Olenko ainoa...? :(

et varmasti ole ainut ujo ihminen suomen maassa :) Itse olen ollut joskus todella ujo mutta sen yli pääsee kun vain rohkaistuu menemään mukaan juttuun. Minulla oli myös sama ongelma mieheni perheen kanssa, tuntui ettei keksinyt mitään sanottavaa ja sitten jos keksi niin ei meinannut saada sitä suustaan millään.. Jotenkin se tässä ajan kuluessa on helpottanut ja juttu luistaa nyt ihan hyvin. Yritä keksiä joku yhteinen asia joka kiinnostaisi esim. miehesi äitiä ja sinua, ja juttele siitä.. ruokaohjeita vaikka ala vaihtamaan tai kysy neuvoa jossain asiassa niin kyllä se juttu alkaa luistaan..

Tuskin lastasi voit mitenkään vaarantaa sillä että olet ujo. Jos lapsesi esim. sairastuu niin ihan varmasti teet kaikkesi että hän paranee, vaikka sinua kuinka ujostuttaisi soittaa neuvolaan tai lähtä lääkärissä lastasi käyttämään. Kaikki menee varmasti hyvin!!!

Ja vielä tuli mieleen että kerro miehellesi ujous ongelmasta ihan rohkeasti, ehkä hän voi auttaa sinua pääsemään juttuun mukaan perheen kanssa!!!

ja oikeastaan ainoa lääke siihen on että rupeat itse kouluttamaan itseäsi.
Aloitat nyt sillä valmennuksella,ei haittaa vaikka änkyttäisit ja punastuisit ja sekoaisit sanoissasi ja kaikkea sellaista.
Pääasia että menet ja olet
Itse olen myös tilannejännittäjä.
Kaikki mahdolliset tilanteet saavat käteni vapisemaan ja punastelen yms.
Ja näitä tilanteita on jo jokapäiväisessä elämässä tosi paljon...
Jo kaupan kassalla käteni vapisevat että varmaan kassakin sen huomaa.
eräänä sunnuntaina jouduin "olosuhteitten" pakosta kirkkoon ja siellä tyttäreni "pakotti" minut ehtoolliselle.
Käteni vapisivat niin paljon etten saanut otettua sitä viiniastiaa papin kädestä.Vähänkö nolotti.
Mutta silti hakeudun näihin jännittäviin tilaisuuksiin tarkoituksella.
Muuta keinoa siihen ei ole.
No,tietysti joisssain tapauksissa lääkitys sopii,mutta itse en olisi valmis toimimaan missään pöhnässä.
Jouduin kerran ottamaan diapamin mennessäni päänmgneettikuvaukseen kun kärsin ahtaanpaikankammosta.
Sittenpähän pelottikin enemmän se lääkkeen vaikutus kuin itse toimenpide.

olen itse ihan samanlainen!mieheni kotona en saa suutani auki muuten kun jonkun kysyessä jotain,en keksi mitään järkevää sanottavaa kenellekkään!vieraille puhuttaessa sanat menee ihan sekaisin... en tiedä mikä siinä on niin hirveetä!perhe valmennuksessa olin myös yksin,oli se vähän vaikeeta kertoa itsestään isossa ryhmässä... odotin vain loppua koko ajan.nyt lapseni on jo 3v ja sen kautta olen "oppinut" puhumaan vieraidenkin kanssa.kun kaiiki tulevat kyselemään lapsesta jne.ja työ haastattelukin meni hyvin!mutta en vieläkään itse aloita puhumista kenellekkään.itsellänikin oli alussa lapsen syntymän jälken vaikeeta mennä esim. neuvolaan kun siellä kysellään hirveästi,tai pyytää apua lapsen hoidossa.mutta kun joutuu tilanteissin missä on pakko tehdä niin,huomaa että sehän menikin ihan hyvin,ei ollut yhtään vaikeeta!ja seuraavalla kerralla ei edes jännitä!voi olla että sinullekkin tulee vaikeeta alussa puhua lapsellesi muiden ihmisten edessä.(itselläni kävi niin)muista että lapselle pitää puhua vauvasta lähtien ,älä välitä muista!ja sitten kun lapsi alkaa kyselemään hirveästi julkisilla paikoilla tuntuu että kaikki kuuntelevat mitä minä vastaan lapselle,enkä keksi aina mitää vastausta!ja siitähän lapsi riemastuu ja alkaa kyselemään enemmän,ja enemmän... usko pois että lapsen myötä se ujous ainakin vähenee! ei tosta kirjoituksesta varmaan mitään apua ollut,mut oli kiva tietää et en ole ainut!

Kirjoitit melkein kuin minun puolestani! Olen myös aina ollut ujo, ensimmäistä kertaa raskaana, ja huolettaa miten opetan lapseni sosiaalisemmaksi kuin itse olen, ja pelkään hänen myöhemmällä iällä häpeävän ujoa ja syrjäänvetäytyvää äitiään.

Tuntuu ettei ujoudesta mitenkään pääse eroon, aina joskus jaksaa yrittää, mutta sitten tulee takapakkia, mokaan ja häpeän itseäni tai sitten en vain enää jaksa yrittää. Inhoan sitä kun jotain sanottuani toinen hymähtää tai tokaisee jotain ivallisesti, ja sitä etten saa ääntäni kunnolla kuuluvaksi jos vähänkin jännitän. Nämä seikat vaikuttavat kyllä lannistavasti. Lisäksi kaikki muutkin oireet ovat tuttuja, punastuminen, hikoilu, käsien ja suun tärinä. Kyllä muut ihmiset ne huomaavat, samoin kuin epävarman puheen, vaikka väitetään ettei niitä muut huomaa kuin itse. Siitä on ainakin minulle sanottu niin monta kertaa, etten voi uskoa etteivät muut huomaa! Eri asia tietysti on että varmaan suuri osa kuitenkaan ei ajattele negatiivisesti, mutta huomaan että minua usein säälitään ja pidetään hieman yksinkertaisena.

Joskus parikymppisenä oireeni olivat pahimmillaan, kaupan kassalla maksaminenkin ahdisti, kädet tärisivät ja tuntui että se hetki kesti ikuisuuden. Nyt olen jotenkin päässyt siitä eroon, mutta vieläkin joskus ahdistaa se tilanne. Auttoi kun ajatteli että mitäpä siinä voisi ihan dramaattista tapahtua, ja jos tositosi pahasti mokaan, en vain mene sille kassalle tai siihen kauppaan enää. Mutta eipä koskaan mitään kauheaa tapahtunut! Eri asia juuri esim. miehen sukulaisten kanssa, heidät joutuu tapaamaan uudestaan ja heistä tulee tuttuja jne. siinä ei voi ajatella että en vain tapaa heitä enää...

Yleensä kun unohtaa ujoutensa ja oireensa, niitä ei tule, mutta harvoinpa niitä pystyy kokonaan unohtamaan. Jopa siskoni kanssa, jonka kanssa olen aina ollut aika läheinen, joskus ahdistaa hymyily, ja kun toisaalta joskus on pakko hymyillä kun toinen kertoo pitkää huvittavaksi tarkoitettua juttua. Söin joskus beetasalpaajia, ja ne auttoivat hieman, mutta pidempään niitä käytettyäni eivät enää auttaneet, oireita tuli vaikka söinkin lääkettä (vaikka niin ei muka pitäisi tapahtua). Lisäksi niistä tuli inhottava sivuvaikutus, väsymys.

Ehkei tästä pääse eroon, mutta kun vaikuttaa joskus että olen ainoa tällainen, on ainakin helpottavaa kun joskus kohtaa muitakin samojen ongelmien kanssa painiskelevia! Joskus on tullutkin mieleen että jos joskus tapaisi jonkun samanlaisen toisen ihmisen, molemmat tietäisivät mistä on kyse kun tärisee jne. Silloin voisi olla helppokin jutella ja tehdä yhdessä jotain mitä yksin jännittäisi!

ainakin olen ollut. Vieläkin kyllä kaupan kassat tuntuu tukalilta välillä ja uusien ihmisten tapaaminen jännittää. Ajattelen aina mitä ne musta miettii, ääni voi väristä, enkä saa sanaa suusta. Minulla oli paha akne teininä, ja se kyllä veti itseluottamuksen nolliin, kun ei olisin kehdannut missään näyttäytyä. Mutta olen opetellut tsemppaamaan, menen uusiin tilanteisiin, ja yritän parhaani mukaan olla rohkea. Olen kova nauramaan, ja käytän sitä itseenikin, se helpottaa kun mokaa, nauraa vaan ittelleen kunnolla! Ja uskon, että kun se lapsi vihdoin tulee, hänen vuokseen sitä ryhdistäytyy ja näyttää hyvää esimerkkiä. Toivon ainakin itsestäni niin!
Tsemppiä vaan meille ujoille! :)

Ihana huomata etten ole ainoa joka ujouden kanssa kamppailee.. On vain tuntunut siltä, että kaikki odottavat ja äidit ovat tosi ulospäinsuuntautuneita, mitä vierestä olen seurannut vaikka kaupassa.
Minun oma ujouteni johtuu siitä, että olen ollut koulukiusattu ja kotona on ollut paha olla (väkivaltainen alkoholisti äiti)..
Noiden vuosien aikana itsekunnioitus on valunut miinuksen puolelle ja vähitellen tässä ollaan kamppailtu sen nostamiseksi, vaikeaa se on...