaatiosta kärsivää ihmisen oireita hoidetaan mielettöminä, geeneistä ja muista synnynnäisistä alttiuksista johtuvan sairauden ilmentyminä, joita pitää kohtaamisen ja jäsentämisen sijasta tukahduttaa ja eliminoida.
https://www.madinamerica.com/2018/05/distinguishing-dissociative-disorders-from-psychotic-disorders/
Kirjoituksesta tuli minulle mieleeni, että kuinka suuri osa psyskoosisairaista oikeasti tiedostaa, että vieraat persoonat ovat osin oman mielen tuottamia? Tiedän, että monissa psykooseissa ongelmana on pikemminkin äänten tai elämysten hallitsemattomuus kuin se, että ihminen kuvittelisi niiden heijastavan empiiristä, ympäröivää todellisuutta. Uskon, että on hyvin yleistä, että dissosiaatio ja psykoosi diagnosoidaan "väärin", jos niitä voi mitenkään oikein diagnosoida. Kyseessä on hyvinkin jatkumo, jossa ääripäässä on täydellinen todellisuudentajun menetys ja toisessa päässä lievä dissosiaatio. Ihminen voi esimerkiksi tiedostaa voimakkaasti äänet oman päänsä sisään, mutta silti puhua niistä voimakkaina, häiritsevinä kokemuksina, kuin ne olisivat tosia hänelle. Toisekseen olen pohtinut, kuinka usein potilaat itse kokevat, että heidän kummalliset oireensa syntyvät jostain elämän vastoinkäymisestä. Miten skitsofreniadiagnoosin saaneet ihmiset kokevat omat oireensa verrattuna dissosiaatiohäiriöisiin? Voisiko olla, että mitä paremmin tiedostat syy-yhteyden elämänkokemustesi ja ns. harhojesi välillä, sitä todennäköisemmin tulet saamaan diagnoosin dissosiaatiohäiriöstä etkä esim. skitsofreniasta?
Ungerin mukaan tämä erottelu on kuitenkin keinotekoinen ja jopa suorastaan vahingollinen, koska usein psykoosisairauden ja dissosiaatiohäiriön erottaa dissosiaation voimakkuus- mitä voimakkaampi dissosiaatio, sitä todennäköisemmin sinulla diagnosoidaan psykoosisairaus kuten skitsofrenia, jonka arvellaan johtuvan jostain muusta kuin traumasta tai vaikeista elämänkokemuksista. .Jos taas ihminen kykenee itsereflektioon ja osaa tulkata kokemuksiaan paremmin toisille ihmisille sosiaalisesti ymmärrettävään muotoon, häntä hoidetaan lähinnä traumatisoituneena. Hän tuo myös esille, että pyrkimys "toiseuden" tuhoamiseen ei ole ollut koskaan toiminut oikein hyvin - ei ihmisyhteisöjen tasolla sen paremmin kuin yksilöiden psyyken tasollakaan. Sen vuoksi pyrkimys eliminoida ja tukahduttaa "toiseus" ihmisessä voi johtaa siihen, että tämä "toiseuden" kokemus vain vahvistuu entisestään, eikä ihminen koskaan opi käsittelemään itsessään olevia "vieraita" persoonia. Tämän vuoksi on hänen mukaansa vahingollista, että äärimmäisestä dissosiaatiosta kärsivää ihmisen oireita hoidetaan mielettöminä, geeneistä ja muista synnynnäisistä alttiuksista johtuvan sairauden ilmentyminä, joita pitää kohtaamisen ja jäsentämisen sijasta tukahduttaa ja eliminoida.
https://www.madinamerica.com/2018/05/distinguishing-dissociative-disorders-from-psychotic-disorders/
Kirjoituksesta tuli minulle mieleeni, että kuinka suuri osa psyskoosisairaista oikeasti tiedostaa, että vieraat persoonat ovat osin oman mielen tuottamia? Tiedän, että monissa psykooseissa ongelmana on pikemminkin äänten tai elämysten hallitsemattomuus kuin se, että ihminen kuvittelisi niiden heijastavan empiiristä, ympäröivää todellisuutta. Uskon, että on hyvin yleistä, että dissosiaatio ja psykoosi diagnosoidaan "väärin", jos niitä voi mitenkään oikein diagnosoida. Kyseessä on hyvinkin jatkumo, jossa ääripäässä on täydellinen todellisuudentajun menetys ja toisessa päässä lievä dissosiaatio. Ihminen voi esimerkiksi tiedostaa voimakkaasti äänet oman päänsä sisään, mutta silti puhua niistä voimakkaina, häiritsevinä kokemuksina, kuin ne olisivat tosia hänelle. Toisekseen olen pohtinut, kuinka usein potilaat itse kokevat, että heidän kummalliset oireensa syntyvät jostain elämän vastoinkäymisestä. Miten skitsofreniadiagnoosin saaneet ihmiset kokevat omat oireensa verrattuna dissosiaatiohäiriöisiin? Voisiko olla, että mitä paremmin tiedostat syy-yhteyden elämänkokemustesi ja ns. harhojesi välillä, sitä todennäköisemmin tulet saamaan diagnoosin dissosiaatiohäiriöstä etkä esim. skitsofreniasta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllähä ne päällekkäin menee jo senkin vuoksi että ymmärrys dissosiaatiosta on heikkoa terveydenhuollossa. Dissosiaatioon ei välttämättä aina liity ns.sivupersoonia. Dissosiaatioon liitetään usein aina muistamattomuus jotain traumaattista tapahtumaa kohtaan. Näin sen ajatellaan olevan trauman aikaasaamaa. Toisaalta läheskään kaikille lapsuudessa traumatisoituneille ei kehity persoonan rakenteellista dissosiaatiota.