Masentunut katkaisi yhteyden

On selvää että masentunut haluaa apua, mutta joskus mieli menee niin mustaksi ettei mikään tunnu auttavan siinä aikajaksossa... On hyvä tietää että kaikki millä on alku, myös loppuu joskus. Mutta yksin pitkään olevalla voimistuvat kaikki mielenterveysongelmat. Kaikki vainoharhaisuus yms. tulee esiin, mutta katoaakin, jos elämässä "menee hyvin". Mieli yrittää suojella yksin olevaa, joten se maalailee kaikenlaisia pelkoja helpommin esiin ja mielikuvitus laukkaa koko ajan epämillyttävissä asioissa, joita pelkää ja joita voisi sattua. Tämä johtuu ehkä siitä että esim. kivikaudella yksin olevan on pitänyt olla paljon varovaisempi ja epäluuloisempi kuin laumassa elävän. Hengissä säilyneiden geenit ovat kymmenien tuhansien vuosien aikana siirtyneet jälkeläisille ja periytyneet meille. Semmoinen joka ei ole paljon yksin, tai "rajatapaus" ei tiedä sitä, että hänenkin mielensä voi kääntyä häntä vastaan, jos kaikki tuki vetäytyisi elämästä pois ja sairaus ja yksinäisyys tulee tilalle. Koittakaa piristää masentunutta vaikka se ei mitään auttaisikaan.

Itse en halua olla oikein keneenkään yhteydessä.Työkaverit,vanhemmat,sisarukset. Itsekin laittanut välejä poikki mitättömyyksien vuoksi. Mut ei kukaan täysjärkinen voi tajuta mitä masentunut tuntee. Välillä tunteiden vuoristorataa ja välillä et tunne yhtään mitään. Ja jaksaminen tai minkään tekeminen on täysin ylivoimaista. Olen luvannut hakea apua,mutta oman heikkouden myöntäminen on vitun vaikeeta. Mieluummin vaan lopetan tän teatterin,lopullisesti. Ja jos mietityttää että mistä tiedän olevani masentunut? Tää on sellanen tila mistä ei voi erehtyä.

heh toimii se noinkin päin mutta kyllä kait yleensä suomessa sairas ja masentunut JÄTETÄÄN yksin. Ainakin itsellä näin on ollut aina, ei tosiaan ole itse tarvinnut katkaista välejä kehenkään koskaan.

tuosta ainaisesta hae apua taas niin mitä ne kemikaalit ketään oikeesti ole auttaneet. Koittakaapa pitää huolta toisista, lähimmäisistä ystävistä sukulaisista jopa naapurista. mutta ei heti vaa ollaan lääkriin viemässä...saamaan sitä kuuluisaa apua niinku vaikka Kupittaalla.

Trollol ol ol ollololol loo

Jos joskus sais olla yksin. Yksin omassa rauhassa.

mä oon ny ollu kuukauden himas kokoajan. en avaa ovea ku ovikello soinu muutaman kerran enkä vastas puhelimeen tosin eipä tainnu soidakaa. kerta viikos ruokakaupas iltamyöhää pikasee puhunu vaa hei ja kiitos kassalle. roskat vieny ulos keskel yötä ettei nää naapureit. meen 6am nukkuu ja herään 2pm.

en tiiä mikä o mut ei huvita mikää

Olen itse masennuksesta toipunut lääkäri. Kokemus auttoi ymmärtämään aika paljon paremmin mielialapotilaita. Osaan ehkä hiukan paremmin nykyisin lähestyä tällaista ihmistä, jotta hoitamisestkin jotain tulisi. Menetin itse sairastessani ystäviä. Se mikä tuntui pahimmalta, oli se kun oma kollega, jonka oletin ymmärtävän masentunutta mieltä, sanoi yhtenä päivänä, että ”kukaan ei vaan jaksa sua kun olet tommoinen”. Ei se sillä hetkellä tuntunut miltään ja ajattelinkin, että painukoon vittuun. Siellä on nyt sitten ollut kolmisen vuotta. Ongelma on juuri siinä mitä tässä ketjussa onkin keskusteltu aiemmin. Terve ihminen ei voi kerta kaikkiaan ymmärtää miltä maailma näyttää ja ennen kaikkea tuntuu pahan masennuksen läpi elettynä. Se kokonaisvaltainen fyysinen paha olo ja henkinen tuskaisuus on pahimmillaan niin musertava, että täysin looginen ajatuskuvio on se, että lopetan vain tämän kaiken. Kun itselleni tuli se vaihe, ammatistani oli sen verran hyötyä, että tajusin vajonneeni siihen ”harhaan” ja yksinkertaisesti hain apua ja otin kaiken mahdollisen vastaan koska ainoa toivoni oli ne onnistuneen kokemukset samassa tilanteessa olleiden auttamisessa omassa työssäni. Oli vain jotenkin vaikea uskoa itse paranemisprosessiin kun nyt piti oikeasti uskoa niihin omiin neuvoihin.
Minä itse sanoisin ohjeeksi teille, joiden läheinen on katkaissut siteen masennuksensa takia, että älkää luovuttako. Koittakaa olla lähellä ja olla tuputtamatta mitään. Pelkkä kuuntelu, vaikka se olisikin saman toistoa, voi joskus johtaa siihen, että pikku hiljaa päästään paremmin asian ytimeen. Ja tänä päivänä masennus on sanana niin herkästi käytetty, että monelle tulee masennuksesta aivan vääränlainen vaikutelma eikä sen vuoksi tunnista itseään masentuneeksi. Itselleni arkipäivää on se, että potilas kertoo olostaan, purskahtaa itkuun ja lopuksi toteaa, että en minä kyllä masentunut ole. Siinä menee hetki kun tuota käsitettä koittaa avata.

Älkää siis luovuttako jos välitätte.

Ite en oo jaksanut pitää yhteyttä kehenkään, ei kiinnosta, haluan olla vaan yksin. En jaksa kuunnella muitten höpötyksiä, eikä kiinnosta puhua kellekkään