Kesän kuiske

Unelmaterttuja
leppäkerttuja
jossain vaarallisia punkkeja
autoissa tunkkeja.

Sellaisia ja tällaisia
ajatuksia.
Ihmiset joutuvat hajalleen.
Ryhmistä hajotaan
takaisin tullaan,
jos tullaan.

Joku mies kadotti nuoruuden rakkauden.
Saikin toisen, kun yhteystiedot
hukkaan meni.
Vanhuus vei vaimon
ja nuoruuden muistot
takaisin tuli.
Hirveä tarmo löytää
se rakkaus.

Luettuja tarinoita,
sydän mukana syrjällään.
Särkyneet sydämet.
Mutta kuolo vei,
oli haudattu jo rakkaus.
Nyt vanhuksen tie
hautuumaalle vie.

Harmaa varis, sekin tuulen taakka,
lentänyt on kotipuunsa latvaan saakka.
Lauluääntä ei ole luonto sille suonut,
silti aina kauniin kesän merkit tuonut.

Jäädäkseen ovat tulleet vehreät puut,
kesän ylitse kuten auringossa nauravat suut.
Ketojen kukkaset ja lehtojen valkeat kielot,
suopursut raikkaat ja vanamot vienot.

Kukat kukkivat liian aikaisin.
Kukassaan metsäkurjenpolvi,
syreeni, lupiini.

Eivätkö ne ole normaalisti juhannuksena?
Miksi kevät oli niin lämmin pitkään?
Auringossa kylvetti.

Mikä pisti vauhtia
ja mitä varten?
Luonto kiirehtii niin kuin alta pois.

Jos jotakin on tulossa toisenlaista?
Normaalistikin toukokuu on aurinkoinen.
Mutta nyt oli pitkään hyvin lämmin ja kuin kesä.

Jokin jarruttaa, mutta jokin kiirehtii.
Joskus joku niin kuin ilmoittaa.
Kaikkien kevätkukkien loisto
ja se kesäkukkien varhainen ilmaantuminen.
Ne on jotain luonnon kautta ilmoitusta.

Sitä odotettu on monta raskasta kuuta,
lempeyttä, valoa, lämpöä, mitä toivoisikaan muuta.
Siinä se on, näin käsin kosketeltavana luokse palaa,
miksi se kuitenkin aina jotain uudesta salaa.

Yö on niin valoisa,
en malttaisi nukkua.
Mietin vain sinua.

Pitäisi vaihtaa nimimerkki.
Luin eilen pitkälle yötä ja yli puolen yön
karmaisevia tarinoita.
Tiedättehän sen Kyllikki Saaren?

Juttujen mukaan humalainen
raivopää sen tappoi.
Mielisairas avusti mukana.
Raivopää valehteli,
mutta mielisairas humalassa
tunnusti sen humalaisen tappaneen.
Siis sen raivopään.

Minunkin niskasta yritti yksi
humalainen tarttua kaupassa.
Ymmärsin sen aivojen hataruuden
ja menin toiselle hyllyriville.
Sinne jäi miettimään, minne hävisin.

Miten 17 kilometriä iltamyöhä
nuori tyttö kulkee yksin?
Aavistaa ja pelkää ennestään
puskissa väijyviä raivokkaita miehiä.

Tarina vetää hiljaiseksi.
Miksi?

Illan myötä varjot kumarassa kulkevat,
kuin etsien jotain salaisuuden sisäänsä sulkevat.
Ei nuku, ei valvo, mutta ei mitään muutakaan voi,
niin vain kesän kauneimman unelmoi.

Kerro kerro kuvastin,
mikä on maalla nyt suloisin.
No, ruusun kukka tietenkin,
huiskohelma tuoksutukka ihanin.

Se villiruusu haalean kaunoinen,
luonne herkkä, yksinäinen ja puhtoinen.
Sen luokse löytää kun etsi mitään ei,
vain katse ja sydämen se vei.

Sinun silmäsi ovat kuin kaksi tähteä,
ja yhtä kaukana toisistaan.

Käki kukkuvi
joku nukkuvi,
näkee unta ruusustaan.
Ruusunkukka ruususuu.

Uros käki kukkuu
sillä tavalla kutsuu
naarastaan.
Hiljainen naaras menee luo,
kun kuulee kukunnan.
Tietää oikea laji mennä,
kunhan ei toinen uros satu
samoille pelipaikoille.
Ei sietäne toista kukkujaa.

Muistatteko ne käkikellot?
Silloin lapsena.
Aina tuli käki puolen tunnin
vai oliko viidentoista minuutin välein.
Ja kukkui.
Meillä ei ollut sellaista,
mutta jossakin oli.
Se oli jännä.

Ken löytää sen sillä onni on,
sillä saanut on hän kauniin kohtalon.
Huolen unhoittaa voi sydän surusin,
löytää itsekin taas tuon tahtoisin.

Tuuli koetteli runkoa vankkaa,
elämä on joskus todella rankkaa.
Jollei kastepisarat ravitse sen juurta,
syntyä ei voi mitään todella suurta.

Sadetta jo kaipaisi kuiva maa,
jos vesi sen hiekkaan lankeaa.
Täyttyy tulvista korppuun kuivunut,
onko sydän jo pysähtynyt?

Tuuli irrottaa ja repii rakenteita,
ankara tuuli.
Se ei sääli yhtään,
joita se kohtaa.
Kuin kevyet rakenteet,
se viskaa menemään.
Ja jättää itkemään.


Huomioimatonta peliä.
Kova kovaa vasten.
Luuletko, että haluan
myrskyäsi takaisin?
En ole sellainen.
Tämä ei tarkoita minulta sinulle
lukijani.
Kyllähän sinä sen tiedät.
Mutta herkkäluuloisten takia
on sanottava.

Voihan se tarkoittaa jotakin.
Salaperäisellä tavalla.
Yleisellä tavalla.

Hellää sadetta
ja rakastavaa raikasta lempeää
sadetta.
Sellaista niin toivonkin.
Pientä tuulta joskus.

Kastepisarat pienet kainot ja karvaat,
kohtalon kourissa sen puutteenkin arvaat.
Juureton varsi ei kauniita kukkia kanna,
lehdetön pensas marjojaan anna.

Kuin piirretty olisi tähtien karttaan,
minne kukkasetkin taivuttaa vartaan.
Se on lämmön, lempeyden ja valon voimaa,
sen kutsua ei mikää soimaa.

Kaipaa valoa tuo kerrottu kukka,
ihon kosketusta sen pehmeä nukka.
Väri kaunis kuin hurman huntu,
sydämen lynnin kiihkeä tuntu.

Sanoa sanottavansa itselleen, kun ei voi hänelle.
Tuntea yksikseen, purkaa,pelätä mielessään,
kadottavansa itsensä häneen.
Eksyä, hapuilla omissa ajatuksissaan.
Piilotella, juosta karkuun sitä tyhjyyttä ja täyttä.
Kuvitella olevansa ehjä ilman häntä.
Nauraa, iloita, olla onnellinen puolikkaana.
Tervehtiä ihmisiä, elää, syödä,nukkua.
Sanoa kaikkea muuta ja ohittaa itsensä.
Kulkea, katsoa,istua, kävellä.....
odottaa mitä ei tule.
Olla odottamatta.
Hyväksyä, onnistua,haluta tietäen ettei saa.
Käskeä, luopua,ikuisesti............
onnistumatta.
Palata uudestaan häneen pääsemättä irti.
Pysyä paikoillaan ajan vieressä,kuluessa.
Ihmetellä loputtomasti, miksi?

Kuin pilven untuva haihtuva
on pyyntöni, haaveeni hauraana.
Sinut että mä joskus kohtaisin
saisin katsoa kasvoista kasvoihin.

On totuus tarua karumpi
tie koskaan ei vie luoksesi.
Paras elämä tässä ja nyt
siihen rikkaus suuri kätkeytynyt.

Löytää onnea iloa läheltään
kantaa häntä lähellä sydäntään.
Löytää hyvä ja rakkaus ympäriltään.
Olla kiitollinen elämästään...

Tuli ylhäältä vedet ja pään ylvään kastelivat,
pienetkin pisarat jotka esiin astelivat.
Olivatko ne ilon vai surun summia,
taivaskin kun loi pilviä tummia.

Oi kukkanen, taas pääsi taivasta päin,
auringossa valon silmistäsi näin.
Se kiehtoo, kutsuu, ehkä kavaltaa,
kuin tuoksunsakin joka humaltaa.

Tummien silmien hehkun alla
punertuu posket taivasalla
korpien hiljaa humistessa
sydämen yksin unelmoidessa:
Saapukoon rakkaani tuulen lailla,
oksien pauhuna, pelkoa vailla
Loitotkoon katala maailma
kun poskillani tuulen suudelma.

Tummien silmien poltteen alla
hehkuvat posket taivasalla
tähtien sylissä, tanssissa liekin
erämaan yöhön sun unesi viekin?

Ei päivänpaistetta missä ole varjon rajaa,
ilman tummuutta sekin on vajaa.
Sinne kukkanenkin värin hehkeimmän luo,
vain auringossa pinnan haalean suo.

Niin sitä pientä viedään kun tuuli haukkaa,
pää keinuen ja sydän kiihkeänä laukkaa.
Varjon alta päivän päälle kaulaansa kumoaa,
vain pieni katse ja taas mielen lumoaa.

Moottoripyörillä minä ajelen, Harri-Taavetin (Harley-Davidson) poikien päälle kuseksin, koska heillä ei ole naisia, ja huonot tehot moottorimopedeissaan...

Jokaisessa tapauksessa, aurinko pilvien takaa kuitenkin totuuden tuo esiin, kuten 2 poliisimiestä on aina epäluotettavampi todistaja, kuten kuva valehtelee enemmän kuin 1000 sanaa, ja liikkuva kuva, eli valvontakamera valehtelee vieläkin enemmän, kuin kuva tai sanakaan.

2 poliisia valehtelee aina enemmän kuin 1 poliisimies.

Minkä kukkivan näet se on katoavaa,
silti kaikki kaunis sen sisällä on kasvavaa.
Niin myös pilvet ja pouta haihtuvat pois,
kuin sekin unta vain ollut ois.

surun valtakunta
siitäkö näin unta
juhannuksen yönä
satoi sydämeeni lunta

elämäni yksin
kai korvissani kuljen
nuo näyt kuin metsän keiju
vain sydämeeni suljen

rakkaus lienee muille
siihen valituille
pelko liian murtava
kuin lumi näille puille

ei kipuun koskaan turru
ja lohduta ei kukaan
ei sydämeni murru
kun meen metsän hengen mukaan

se sanoi: "ota muistosi
on öinen taipaleesi
viel' rakkautesi lämmittää
tuo voimaa askeleesi.

mutt' sydän sulla yks vain on
et särje sitä enää
oot hauras, heikko, voimaton
ja kylmät tuulet kohtalon
sun henkeäsi penää."

Niin lähdin yksin kulkemaan
vain muiston otin mukaan
jo näin mä jäljet lumessa:
ei palaa tuolta kukaan.

metsän valtakunta
mustavalkolunta
mennyt, nyt ja tuleva
elämä on unta

Mene ei ohi, taaksekaan ei jätä,
se on siinä juuri hetkeä tätä.
Kuin villiruusu jota etsii löytämättä,
vaikka sen piikit jo pisti tietämättä.

Lieneekö pieni tuulahdus vain,
tuoksun huumaavan sain.
Kertonut ei tulleensa mistä,
kai se oli merkki jostain eilisistä.

Niin lähdin yöhön kulkemaan
vain metsä oppaanani
ja saavuin unten maailmaan
jo lunta harteillani

Aamulla paikkaan avaraan
puun oksat näytti tietä
lopulta pelkkä taivas, maa
ympäröi omaa mieltä

"Sä mitä etsit?" silloin kysyi
tuulenvire multa
"Sinua", mä kuiskasin
se hetken näytti sulta

ja katsoin alas maisemaan
ei enää ollut aikaa
ei mennyttä tai tulevaa
vain metsän hengen taikaa

se paikka minne katselin
jo monta vuotta ennen
kun sinut siellä kohtaisin
lie ollutkin jo enne?

kai aika mun on poistua
nyt unten maailmasta
tai muuten turhan villi
tulee tästä tarinasta

kai vielä tahdoin sanoa
sut toivon kohtaavani
kohdannut oon jo unessa
en vielä tässä suvessa
nyt reppu olallani

Jos villiruusua koskaan kohdannutkaan ois,
olisi matkasta jäänyt jotain suurta pois.
Olisiko askel yhtä kevyt vai kipeänä nyt kantapää,
ovat kohtaamisia joista polulle syvä jälki jää.

Kuivaan niin helkkyvästi
laulaa lehdikkö.
Kuiva virkoaa.
Ei haittaa, että aika menee.
Lehtien paiskoessa
toisiaan,
tulee hiljainen sointi,
joka niin kuin huuhtoisi
menneet pois.
Aivot ovat jotenkin hiljennystilassa.

Hiljaisuutta kuuntelen
Monet kysymykset
vailla vastauksia
En osaa sanoa mitään
mitenkään itseäni puolustaa
Olen pahoillani vaan

Joskus kuljin siellä villiruusun mailla,
tunsin olevani aina hieman jotain vailla.
Jokin kutsui kuin lumottu tarun seireenien saari,
janosin kuivuuteen vettä kuin keitaalla dromedaari.

Kaunis on hohde ruusun
Rakkaudesta ravittuna
Vaan haalenee loiste silmien
Kun puuttuu tärkein palanen
Kastehelmin aamuun uuteen
Terälehdet ojentaa
Vaan rakkaudetta kuihtuu
Kukka kauneinkin

Sanonut en silloin yhtään sanaa,
vuodattanut kaihon kyynelten kosteaa vanaa.
Sillä ruusun kukkaan katse kun kantaa,
merkityksen se onnen hetkelle antaa.

Kiva kun sepustat täällä olemattomalle lyylillesi :)

Tai no jos kerron totuuden,
yhdestä haaveilen.
Että olis täällä sananen jos toinen
rakkaani ajattelemaa.
Haaveilemaan ajatuksesi saa.
Lohduttoman surumielelle ajaa
Eikö odotuksella olekaan mitään rajaa...

Ruusu kasvaa ja kukkansa kantaa,
tuoksunsa, huumansa se ehdoitta antaa.
Miettimättä merkitystä syntyjen syvien,
tietäen, kauneuden jakaa voi vain keralla ihmisten hyvien.

Olipa kerran setä kukkahattuinen.
Hän eli kera kukkaisten hattujen.
Jokaiselle päivälle oli hieno hattu kukkainen,
poiminnoissa otos niin herkän hyveellisen.
Näkiköhän setä koskaan aitoa kukkaa,
Huolehti niin kovin, ettei hattuaan kedolle hukkaa.

Juuret routaisen maan, kukka päin pilvien poutaa,
elonsa ja ilmeensä liki tyhjästä noutaa.
Sillä mettä on sydän kun on kuulaan valkea yö,
sen löytäjä tuntee milloin sydän kiihkeänä lyö.

Pienestä joskus langat elämän kiedotaan
Säteeksi ympärille suojelemaan
Jotta säilyisi hehku ruusun villin
Vielä aamua uutta vastaanottamaan

Sinussa ei asu rakkaus, olet teennäinen ihminen.
Ugh.

Ruusunen ei mitään itselleen vaadi,
ohjeita, neuvoja toisille laadi.
Antaa sen minkä on itselleen elämä luonut,
enemmänkin ken sille vain katseen on suonut.

Mitä mitä ei runoa tänään! Hö.

En tiennyt
Kuinka olisin sua koskenut
Halannut lujaa
Vai olla koskematta
En tiennyt
Olisinko katsonut syvälle silmiisi
Vai paennut katsettasi
En tiennyt
Sillä ainut mitä halusin tehdä
Oli juosta pakoon liekkiäsi
Joka roihusi ympärilläsi
Vahvempana kuin koskaan
Siksi siirryin hiljaa salomaille
Juurrutin itseni maahan
Mutta mikä on tuo polte sydämen

Kun villiruusun kukkanen katoaa pois,
kuin jokin aika jo loppunut ois.
Syntyy marja, väri särkyneen sydämen,
kätkee sisälleen uuden pienen siemenen.

Ole minulle hiekkainen ranta
Annan sinulle veden janoosi
Kulje sinä talven teitä
Minä odotan sua vastassa kesän
Ole minulle lehdetön puu
Minä sinulle annan kesän vehreyden
Ja kun kevät piirtyy maailmannapaan
Kellahtaa syksy sitä vastaanottamaan
Ken ruusunmarjoja kasvattelee
Sille villiruusu vihannoi
Sillä niin kulkee maailmannavat vastakkain
Kiertyy kehäksi ikuisuuden
Tanssiin loputtomaan
Vaan saavuttavatko ne koskaan toisiaan
Nuo kaksi toisiaan täydentävää
Vai jäävätkö iäksi toisiaan kiertämään
Tanssiin ikuiseen

Onko siinä jo polku jonne tiedät jälkien vievän,
kulunut syvä uurros luokse marjasen sievän.
paljon lienee nähnyt ohikulkijat muistaen,
moni hyvä, jollekin päätänsä puistaen.

On yö, tätäkö rakkaus on?
Kuin kelluisi kivussa.
Tietämättä onko oikealla tiellä.
Eikä ajatus kulje.
Jokin silti käskee jaksamaan, luottamaan.
Että kaikki on hyvin, ikuisesti.
Ehkä huomista ei ole.
Ehkä on vain tämä hetki,
joka toistaa itseään yhää uudestaan.
Hetki, jossa rakastan ikuisesti.
Muuta en nyt jaksa.

Silmissäsi keinuvat ikuisuuden aallokot
Myrskyävät tyyntyen liplatukseen
Neljän tuulen pyörtäessä
Hiljalleen rantaan maininkejaan
Rannalta katselen
Villiruusunpuna huulillani
Kun tähdet syttyivät silmiisi ilosta
Kenpä mielessäsi lieneekään

Näinkö vain unta vai marjan punertavan posken,
vain hellästi sitä katseen kaiholla kosken.
Ohi kiitävä hetki ja sen häkellyttävä henki,
sana vain ja olen nöyrä kuin renki.

Kulkee kuu edelläsi
Liikkeitäsi seuraa
Yön yksinäisen kanssasi
Maailman nukkuessa
Katso sinä taivasta kuuta
Minä leiskautan taivaan tulet
Tunsin juuri kosketuksen
Tuuleen lähetin kuiskauksen
Kenpä tietää mitä sanoin
Kasteessa ruohon kuljin paljainjaloin
Ihaillen ruusun kaunista punaa
Miettien kuinka huuliini saisi yhtä somaa
Kuu kulkee läpi taivaan
Sille kuiskaan sua kaipaan

Päivänpaistekaan ei aina kaikkeen riitä,
jos mielen lämpö puuttuu siitä.
Kertoo tuuli, kuiskaa sen taivaskin,
miten se taas niin paljon tänään vaivasikin.

On kanavassa virrannut paljon vettä
Kivet hiertäneet hienoksi sanoja sekä tuskaa
Jos virran hyytäisi hiljaiseksi
Valaisi kivet betoniin
Kulissit kuin hirret piiru piirulta nippuun puretaan
Jäisi näkyviin paljas totuus
Mitä auringon säteillä kilvan piilotellaan
Vaan kyyneleet virtaa kanavan vetenä kun yö kietoo sumunsa ylle erämaan ankaran kauneuden
Mustan keskellä valkeaa
Valkea harmaaksi taittua saa
Leikkimään piirteillä
Kuin valot ja varjot elämän kasvoilla
Tämä kestää hetken vain
Hetken vain elämää
Tuhkaksi vanha elämä korventuu
Siitä feeniksikin siivilleen kohoaa

hyvästi hyvästi hyvästi
miksi kosketit niin syvästi

miksi toivoin hetken muuta
rakastelin öisin kuuta
putoavaa tähteä
kohti taisin lähteä

kangastus on murtunut
hiutaleiksi hajonnut
kesän tullen kadonnut
vehreydeksi vaihtunut

hyvästi sumusilmä hyvästi
miksi satutit niin syvästi

tiimalasi, tiedä miksi
räjähti jo palasiksi
hiutaleiksi lumisiksi
kauneimmiksi valkoisiksi
kerran ainutlaatuisiksi
menneen ajan sattumiksi

hyvästi rakkaani, siksi

surun jälkeen sydän herää
ruusunlehdet maasta kerää
muistot päiväin riekaleista
tiimalasin sirpaleista

surun jälkeen sydän kysyy
miksi hän mielessä pysyy
katse kaunein näkemäni
aivan kuin ois edessäni
kysyvänä, tutkivana
murheissa lohduttavana
niin henkeäsalpaavana

Siksi, kun tahdon anteeksi pyytää!
Surujani voinut päällesi syytää
Kerran kun kosketit sydäntäni
koskaan et poistunut mielestäni
Siksi kun on ruusunmarjanen...
yhä poskiltaan helakanpunainen

Kun ruusunkukkanen kuihtuu mitä jäljelle jää,
sydän on hellä vaikka sitä ei edes nää.
Mennyttä aikaa muistele ei pahalla lain,
mitä tuleman pitää se enemmän merkitsee vain.

Tanssi kanssa virvatulien
Tanssi aamua päin
Tanssi kunnes raukeaa taika
Virvatulien leikin aika
Tanssia minäkin tahtoisin
Keralla hentojen keijujen
Vaan minne minä ruusuni laskisin

Vaikka auringonsäteet onnen hetkiä laatii,
kauneinkin kukka joskus varjoa vaatii.
Vilvoittavaa tuulta ja raikastavaa vettä,
hellältä huomalta ravitsevaa mettä.

Polte polte tuntuu niin
Ei paikallaan pysyä voi
Katseen sivuun kääntäen
Paljastamatta virvatulien leikkiä
Auringonlaskuun paeten
Vain terälehdet polun paljastaen

Metsän reunassa, pitkin pellon laitaa,
onnellinen ken kauniita kukkasia katsella taitaa.
Päivän paisteella yllä kellomekot ja päivänkakkarahameet,
soittaa sirkkain viulut ja rintaa koristaa kuoriaiskameet.

Minne olet mennyt Vehreä?

Eikö hän saa olla kirjoittamatta? Jos vaikka lomailee tai ei muuten jaksa. Kaikella on aikansa.

Itse ajattelen, että on aina parempi, kun on jotain niin kiinnostavaa IRL, ettei tänne ehdi. -> On kenties onnellinen!

Sivusta tämä vain.