Enpä tiedä minne minun pitäisi tästä kirjoittaa, niin tulkoon tänne.
Olen kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta suurimman osan elämästäni (alkaen ala-asteelta koulukiusauksen takia ja olen nyt siis 23-vuotias mies). Ulospäin sitä ei välttämättä huomaa, saatan ehkä vain vaikuttaa vähän ujolta tai aralta, mutta en ainakaan kovin surulliselta ja ihmistenkin kanssa tulen kyllä toimeen (sanovat monet minua jopa iloiseksikin, kuten välillä olenkin siitä että tapaa ihmisiä joilla on minulle merkitystä).
En ole vuosiin miettinyt itsemurhaa (joskus mietin kuinka moni/ketkä ihminen tulisi hautajaisiini) ja sängystäkin pääsen ylös joka aamu, joskus ehkä myöhässä, mutta kuitenkin. Lähinnä siis ongelmat ilmenevät "laiskuutena" ja väsymyksenä, asioina mitä ei parisuhteessa voi tai tulekaan piilottaa. Ammattiauttajalla en ole asian suhteen käynyt enkä lääkkeitäkään käyttänyt. Olen kyllä viiimepäivinä asiaa miettinyt, josko ammattiauttaja osaisi auttaa, kun opiskelutahti on hyytynyt pahemman kerran.
Ikinä en ole todellisessa parisuhteessa ollut, joten omaa kokemusta ei ongelmaani ole. Mutta nyt olen ajautumassa jo vakavampaan seurusteluun.
Pitäisikö minun siis kertoa ongelmastani missä vaiheessa? Huijaanko tyttöä jos yritän pitää tietoa itselläni mahdollisimman pitkään? Säikäytänkö minusta muuten kiinnostuneen tytön pois jos kerron asiasta? Mielestäni olisi kuitenkin väärin olla ongelmasta kertomatta, koska onhan moisella asialla oma merkityksensä ja on toisaalta ymmärretävää että toinen säikähtää moista asiaa tai ei välttämättä halua lähteä kokeilemaan suhteen rakentamista kanssani.
Toisaalta itseäni pelottaa, että kun kerran hänelle pääsisin kertomaan asioista kaataisin kaiken hänen niskaansa kerralla, enkä toista haluaisi haudatakaan niinsanotusti.
Kiitoksia mielipiteistä!
Olen kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta suurimman osan elämästäni (alkaen ala-asteelta koulukiusauksen takia ja olen nyt siis 23-vuotias mies). Ulospäin sitä ei välttämättä huomaa, saatan ehkä vain vaikuttaa vähän ujolta tai aralta, mutta en ainakaan kovin surulliselta ja ihmistenkin kanssa tulen kyllä toimeen (sanovat monet minua jopa iloiseksikin, kuten välillä olenkin siitä että tapaa ihmisiä joilla on minulle merkitystä).
En ole vuosiin miettinyt itsemurhaa (joskus mietin kuinka moni/ketkä ihminen tulisi hautajaisiini) ja sängystäkin pääsen ylös joka aamu, joskus ehkä myöhässä, mutta kuitenkin. Lähinnä siis ongelmat ilmenevät "laiskuutena" ja väsymyksenä, asioina mitä ei parisuhteessa voi tai tulekaan piilottaa. Ammattiauttajalla en ole asian suhteen käynyt enkä lääkkeitäkään käyttänyt. Olen kyllä viiimepäivinä asiaa miettinyt, josko ammattiauttaja osaisi auttaa, kun opiskelutahti on hyytynyt pahemman kerran.
Ikinä en ole todellisessa parisuhteessa ollut, joten omaa kokemusta ei ongelmaani ole. Mutta nyt olen ajautumassa jo vakavampaan seurusteluun.
Pitäisikö minun siis kertoa ongelmastani missä vaiheessa? Huijaanko tyttöä jos yritän pitää tietoa itselläni mahdollisimman pitkään? Säikäytänkö minusta muuten kiinnostuneen tytön pois jos kerron asiasta? Mielestäni olisi kuitenkin väärin olla ongelmasta kertomatta, koska onhan moisella asialla oma merkityksensä ja on toisaalta ymmärretävää että toinen säikähtää moista asiaa tai ei välttämättä halua lähteä kokeilemaan suhteen rakentamista kanssani.
Toisaalta itseäni pelottaa, että kun kerran hänelle pääsisin kertomaan asioista kaataisin kaiken hänen niskaansa kerralla, enkä toista haluaisi haudatakaan niinsanotusti.
Kiitoksia mielipiteistä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Heräsi mielessäni kysymys, että mahdatko sittenkään kärsiä masennuksesta ollenkaan... Jos et ole sitä koulukiusaamisen aiheuttamaa "traumaa" koskaan käsitellyt kenenkään (ammattiauttajat, vanhemmat tms) kanssa, vaan oppinut vain elämään sen ikävän muiston kanssa, niin saatat vain "kärsiä" hiukan ontuvasta itseluottamuksesta.
Vai onko sinut diagnosoitu masentuneeksi?
No anyway, kun tunnet tyttökaverisi tarpeeksi hyvin ja luotat häneen, voit uskoutua hänelle esim. kertomalla kiusattuna olemisesta ja sen aiheuttamista tunteista. Se on yhdenlaista terapiaa, puhua kipeistä asioista läheisilleen.
Ei ne kiusaajat tai muutkaan elämän vastoinkäymiset ole nujertaneet sinua, sen kuulee tekstistäsikin. Sinä vaikutat ihan normaalilta, positiiviseen ajatteluun kykenevältä nuorelta aikuiselta, joka on vaan kokenut rankan ajan lapsuudessaan.
Tulet varmasti saamaan onnistuneen rakkaussuhteenkin kautta vahvistusta itsetunnollesi. Kun koet onnistumisia vahvistuu uskosi itseesikin eikä se enää horju vaikka elämässä mutkia vielä tulisikin.
Sinä tiedät, että selviät kyllä mistä vain kun olet selvinnyt tännekin asti, eikös niin?
Motivaation laskut ja nousut opiskelussakin ovat ihan ymmärrettävää ja normaaliakin. Saatat kärsiä väsymyksestä jos olet puurtanut tunnollisesti pitkän aikaa putkeen tai yrittänyt pysyä tahdissa, joka sinulle on hiukan liian nopea. Mehän ollaan kaikki yksilöitä.
Tai kenties et vain ole varma tulevaisuudensuunnitelmistasi, joten opiskelumotivaatiokin hiukan onnahtelee.
Jos väsymys alkaa häiritsemään mielenrauhaasi, niin käväise juttelemassa siitä jollekin ammatti-ihmiselle. Joskus elämässä on vaiheita, jolloin kaipaa enemmänkin ulkopuolisten opastusta ja tukea, että löytää taas uuden tavan suhtautua asioihin tai vaan uutta ajateltavaa yleensä.
Tsemppiä sinulle!
Olen itsekin tuota miettinyt, että kärsinkö masenuksesta ja vihdoinkin viitsin elämästäni kertoa toisaalla keskustelupalstalla ja kyllä vastanneet ovat järjestäen olleet sitä mieltä, että kärsin masennuksesta, joskin en vielä ole välttämättä järkyttävän pahasta sellaisesta. Muutkin ihmiset, jotka kärsivät masennuksesta ovat kertoneet että voivat ulkoisesti näyttää mitä terveimmiltä, mutta kotiin päästyään romahtavat eivätkä meinaa sieltä päästä pois.
Tässä jutussa en nyt sen kummemmin noihin ongelmiini mene, mutta olen kyllä lukemieni kommenttien perusteella saanut ymmärtää että kärsin jonkinlaisesta masennuksesta ja että todellakin tarvitsisin apua.
Sitä olen kyllä miettinyt, että haluaisinko tyttöystävää elämääni vain sen takia, että haluaisin vain jonkun jonka tuntisin oikeastikin välittävän minusta vai haenko kumppania ihan samoin perustein, kuin kaikki "täysin terveetkin" ihmiset.
Sun kirjotus oli kun mun kirjottamaa. Lapsuuden ja nuoruuden koulukiusaus on jättänyt jäljet mullakin. Olen myöskin ollut masentunut tai ainakin alakuloinen koko aikuisiän.
Tiedän omaavani erittäin huonon itsetunnon, ja se on hiertänyt jokaisessa parisuhteessa, jossa olen ollut. Jos toinen sanoo jotain kehuvaa ajattelen heti "en ole" tai "voi kun oot sokea". Huono itsetuntoni, ja siitä johtuva masennus ajaa tämän nykyisenkin suhteen ojaan, tai sinne päin ollaan ainakin menossa. Kumpa vaan osais suunnan muuttaa.
Rakastan miestäni erittäin paljon, ja en häntä haluaisi menettää. Tuntuu vaan että hänellä olisi parempi jonkun toisen kanssa, tai ainakin ilman minua. Jokaisesta lauseesta, jonka hän sanoo, osaan vääntää itselleni ja parisuhteelle negatiivisen.
Mutta se musta, sun ongelmastahan tässä oli kyse. Älä aja itteäs tällaseen allikkoon ainakaan. Oo rehellinen parisuhteessa, ja aktiivisesti etsi apua ongelmaan. Kirjastosta löytynee hyviä kirjoja itsetunnon pohdiskeluun (mullakin ollu tarkotus kirjastossa piipahtaa asian tiimoilta jo ainakin puol vuotta, mutta...). Ammattiauttajakaan ei varmaan niin huono juttu oo, ettei sinne vois mennä asioistaan juttelee. Ne osaa kysellä oikeita asioita, ja sä saat tilaa ajatella siellä.
Tsemppiä sulle. Ilmottele vaikka palstalle kuinka on käyny...