Tää on hyvin pitkä romaani mutta.... jos joku jaksaa tän lukea niin kiitti.
Tässä alkaa kolmas vuosikymmen tätä elämää jonka aikana en oo kertaakaan kokenut että mulla ois ollu minkäänlaista omaa päätäntää mihinkään, omiin tunteisiin tai päätöksiin. Samat taustat kun täällä varmasti monella muullakin. Toinen vanhemmista huutanut, vähätellyt, alistanut henkisesti ja mollannut joka asiasta. Ne missä oon itse ollut hyvä niin niistä tullut eniten vähättelyä ja arvostelua.
Oon ite ollut koko ala-asteen joko koulukiusaaja tai kiusattu. Koulussa ihmetelty että mistä se mun kiukku oikein kumpuaa, sillä ei oo ollu ikinä mitään rajoja kun on mennyt hermo. Tai sitten oon hakenu huomiota. Teinivuodet oli kaikista pahimmat. Jos löysin jonkin oman jutun, oli vanhempien pakko tehdä siitä oman näköisensä-tai haukkua pystyyn. Kehuja tuli jos tein täsmälleen oikein jotain mikä oli HEILLE tärkeää. Oon esim. aina tykännyt taiteesta ja se on ollu isälle oikein unelmien täyttymys/muurahaispesä jota päässyt sorkkimaan. Äiti kompannut taustalla. Materiaalisesti olen saanut tukea, varsinkin vaatteiden on pitänyt olla aina tip top. Jos halusin nuorempana kokeilla jotain uutta tyyliä tai tykästyin johonkin aatteeseen( että löytäisin jonkin positiivisen työkalun,selityksen, voimavaran OMAAN elämiseen) oli se aina maailman loppu. Monesti äiti heitti juuri itse ostamani ja VALITSEMANI vaatteet keräykseen koska ei kukaan sellaisia rättejä olisi halunnut katella. Samoin kaikki kuuntelemani musiikki oli/on paskaa.
Olin koulussa suht hyvä. Oli pakko tai muuten tuli naama punaisena huutoa. Eskari-ikäisenä alkoi kouluhelvetti kun kelloa alettiin opiskella. Jos meni väärin niin isä huusi täysillä korvaan. Kun menin lukkoon ja paniikkiin, piirsi hän vieressä tyynesti lisää kelloja ja viisareita. Samoihin akoihin harrastin(harrastan edelleen) musaa. Siitäkin hänellä oli aina voimakkaat mielipiteet, etten treenannut tarpeeksi tai osannut ulkoa jotain- vaikkei hän itse ole koskaan soittanut mitään.
Onneksi yläasteella tuli kavereita, koulusta ja muutenkin. Ja löysin jotain suosikkiaineitakin. Isä lopetti yllättäen huutamisen kun olin about 13v. Sanoi ettei huuda enää teini-ikäiselle. Varmaankin koska huomasi että aloin kettuilla tarkoituksella takaisin. Silloin alkoi manipulointi ja kiristys. Jos en tehnyt isän kanssa läksyjä, piti mun peruuttaa kaikki sovitut menot kavereiden kanssa ja valehdella jokin tekosyy. Yökylään tai mihinkään pidemmälle reissulle en kavereiden kanssa saanut mennä. IKINÄ, ellei lähisukulaisia lasketa. Äiti ei puuttunut asiaan ellei sillä tullut omia riitoja isän kanssa. Oon itse ollut myös aina huomiohakuinen ja ihan ääri mustavalkoinen ja yksioikoinen. Sitä koittanut aikuisena korjata. ja no, tota samaa rataa menny.
Mulla on onneks ollu niitä tukihenkilöitä, aina muutama luottoystävä, nykyään varsinki myös sukulaiset kun oon oppinu hillitsemään( vähän) itteäni ja saanu vissii jotain mitä vois jo lähes kutsua vastavuorosuudeksi ja kai empatiaksi. Se ei oo kai vaan päässy kunnolla kehittymään ja nykyään nakertaa ja ahdistaa kokoajan että munaanko jonkun tilanteen ja sanonko jotain väärää vaikka muutama kaveri sanonu että oon ollut avuksi ja ainut ihminen joka on ollu tukena tai yrittäny kuunnella oikeasti. Samalla taas tuntuu usein etten saa usein yhteyttä muodostettua kehenkään- kun tuntuu ettei ole yhteyksiä omiinkaan tunteisiin tai ahistan näyttää että oon ihan ulalla kaikesta, miten tällä pallolla asioiden pitäs oikeesti mennä, mitä oikeasti edes itse haluan.... ja jotenkin vaan niin loppu ja pää täynnä että vaikka miten koittaisi kuunnella, ym. niin kaikki tuntuu vaan helinältä.
Kun niinhän se menee että pitäisi olla eka oma elämä kunnossa ennen kun pystyisi jeesaamaan ja tukemaan jotain muita. Mä lähinnä mietin että miksei mikään tunnu miltään, onko mulla joku epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö kun päässä napsahtaa ihan super helposti( vaikken sitä ihmisten ilmoilla näytä ellei joku tarkoituksella provosoi tosi pitkään). Lisämausteen tähän tuo etten tiiä omia taustojani tai biologisia vanhempiani. Oon ajatellut selvittää kyllä mutten koe taas hyväksi/reiluksi ideaksi lähteä luomaan siteitä heihin nyt kun itsellä täysin kierahtanut olo. " Moi oon sun biologinen lapsi ja kaikki menee päin....". Ei hyvä.
Oon rampannut koko elämäni terapiassa( mihin vanhempani mut passittaneet "jotta tää MUN huono käytös saatanis loppumaan") missä aluksi vanhempieni toimesta ihmeteltiin mistä tää mun huono käytös johtuu. Kyseinen terapeutti onneks oli ja on ihan huippu tyyppi ja osasi kiilata väliin ja saanut mun elämään jonkinlaisen terveen ikkunan minkä kautta tutkia ja kyseenalaistaa tunteita, asioita, ym. Varmana hänen ansiostaan mulla on nykyään jonkinlainen kiukunhallintakyky ja jotain taitoja työstää tätä vyyhtiä. Sain terapian ja neuro psyko. kuntoutuksen aikana opiskelut pakettiin, kahteenkin koulutukseen- jotka huomasin jälkikäteen vaan suorittaneeni konemaisesti läpi.
Nyt oon hakenu töitä ja huomannu
Tässä alkaa kolmas vuosikymmen tätä elämää jonka aikana en oo kertaakaan kokenut että mulla ois ollu minkäänlaista omaa päätäntää mihinkään, omiin tunteisiin tai päätöksiin. Samat taustat kun täällä varmasti monella muullakin. Toinen vanhemmista huutanut, vähätellyt, alistanut henkisesti ja mollannut joka asiasta. Ne missä oon itse ollut hyvä niin niistä tullut eniten vähättelyä ja arvostelua.
Oon ite ollut koko ala-asteen joko koulukiusaaja tai kiusattu. Koulussa ihmetelty että mistä se mun kiukku oikein kumpuaa, sillä ei oo ollu ikinä mitään rajoja kun on mennyt hermo. Tai sitten oon hakenu huomiota. Teinivuodet oli kaikista pahimmat. Jos löysin jonkin oman jutun, oli vanhempien pakko tehdä siitä oman näköisensä-tai haukkua pystyyn. Kehuja tuli jos tein täsmälleen oikein jotain mikä oli HEILLE tärkeää. Oon esim. aina tykännyt taiteesta ja se on ollu isälle oikein unelmien täyttymys/muurahaispesä jota päässyt sorkkimaan. Äiti kompannut taustalla. Materiaalisesti olen saanut tukea, varsinkin vaatteiden on pitänyt olla aina tip top. Jos halusin nuorempana kokeilla jotain uutta tyyliä tai tykästyin johonkin aatteeseen( että löytäisin jonkin positiivisen työkalun,selityksen, voimavaran OMAAN elämiseen) oli se aina maailman loppu. Monesti äiti heitti juuri itse ostamani ja VALITSEMANI vaatteet keräykseen koska ei kukaan sellaisia rättejä olisi halunnut katella. Samoin kaikki kuuntelemani musiikki oli/on paskaa.
Olin koulussa suht hyvä. Oli pakko tai muuten tuli naama punaisena huutoa. Eskari-ikäisenä alkoi kouluhelvetti kun kelloa alettiin opiskella. Jos meni väärin niin isä huusi täysillä korvaan. Kun menin lukkoon ja paniikkiin, piirsi hän vieressä tyynesti lisää kelloja ja viisareita. Samoihin akoihin harrastin(harrastan edelleen) musaa. Siitäkin hänellä oli aina voimakkaat mielipiteet, etten treenannut tarpeeksi tai osannut ulkoa jotain- vaikkei hän itse ole koskaan soittanut mitään.
Onneksi yläasteella tuli kavereita, koulusta ja muutenkin. Ja löysin jotain suosikkiaineitakin. Isä lopetti yllättäen huutamisen kun olin about 13v. Sanoi ettei huuda enää teini-ikäiselle. Varmaankin koska huomasi että aloin kettuilla tarkoituksella takaisin. Silloin alkoi manipulointi ja kiristys. Jos en tehnyt isän kanssa läksyjä, piti mun peruuttaa kaikki sovitut menot kavereiden kanssa ja valehdella jokin tekosyy. Yökylään tai mihinkään pidemmälle reissulle en kavereiden kanssa saanut mennä. IKINÄ, ellei lähisukulaisia lasketa. Äiti ei puuttunut asiaan ellei sillä tullut omia riitoja isän kanssa. Oon itse ollut myös aina huomiohakuinen ja ihan ääri mustavalkoinen ja yksioikoinen. Sitä koittanut aikuisena korjata. ja no, tota samaa rataa menny.
Mulla on onneks ollu niitä tukihenkilöitä, aina muutama luottoystävä, nykyään varsinki myös sukulaiset kun oon oppinu hillitsemään( vähän) itteäni ja saanu vissii jotain mitä vois jo lähes kutsua vastavuorosuudeksi ja kai empatiaksi. Se ei oo kai vaan päässy kunnolla kehittymään ja nykyään nakertaa ja ahdistaa kokoajan että munaanko jonkun tilanteen ja sanonko jotain väärää vaikka muutama kaveri sanonu että oon ollut avuksi ja ainut ihminen joka on ollu tukena tai yrittäny kuunnella oikeasti. Samalla taas tuntuu usein etten saa usein yhteyttä muodostettua kehenkään- kun tuntuu ettei ole yhteyksiä omiinkaan tunteisiin tai ahistan näyttää että oon ihan ulalla kaikesta, miten tällä pallolla asioiden pitäs oikeesti mennä, mitä oikeasti edes itse haluan.... ja jotenkin vaan niin loppu ja pää täynnä että vaikka miten koittaisi kuunnella, ym. niin kaikki tuntuu vaan helinältä.
Kun niinhän se menee että pitäisi olla eka oma elämä kunnossa ennen kun pystyisi jeesaamaan ja tukemaan jotain muita. Mä lähinnä mietin että miksei mikään tunnu miltään, onko mulla joku epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö kun päässä napsahtaa ihan super helposti( vaikken sitä ihmisten ilmoilla näytä ellei joku tarkoituksella provosoi tosi pitkään). Lisämausteen tähän tuo etten tiiä omia taustojani tai biologisia vanhempiani. Oon ajatellut selvittää kyllä mutten koe taas hyväksi/reiluksi ideaksi lähteä luomaan siteitä heihin nyt kun itsellä täysin kierahtanut olo. " Moi oon sun biologinen lapsi ja kaikki menee päin....". Ei hyvä.
Oon rampannut koko elämäni terapiassa( mihin vanhempani mut passittaneet "jotta tää MUN huono käytös saatanis loppumaan") missä aluksi vanhempieni toimesta ihmeteltiin mistä tää mun huono käytös johtuu. Kyseinen terapeutti onneks oli ja on ihan huippu tyyppi ja osasi kiilata väliin ja saanut mun elämään jonkinlaisen terveen ikkunan minkä kautta tutkia ja kyseenalaistaa tunteita, asioita, ym. Varmana hänen ansiostaan mulla on nykyään jonkinlainen kiukunhallintakyky ja jotain taitoja työstää tätä vyyhtiä. Sain terapian ja neuro psyko. kuntoutuksen aikana opiskelut pakettiin, kahteenkin koulutukseen- jotka huomasin jälkikäteen vaan suorittaneeni konemaisesti läpi.
Nyt oon hakenu töitä ja huomannu
Vastaukset 5
Vanhimmat
JATKUU:
että pelkään epäonnistumista niin paljon etten uskalla tehdä mitään oma-aloitteisesti. Koulussa meni tosi hyvin kun sai kysyä eikä haitannut jos meni perseelleen, meni myös työharjottelut ihan mallikkaasti. Nyt työelämässä saan potkut parin päivän jälkeen. Vanhemmat lähettävät jatkuvasti viestejä että "miltä tuntuu olla pitkäaikaistyötön ja ikuisuusopiskelija. Samalla asun heidän ostamassaan kämpässä vuokralla. Haluaisin oman ammatin ja tulot että voisin muuttaa täältä mahdollisimman kauas mutta pelkkä ihmisten silmiin katsominen töissä ahdsitaa. Lisäksi mulla on adhd eli keskittymisestä ei tule mitään.
En ole myöskään koskaan kokenut että olisin saanut rauhassa tehdä mitään tai päättää mitä teen. Kun asuin "vanhemmillani". tulivat he huoneeseeni kysymättä mitään tai koputtamatta, penkoivat tavarat, mitään omaa lukollista boksia ei saanut olla,ym. Musaa sai kuunnella lähinnä silloin kun vanhemmat olivat töissä. Salaa itekseen. Teinarina korvalaput oli pelastus. Tosi sitäkin yritettiin rajoittaa max tunti per päivä. Soittimia sain soittaa kunhan musiikki oli vanhemmille mieluisaa, levyt ratsattiin läpi ja jos jotain epämieluisaa tuli niin sain haukut saman tien. Sain vasta täysi-ikäisenä ihan itse alkaa tutkimaan, millaisia genrejä, ym. on olemassa....
Ja nopea kelaus nykyhetkeen: En tällä hetkellä koe että voisin olla missään rauhassa ilman että ahistaa tai menee hermot. Laitoin työhaut jäihin keväällä että voisin "rauhoittua" ja vaikka soittaa tai aloittaa jonkin lukemisen, jonkin josta tykkään itse. MUTTA taloon tulikin remontti. Ei siinä mitään, kyllähän se täytyy tehdä....
Pelkään että vikat järjen ja todellisuuden rippeet karkaa päästä. Jos en vähintäänkin tekstimuodossa saa vanhemmilta kokoajan moitteita tai kettuilua, on sitä tullut aina kun menee epäonnistumisen pelon takia päin persettä töissä, ym. Mä oon jo hyväksynyt sen seikan etten tuu ehkä koskaan elämään täysin normaalia elämää, seurustelemaan ikinä, ym. mutta nyt en oo kohta puoleen vuoteen saanut olla edes "kotona" ilman että sisällä, katolla tai pihalla poraa tai kolistelee joku hel ihan vetin koko ajan. Mun päässä on alkanu soida mantra että mulla ei vaan ole oikeutta elää tällä planeetalla, oon joku vanhinko , iholla päällystetty kasa vihaa, antipatiaa ja 100prosenttista raivoa jonka joku ponnisti tänne. Jotain pitäis tehdä ennen kun menee samalla tavalla käämit kun joskus eskarissa tai ala-asteella. Oon kuitenkin monta kertaa isompi tyyppi nyt kun sillon... ja ollut pari hyvää vuotta tässä välissä, tuntunu että oon kokenu jotain aidoisti ,muutakin kun halua tarttua jonkun kurkkuun kiinni. En haluisi TAAS luisua sinne. Mutta miten.....
Minusta tuntuu että olet väärällä palstalla. Nämä kertomasi siat eivät liity narsismiin mitenkään. Vanhempasi eivät ole narsisteja, olette vain kovin erilaisia ihmisiä. Kuulostaa lahjakkaalle ja yksinäiseltä, ja - anteeksi vain - aika itsekkäästi ihmisellä. Eikö sinulla ole mitään hyvä sanottavaa vanhemmistasi? Et pysy työssä, Asut vanhempies omistamassa asunnossa ja he ilmeisesti elättävät sinut. Ilmeisesti olet itse aggressiivinen ja kärsimätön, mutta vielä vuosikymmenien päästä oletkatkera diitättä isälläni oli tapana korottaa ääntään kun olit pieni. Totta, huutaminen ei ole paras tapa kasvattaa. Mutta kerrot itsekin saavasi raivareita. Ei hyvä. Kokemäki väriset kuulostavat minun korviini pikkuasioilta. Että et saanut nuorena huudattaa musiikkia kotona? Miksi olisi itänyt saada, jos sinun musiikkimaku sitten oli niin erilainen että musiikkisoitin kuuleminen oli vanhemmille kärsimys? Olivat muuten oikeassa kun rajoittivat kuulokkeiden käyttöä. Niiden jatkuva pitäminen vahingoittaa kuuloa. Sinulle on tehty joissakin asioissa vääryyttä, mutta et ole itsekään mikään pulmunen etkä helppo tapaus. Hyvä kun käyt teraiassa, jatka sitä. Opettele kiitollisuutta. Opettele vastuuta. Kasva aikuiseksi.
ADHD on hankaloittanut elämääsi. Oletko katsonut kirjastosta kirjoja ADHD:stä?
Siellä on mahtavasti uusia neuvoja, miten pystyä keskittymään paremmin.
Sen jälkeen saat näkemyksen niistä kyvyistä, joita ADHD tuo mukanaan.
Henkilöt näillä hankaluuksilla ovat jo nykyisin hyvin haluttuja tiettyihin tehtäviin,
koska he näkevät asiat toisista vinkkeleistä Moni ei halua lääkitystä pitääkseen
nämä kykynsä tuliterinä. Ei mitään huonoa ilman hyvääkin.
Yritä niiden luottamiesi henkilöiden kanssa ottaa selvää vahvoista ominaisuuksistasi
ja keskity niihin. Yritä korjata niitä, joista et niin pidä itsessäsi.
Me olemme monipuolisia kokonaisuuksia ihmisinä ja toivon sinun käyttävän nämä
vahvat ja terveet vuotesi hyödyksesi.
Vanhempasi ovat tunteneet vastuuta kasvatuksestasi kykynsä mukaan.
Ei moni isä istu lapsensa kanssa heidän läksyjensä tehden.
En tosin haluaisi hänen opetustapojaan, mutta hänkin on epävarma isä,
joka ei ole saanut pedagogista koulutusta.
He haluavat sinulle hyvää; asunto jonka he ovat sinulle hankkineet on osoitus siitä.
Kun tulet itse vanhemmaksi, ymmärrät niitä haasteita, joita vanhemmat kohtaavat.
Jokainen joka hankkii tietoisesti lapsia on todella rohkea!
Yhteiskunta muuttuu sellaista vauhtia, että on vaikeuksia pysyä mukana.
Nyt olet yksin, joten voit keskittyä haluamiisi harrastuksiin ja kehittää kykyjäsi.
Olen varma, että kun kypsyt, tulet näkemään asiat toisin kuin nyt.
Onkohan aikuisia, jotka eivät häpeä itseään lapsina?
Minä kadun omaa ymmärtämättömyyttäni monissa asioissa.
Sanoisin että vaikka lapsuus olisi ollut mitä. Se on mennyttä, ohi. Nyt sinulla mahdollisuus omassa kodissasi luoda haluamasi elämä. Adhd voi saada lääkitys vaikka siinäkin voi mennä aikuisella puol vuotta kun tutkimukset ym ensin. Mutta keskittyminen voi parantua.
Veikkaan että vanhemmat yrittävät ajaa sinua eteenpäin elämässä kun toivovat sinulle hyvää vaikka tyyli on huono. Ja mitä edellä sanottiin ei kaikki isät istu lapsensa kanssa tekemässä laskuja tai lähetä viestejä. On vanhempia jotka ei välitä. Sinun sentään välittävät.
Älä vello menneessä vaan pyri eteenpäin. Et ole mitenkään tuomittu vaikka elämäsi olisi ollut mitä. Vain sinä itse voit vaikuttaa elämääsi, mImmoista se on. Muista se. =)
Mustavalkoisuus n tasan siinä, oletko vanhemmista riippuvainen taloudellisesti. Kun muutat omilles etkä ota vanhemmilta rahaa, olet omillasi.
Munkin äiti hävitti ne vaatteeni josta eniten tykkäsin. Narsistisille ihmisille ei kannata näyttää onneaan tai että edes viihtyy vaatteissaan, huomio on silloin pois heistä. Toisen oma on juuri se mitä narsisti haluaa.
Ärsykkeen ja reaktion välissä on pieni hetki. Vaikka tulisi ärsyke, voit tuolla hetkellä päättää miten itse reagoit. Kenenkään ei tarvitse mennä mukaan toisten tunnekuohuihin.