Olen sairastanut noin 2 vuotta bulimiaa. Välillä ollut terveempiä jaksoja ja sitten aikoja kun oksennan monta kertaa päivässä. Olen yksinäinen, olen vasta muuttanut uudelle paikkakunnalle ja aloittamassa opiskelut syksyllä.
Olen pystynyt kätkemään sairauteni tosi hyvin, mutta vuosi sitten kerroin humalassa veljelleni joka taas kertoi vanhemmilleni. Silloin olin todella laiha ja aiemmin olen sairastanut anoreksiaa, joten vanhempani huolestuivat toden teolla. Nyt olen kuitenkin lähemmäs normaalipainoinen, joten ketään ei enää mitään epäile. Ei pitkiin aikoihin ole epäillyt.
Tämä on lähtenyt ihan käsistä. Pilaan terveyteni, hampaani, kaiken. Mutta kun se ahdistus iskee en siinä paniikissa osaa miettiä järkevästi, ennenkin olen syönyt litran jäätelöä ja suklaata. Sitten oksennan. Sitten tulee henkinen morkkis mitä tein ja millään ei ole enää mitään väliä. Itken ja olen vielä ahdistuneempi. Terveellinen ruokailu ei sinänsä ole ongelma sillä pidän terveellisestä ruoasta. Mutta kun ahmin nimenomaan silloin kun mua ahdistaa, olen yksinäinen ja tunnen itseni tarpeettomaksi. Kun ei mulla oikeesti paljon kavereitakaan ole. Tärkeä harrastus on, mutta senkin mä pilaan itse näillä mun syömisongelmilla. Sairastuin anoreksiaan jo 11-12 vuotiaana. Silloin mut pakkolihotettiin sairaalassa, ilman mitään psyykkistä hoitoa. 15 vuotiaana aloin oksentaa, kun ensimmäinen suhteeni päättyi tosi huonosti. Tai oli koko suhde itsessään sellainen, et olin henkisesti sen jälkeen ihan paskana. Mä en vaan haluais kertoa mun vanhemmille. Tiedän et ne sais mut keinolla millä hyvänsä lopettamaan, mut musta vaan tuntuu et ne ois niin pettyneitä. Pakko on keksiä siis joku toinen keino parantua tästä. Kertooka mikä teillä on auttanut tai mistä kannattais alottaa. Mulla on motivaatio parantua, mut en kai osaa käsitellä mun tunteita tai pahaa oloa kun pitää purkaa se näin. Tähän nimeomaan tarvitsisin jonkun muun keinon. Tulipa kauhea romaani.
Olen pystynyt kätkemään sairauteni tosi hyvin, mutta vuosi sitten kerroin humalassa veljelleni joka taas kertoi vanhemmilleni. Silloin olin todella laiha ja aiemmin olen sairastanut anoreksiaa, joten vanhempani huolestuivat toden teolla. Nyt olen kuitenkin lähemmäs normaalipainoinen, joten ketään ei enää mitään epäile. Ei pitkiin aikoihin ole epäillyt.
Tämä on lähtenyt ihan käsistä. Pilaan terveyteni, hampaani, kaiken. Mutta kun se ahdistus iskee en siinä paniikissa osaa miettiä järkevästi, ennenkin olen syönyt litran jäätelöä ja suklaata. Sitten oksennan. Sitten tulee henkinen morkkis mitä tein ja millään ei ole enää mitään väliä. Itken ja olen vielä ahdistuneempi. Terveellinen ruokailu ei sinänsä ole ongelma sillä pidän terveellisestä ruoasta. Mutta kun ahmin nimenomaan silloin kun mua ahdistaa, olen yksinäinen ja tunnen itseni tarpeettomaksi. Kun ei mulla oikeesti paljon kavereitakaan ole. Tärkeä harrastus on, mutta senkin mä pilaan itse näillä mun syömisongelmilla. Sairastuin anoreksiaan jo 11-12 vuotiaana. Silloin mut pakkolihotettiin sairaalassa, ilman mitään psyykkistä hoitoa. 15 vuotiaana aloin oksentaa, kun ensimmäinen suhteeni päättyi tosi huonosti. Tai oli koko suhde itsessään sellainen, et olin henkisesti sen jälkeen ihan paskana. Mä en vaan haluais kertoa mun vanhemmille. Tiedän et ne sais mut keinolla millä hyvänsä lopettamaan, mut musta vaan tuntuu et ne ois niin pettyneitä. Pakko on keksiä siis joku toinen keino parantua tästä. Kertooka mikä teillä on auttanut tai mistä kannattais alottaa. Mulla on motivaatio parantua, mut en kai osaa käsitellä mun tunteita tai pahaa oloa kun pitää purkaa se näin. Tähän nimeomaan tarvitsisin jonkun muun keinon. Tulipa kauhea romaani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En jaksanut lukea lubimiaromaaniasi. Keskity ennenkuin alat viestimään, tiivistys on hyväksi sinulle.
Minä jaksoin lukea ja myötätuntoni on sinun puolellasi.
Johonkin terapiaan sinun olisi välttämättä päästävä. Olen pahoillani, etten pysty parempia neuvoja antamaan, kun minulla ei ole tietoa käytännöistä. Ajattelisin kuitenkin, että mikä tahansa keskusteluapu voisi auttaa sinua löytämään oikean auttajatahon. Onko olemassa jotain nuortenlinjoja johon voisit aluksi soittaa, purkaa sydäntäsi ja kysellä mistä varsinaista apua olisi saatavilla?
Hei sinä!
Nostan hattua sille että ylipäänsä tulit tänne ja kirjoitit! Se on tosi iso juttu ja vaatii rohkeutta ja voimia saada koottua näin isoja asioita noin selkeästi lyhyeen tekstiin. Siihen ei tarvitsis kenenkään tulla kommentoimaan noin typeriä kuin tuo ensimmäinen kommentti tuossa :(
En tiedä ikääsi tai onko sulla mahdollisuutta olla yhteydessä johonkin opiskeluterveydenhuoltoon? Jos ei muuta niin itse olen mennyt ihan teveyskeskuksen kautta psykiatrian polille josta sain lähetteen HYKSin syömishäiriöyksikköön. Samanlaisia fiiliksiä ja tilanteita itselläkin. Olen oireillut enemmän ja vähemmän reilut 10 vuotta ja viimeisen vuoden taas lähes jokapäiväisesti. On ollut vuosiakin välissä ilman mitään oireita ja sitten se puhkeaa taas...
Tosi paljon tsemppiä sulle että pääsisit alkuun tossa avun haussa, nää on ihan syvältä nää hommat ja oikeestaan pitää aika paljon jaksaa itse vaatia apua että sitä tarjotaan :(
Opiskeluterveydenhuolto voisi olla hyvä paikka lähteä liikkeelle. Sieltä osaavat sitten neuvoa eteenpäin, mistä paikkakunnallasi saa apua syömishäiriöön. Myös oman kotikunnan verkkosivuilta voi löytyä esim. mielenterveysyksikön avovastaanoton/vapaan soittoajan yhteystiedot, jonne kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä.
Suuremmissa kaupungeissa on myös Syömishäiriöliiton (SYLI) toimintaa. Voisiko vertaistukiryhmä toimia sulle? Tietääkseni SYLIn kautta voi löytää myös syömishäiriöihin erikoistuneita psykoterapeutteja.
Paljon tsemiä sulle!