3. päivä kun itken yksin kotona, vaikka piti lähteä reissaamaan, kun on lomakin. Miten voi itkettää vaan koko ajan.
Tosi noloa
Itku-iita
21579
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Itkeminen ei ole noloa, se on sisäisesti puhdistavaa. Itseasiassa se on lahja, jota sinulle on annettu, kaikki ei osaa itkeä, ja se se vasta ahdistavaa onkin. Mikä painaa mieltä? Soita yhdelle läheiselle ihmiselle ja pura tuntojasi, kerro ajatuksiasi tai ole vain hiljaa ja sano, että "itken vain".
Noloa tässä on se että pitäisi lomailla, nähdä vähän kauempana asuvia ystäviä. On tässä ollut kyllä aihettakin itkuun ja hyvä että pato on murtunut. Nyt vasta on mahdollisuus kunnolla surra, kun alkoi loma.
Läheisen ihmisen sairastuminen, rakkaan ihmisen menettäminen....
Kiitos sinulle lohdun sanoista ja virtuaalihalauksesta!
Itku helpottaa :)
Niin tekee :) Minä suren nyt.
Voimia sinne ja ei mitään noloa tuossa ole.
Kiitos! Välillä tuntuu vaan, että on liian herkkä ja rikkinäinen tähän maailmaan. Aloittelen tässä hoitamaan asioita siihen malliin, että reissu voi toteutua. Olo on alkanut helpottamaan jo hiukan, kyllä tämä taas tästä.
Suurinosa meistä on vaan särkyneitä reppania jotka yrittää selvitä pahasta olostaan, minä myös.
Niinhän se on. Kyllä kaikki olot menee joskus ohi; niin hyvät, kuin huonotkin. Voimia sinullekin! :)
Itkeminen on ihan hyvä tapa purkaa pahaa oloa eikä siinä ole sitten mitään noloa. Läheisten poismenot on aina pahoja ja vaikutus kestää pitkään mutta aika kultaa muistot ja unohtaa ei tarvitse koskaan.
Nyt vaan asiat siihen malliin että pääset reissun muiden ihmisten joukoon ja puhua voi aina koska ystävät kyllä ovat tukena.....tsemppiä
Siis lähiomainen on sairaalassa. Mutta rakkaan menettämisellä tarkoitin ihmistä, jonka äskettäin taisin menettää kokonaan. Hän ei ole kuollut, mutta ei ole elämässänikään. :(
Ja kiitos! :)
Vaikka menettäisit ihmisen ihan arjen vilskeen vuoksi, jää muisto ja tunteet.
Itse tykkään muistaa kaikesta menneestä ne hyvät tunteet. "Opiskelin" äsken sellaista aihetta, että ihmiset muistavat asioita omilla tavoillaan. Liittyi Briggsin persoonallisuustestiin, INFJ:hin joka kuvaa minua parhaiten. Olen infp-infj välitilassa, "judging" ja "perceiving" vaihtelee.
Kuitenkin:
Joku muistaa joka sanan menneisyydestään, joku muistaa tunteen minkä koki. Minä olen tunneihminen kuten intuititiiviset yleensä ovat, joskus liiankin yliherkkä minkä peitän pienellä pään kylmettämisellä.
Vaalin mielelläni kaikkia ihania tunteita elämäni varrelta. 😊 Toivottavasti teet saman. Ketään et menetä lopullisesti, aina on muistot ja tunteet. Se on niin kaunista tuskaa joskus jos siihen uppoaa liian syvälle. Mutta todella kaunista silti. Kaikki tunteiden sekamelska on kaunista tuskaa ja kaikki me sotketaan täällä yhdessä, toivon vaan että jokainen ihminen löytäisi sen kauneuden ja tiedostaisi omaa itseään enemmän sen sijaan että vajoaisi tiedottomuuteen omista juuristaan ja elämästä ylipäätään. ❤
Hyvä kirjoitus, kiitos siitä! Minä haen kauneutta ympäristöstä ja hyvyyttä ihmisistä. Yritän elää omannäköistä elämää, sillä intohimolla ja hulluudella mitä minulla on.
Tunteet tuntuvat olevan välillä vaan kompastuskivi, kun koen jotain tosi voimakkaasti. En käsitä sitä, että kun rakastan toista, hän ei haluakaan ottaa vastaan rakkauttani, saati että kokisi samoin minusta. Siis tätä minun on tällä hetkellä vaikea käsittää, sekä hyväksyä.
No ehkäpä joskus pystyn vaalimaan rakkauttani ja muistojani hänestä. Tai kenties onnistun unohtamaan, ainakin osan. Mielestäni kaikki jäi ihan kesken, mikä vaikeuttaa edelleen tämän asian hyväksymistä.
Olen sen luontoinen, että välillä on ryvettävä kunnolla ja itkettävä omaa surkeuttani. Sen jälkeen voin vasta astua valoon ja mennä ihmisten ilmoille.
Muistutan jälleen itselleni, että pyrin säilyttämään yhteyden sisimpääni, mutta myös kääntämään katseeni ulospäin itsestäni, kun siihen taas kykenen.
Pelottava ajatus olisi se, että kerryttäisin tästä kaunaa sisimpääni ja katkeroituisin. Siihen en suostu. Mutta siltikin mietin, jättääkö tämä minuun pelkästään hyvää muistijälkeä?
Viimeiseen lauseeseesi vastaan: ei jätä.
Kaikella, aivan kaikella täällä maailmassa on vastakohta. Meidän on tarkoitus löytää täydellinen balanssi hyvän ja pahan välillä, ei siis "liikaa" positiivisuuttakaan. Kaikki on olemassa syystä. Itkukin on tasoittava asia, parantaa balanssia 😊 sitä varten se on varmaan olemassakin. Itsellä on kieltämättä huonojakin muistijälkiä mutta ne ovat minulle opetuksia, ei asioita joiden kuuluisi herättää negatiivisia tunteita. Itsensä tutkiskelu ja jokaisen tunteen ja ajatuksen syvempi tiedostaminen vie sinut lähemmäs tasapainoista asennetta. Itsekin aivan varmasti ryven vielä surussa ja unohdan kaikki oppini hetkellisesti, mutta sen jälkeen tulee taas vapautuneempi olo kun jaksaa nousta ylös ja jatkaa sitä omaa polkuaan sitä omaa ihanaa reittiään, ehkä joku tulee samaa polkua pitkin luoksesi myöhemmin elämässä.
Asenteesi elämään on mielestäni ihailtava. Kaikki tunteet on koettavaksi luotu, tärkeintä on ymmärtää niitä syvemmin ja siten ymmärtää itseään. Eihän ylämäet tunnu miltään ilman alamäkiä, mutta tasainen tie muutamalla muhkuralla ois kans ihan ok kuhan matka menis eteenpäin. Me ollaan itse niitä jotka päättävät haluaako mennä vuoristorataan vai pitkin tasaista metsäpolkua muutamalla yllätyskuopalla... innostuin tarinoimaan liikaa sekavia 😂 pakko kai tämäkin on tänne palstalle lähettää vaikka aloin tuntemaan oloni idiootiksi.
On myös hyvä osata nauraa itselleen, mä ainakin huvitan itseäni joskus kun huomaan mitä höpisen ja miten ajatus hyppää aiheesta kolmanteen, neljänteen ja siitä kymmenenteen kunnes en tajua miten edes eksyin omiin ajatuksiin.
Sanon vielä että tuntuu siltä niinkuin negatiivisuudella olisi nykymaailmassa ylivoima. Siksi tarvitaan paljon enemmän positiivisuutta per yksilö, että se negatiivisuuden kierre lieventyisi.
Kuten silmä silmästä sokeuttaa maailman, hyvin kohdeltu ihminen saattaa tuntea myös tarvetta näyttää sama tunteen muille. Sydänsurut on heikko kohtani, asia jota pitää vielä käsitellä ihmisenä, asia jossa en ole yhtään kokenut, asia joka nostaa muurin ympärilleni. Omalla kohdalla se on vaan tuntemattoman pelkoa, se pelko on pahin viholliseni jota yritän korjata.
Voi ihanuus! Onneksi on maailmassa muita ihmisiä, ihmisiä jotka ymmärtää, siis matkantekijöitä 💓😙
Oli miten oli niin selviät kyllä ja jatkat matkaa. Matkalla tulee vastaan uusia asioita, ihmisiä ja kokemuksia ja matka on pitkälti sen näköinen kun siitä itse teet. Älä huoli, matkaan kuuluu myös pettymyksiä mutta ei niistä pidä lannistua...eteenpäin vaan👟👟
Kiitos! :)) Matkaahan tässä tehdään. Se on toisinaan mielenkiintoinen mutkittelevine teineen ja vaihtuvine maisemineen.
Ihmiset tuovat siihen eloa. Mutta joskus on toinen kenkä uponnut suonsilmään, kun pitkospuut ovat loppuneet kesken kaiken. 👡
Mikä nyt on rakas? En ymmärrä, mistä kyse. Et sinä menetä mua ikinä, vaan tahdon olla aina vierelläsi. Rakastan Sinua yli kaiken, kultaseni. Tässä on nyt, vaan taas monta muuttujaa ja tärkeitä asioita hoidettavana. Tarvitsen Sinua! Toivottavasti läheisesi paranee pian! Voisinpa halata hellästi kaiken surun pois ja silittää hiuksiasi. ❤️
Hitto et kuulostat pelottavan tutulta ihmiseltä. :O
zemiä elämän haasteissa ja nyansseissa. Muista olla liikkeessä, se saa mielenkin vetristymään. Parempi mieli ja asiat rullailee itsestään eteenpäin. Hyvää lomaa!