Psyykenlääkkeet tuhoavat aivoja

Olet siis ollut nyt vuoden ilman lääkkeitä. Onneksi olkoon! Se on kuitenkin melko lyhyt aika noista lääke"hoidoista" toipumiseen. Anna elimistöllesi aikaa!

Ahdistus ja paniikkikohtaukset ymmärrettävästi jatkuvat. Se on tervettä ja inhimillistä. Sinulla on varmasti ollut traumaattisia elämänkokemuksia, jotka ovat ne aiheuttaneet. Epäonnistunut lääkepainotteinen hoito on aiheuttanut omat traumansa. Olet kuitenkin sitkeästi selvinnyt kaikesta.

Ahdistus ja paniikki ovat inhimillisiä tiloja. Älä rupea kuvittelemaan itseäsi jotenkin sairaaksi siksi että sinulla on ja on ollut niitä. Apua ja tukea olisit tarvinnut ja rohkeasti menit psykiatriseen hoitojärjestelmään sitä hakemaan. Et ole ainoa jolle on käynyt siellä huonosti - minullekin on, sekä psyk.polilla että sairaalassa. En nyt omistani jaarittele enempää. Mutta jos jotain apua tarvitsisit, niin olisiko se tukea keskustelun muodossa? Psykososiaalisia tuen muotoja psykiarinen hoitojärjestelmä tarjoaa aivan liian vähän. Joskus ei ollenkaan.

Hyvä tukea-antava hoitosuhde varmaan auttaisi kestämään ja löytämään voimavarasi. Voisit ehkä hakea Kelan kuntoutuspsykoterapiaa. Sitten voisit valita itsellesi sopivan terapeutin ja terapiasuuntauksen monista eri vaihtoehdoista.

Ravinnosta voisi olla myös apua. Aivot tarvitsevat aika paljon sellaista ravintoa, mitä useimmat meistä eivät saa tarpeeksi ns. tavallisesta (teollisesti valmistetusta) ruuasta. Omega3-rasvahappoja esimerkiksi. Osta niitä heti ja syö riittävästi, ravitsemusterapeuttien suositus on 1000 mg päivässä. Vitamiineja ja monia elimistöä suojaavia ravintoaineita saa ehkä parhaiten kotimaisista marjoista. Itse syön joka päivä (pakaste)mustaherukoita ja/tai mustikoita, niillä on energisoiva vaikutus. Vehnänorasjauhe jota saa luontaistuotekaupoista (edullisin on Adukin valmistama, Ruohonjuuresta) sisältää melkein kaikki mahdolliset tärkeät vitamiini- ja hivenaineet. Se myös vilkastuttaa suoliston toimintaa ja poistaa siten kuona-aineita. Se on todella huippuaine. Olen "addiktoitunut" siihen niin että jos en saa joka päivä vehnänorasta (sekoitettuna mehuun tai veteen) niin kaipaan sen antamaa luonnonmukaista energialatausta.

Ruokavinkit saattavat tuntua vähän turhalta "marttamaiselta" tuputukselta. Mutta ne auttavat, usko pois. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja se paha, mitä kemikaalit sinulle tekivät, pitää nyt tehdä tyhjäksi!:) Tsemppiä!

Haluan vielä painottaa, että ei kannata myöskään jäädä niinsanotusti "tuleen makaamaan", vaan yrittää aktiivisesti tehdä asioille myös jotain vaikka kokisikin saaneensa vaurioita aivoihin lääkkeistä. Esimerkiksi pitää päiväjärjestystä, liikkua jaksamisen mukaan vaikka ihan kävelylenkeillä (se voi auttaa unettomuuteen), kokeilla elää mahdollisimman terveellisesti (mikä auttaa myös aivojasi ). Ja yrittää pysyä aktiivisena, koska jos tavallaan passivoituu niin sekin voi huonontaa oloa ja pieni "aivojumppa" pitää mielen vireänä. Unettomuuden lääkkeettömistä hoitokeinoista on ollut minulle paljon hyötyä lääkevieroitusunettomuudessani ja olen pystynyt näiden keinojen myötä laskemaan bentsoannosta ja toivon mukaan kohta olen ihan täysin lääkkeetön. Olen näitä asioita kurinalaisesti noudattaessani huomannut merkittävää nousua olossani ja uskon että tulevaisuudessa asiat paranevat entisestään. Voinnin koheneminen voi olla hyvin hidasta. Aivot ovat neuroplastiset ja mielestäni tämä on lisännyt itselleni toivoa.

Ja jos joku tulee taas kirjoittamaan litannian lääkkeiden aivovauriomahdollisuudesta ja muusta niin ei kannata oikeasti ajatella, että ei voisi elää ihan hyvää elämää kaikesta huolimatta vaikka jotain vaurioita olisi tullutkin. Tällä tietämyksellä en kyllä itse olisi lääkkeisiin koskenut saatika psykiatriasta apua hakenut, mutta se on nyt myöhäistä katua. Pahimmalta tuntuu se, että lääkkeiden tekemien vaurioiden mahdollisuus kiistetään hoidossa ja minua pidetään suunnilleen hulluna kun puhun tästä aiheesta.

Amerikan tutkimusten mukaan kemoterapia eli jatkuva lääkitys aiheuttaa syöpää.
FDA (vrt. Suomen lääkelaitos) kieltää lääkäreitä käyttämästä ravinnelisiä ja vaihtoehtoisia hoitoja, vaikka maailmalla tunnettu Keroputaan malli on antanut parempia hoitotuloksia kuin kemoterapia. Näin ollen FDA on yhtä korruptoitunut kuin Valvira.
http://www.uva.fi/nostyle/news/piilokorruptiotutkimus/ (mm. Valvira)

https://www.naturalnews.com/2017-07-10-chemotherapy-found-to-spread-cancer-throughout-the-body-warn-scientists.html

Heh Heh!
Tinnerin ja liimojen nuuskimisella ap on tuhonnut aivonsa...
Niitä vähiä mitä on alun alkaen ollutkaan..
Lääkkeet ovat oikein käytettynä toimivia.
Toki jos jättää lääkityksen kesken, ilman että kertoo lääkärille, niin voi pieniä sivuoireita tulla.
Psyykenlääkkeet ovat tarkoin testattuja.
Niiden hyöty masennuksen hoidossa on todistettu monin kerroin.

Mene kuuseen "trolli"hoitaja.

" Lääkkeet ovat oikein käytettynä toimivia.
Toki jos jättää lääkityksen kesken, ilman että kertoo lääkärille, niin voi pieniä sivuoireita tulla.
Psyykenlääkkeet ovat tarkoin testattuja.
Niiden hyöty masennuksen hoidossa on todistettu monin kerroin. "

Sinä et tiedä mistä puhut.

Mitä on oikein käyttäminen? Minulle lääkkeitä käytettiin ns. "oikein" mutta niistä seurasi ongelmia joita sitten lääkittiin lisää. Mielestäni oikeaa käyttöä olisi se, että ihmisiä informoitaisiin haitoista jotta he osaisivat tehdä päätöksen käytöstä riittävän informaation avulla esimerkiksi elämänlaatuun vaikuttavista haitoista, ihminen saisi tehdä päätöksen käyttämisestä eikä siihen painostettaisi ja rohkaistaisiin käyttämään lääkkeitä kuin kipulääkkeitä vaikeimman yli, eikä niin, että ihmistä pidetään roikkumassa lääkityksillä vailla mitään informaatiota siitä, että haittojen osuus voi kasvaa pidemmässä käytössä ja ihmisen tila voi kroonistua. Psyykenlääkkeiden määrääminen päällekkäin on aina kuin venäläistä rulettia potilaan hyvinvoinnilla ja terveydellä, ja niiden käyttö tällä tavoin on vähintäänkin kyseenalaista. On vähintäänkin oikein informoida potilasta vieroitusoireista, jotta hän ei sekoita oman tilan huonontumista lääkelopetuksen jälkeen omiin ongelmiinsa, vaan voi tajuta että ongelman aiheuttaja on lopetusoireet. Minulle lääkkeitä tavallaan määrittiin oikein, mutta ei mitenkään sillä tavalla oikein että mainitsemani ylläolevat tärkeät kohdat olisivat toteutuneet. Ilmeisesti lääkärien mielestä näistä asioista ei ollut tärkeää mainita ja he määräsivät lääkkeet "oikein" minulle. Kokemukseni lääkäreistä ja lääkkeistä ovat huonot. Koen, että minulta on pimitetty tärkeää tietoa lääkkeistä, kun yleinen näkökulma on se, ettei lääkkeissä ole merkittäviä vaaroja. On niissä. Ehkä osa ei vain kestä kuulla tätä näkökulmaa, vaan haluaa elää omassa haavemaailmassaan turvallisista lääkkeistä jotka ovat ainakin turvallisia kun kerran korkea-arvoisa lääkäri on ne määrännyt. Lääkäritkin ovat vain ihmisiä, tekevät virheitä, eivät ymmärrä kaikkea ja he tekevät työtään resursseilta puutteellisessa MT järjestelmässä.

Lääkityksen lopettamisesta seuraa vieroitusoireet, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, lopettaako käytön ns. kesken vaan ne voi tulla aina kun lopettaa lääkkeet. Jo masennuslääkkeiden haittavaikutukset voivat muistuttaa masennusta. Ne voivat olla täsmälleen yksi yhteen masennuksen kanssa. Niitä on mm.
- seksuaalinen haluttomuus (masennuskyselyssä yksi masennuksen kriteeri)
- väsymys
- unettomuus, unen häiriöt ja univaikeudet
- psykomotorinen levottomuus
- itsemurha-ajatukset
Lisäksi masennuslääkkeiden vieroitusoireet ovat tällaisia, taas jälleen yksi yhteen masennuksen kanssa: Niihin kuuluu muun muassa unettomuus ja painajaiset, väsymys, masentuneisuus, ahdistuneisuus ja ärtyisyys. Vieroituspalstoilla ihmiset kuvaavat myös monia ruumiillisia oireita.
Ne eivät ole välttämättä pieniä sivuoireita vaan voivat olla vaikeita oireita. Puhuminen niistä pieninä sivuoireina on vähättelyä, varsinkin niillä joilla tuleekin vähän isompia "sivuoireita" = vieroitusoireita. "Sivuoireisiin" eli "lopetusoireisiin" eli vieroitusoireisiin voi tutustua täällä: http://cepuk.org/unrecognised-facts/withdrawal-can-be-disabling/ https://www.survivingantidepressants.org/ Noilla sivustoilla voisi vierailla joka ikinen ihminen, joka väittää, että psyykenlääkkeet eivät voi aiheuttaa ihmisille myös suurta haittaa. Mutta psykiatriassa tykätään monesti laittaa "pää pensaaseen", sulkea korvat ja silmät, olla kuuntelematta heidän "hoidoillaan" satutettuja potilaita. Kuitata kaikki tällainen höpöpuheena tai jopa SYYTTÄÄ haitoista.

Psyykenlääkkeet, erityisesti päällekkäin käytettynä ja pitkäaikaiskäytön osalta ja vieroituksen osalta eivät ole tarkkaan testattuja. Kuka muuta väittää, on tietämätön. Kun ne tuodaan markkinoille, niitä ei useinkaan ole testattu vuosia tai vuosikymmeniä ja esimerkiksi ymmärrys joidenkin lääkkeiden lopetusongelmista ei ole parasta A luokkaa tuodessa lääke markkinoille. Esimerkiksi bentsojen kohdalla kesti VUOSIKYMMENIÄ ymmärtää niiden haitat ihan terapeuttisilla lääkärin määräämillä annoksilla niin että ne kirjattiin tieteelliseen kirjallisuuteen. Myöskään antidepressantien kohdalla ei ymmärretty kaikkia haittoja ja vieroitusoirepotentiaalia heti alkuun.

Psyykenlääkkeitä on monenlaisia, ja niihin kuuluu ns. "masennuslääkkeet"," antipsykootit" ja "mielialantasaajat". Lainausmerkkeihin laitan ne siksi koska potilas ei välttämättä koe niistä yhtään niiden lupaamaa vaikutusta tai kokee sen erilaisena, esimerkiksi tunteiden leikkautumisena tai kokee lääkkeestä enemmän sivuoireita kuin vaikutusta ylipäätänsä. Jos puhutaan masennuslääkkeistä, niidenkin hyöty masennuksen hoidossa on kyseenalaistettu monet kerrat, ja erityisesti lievemmissä ja keskivaikeissa masennuksissa joidenkin meta-analyysien mukaan ei ole plasebovaikutusta parempi. Niissä on haittoja kuten tunteiden latistuminen, seksuaaliset haitat ja vieroitusoireet.

Niille joille aineita ei pakoteta ei kerrota käytön seuraamuksista. Harva söisi aineita, "lääkkeitä", jos tietäisi niiden dementoivan ja vaurioittavat muitakin kehon toimintoja.

Höpö höpö.
Kyllä lääkkeiden sivuvaikutuksista kerrotaan.
Eri asia on, ymmärtääkö potilas sanoman.
Siksi toiseksi: kun paranemisprosessi ei etenekään niin kuin potilas on toivonut ja uskonut - lääkkeet eivät ole mikään hokkuspokkustemppu - aletaan syyttää lääkäriä, hoitajia, lääkkeitä jne.
Jos potilas ei myönnä sairauttaan ja sen vaatimaa kokonaisvaltaista hoitoa, mm lääkkeet osana, on sama kuin tyyppi menisi metsään ja tekisi oman ratkaisunsa.
Voin tulla asiantuntijaksi mukaan.

Lääkkeiden sivuvaikutuksista EI kerrottu minulle milloinkaan kunnolla. Pienistä sivuoireista saatettiin mainita mutta ei merkityksellisemmistä. Minulle puhuttiin jostain kuinka se korjaa serotoniinitasoja tms ja tämä on aivan täysin skeidaa, mitä jälkikäteen olen lukenut. Vuosia elin tällaisessa uskossa, että minun tarvii käyttää niitä koska muuten masennun. Ja ei ihme että masennuin, koska vuosia vieroitusoireet piinasivat minua aina yrittäessä lopettaa ja podin aina vaikeampia oireita mihin ne aloitin aikanaan lopetaessa. Suun kuivumisen mainitseminen tai painonnousun mainitseminen on vähän eri asia kuin se mitä minulle olisi pitänyt mainita. Eli riippuvuus lääkkeisiin, tunteiden leikkautuminen ja seksuaaliset jopa pysyvät ongelmat. Ja vuosien käytössä aivan sietämättömät vieroitusoireet. Ne tulivat kyllä harvinaisen selviksi vaikka lääkärikunta näitä kyseenalaistaakin. Moni kuka on käyttänyt lääkkeitä tiedostaa nämä, mutta lääkäreille nämä ovat hepreaa ja jopa kiistävät niitä. Anteeksiantamatonta.

Ja mitä he tekivät minulle kun yritin lopettaa. Iskivät lääkkeitä lääkkeiden päälle JOTKA PAHENSIVAT ONGELMIANI ja lisäsivät uusia ongelmia pisteeseen, että hyvä että olen elossa. Ja vielä PAKOTTIVAT niitä siitäkin huolimatta, vaikka ne eivät minulle sopineet, koska ovat aivopesseet itsensä siihen että pilleriä vaan toisen perään vaikka tuhoten ihmisen kokonaan niillä ja eivät joudu siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Lopputulos psykiatrien hoidosta nykypäivänä onkin usein kroonikkopotilas. He käyttivät perusteena sille että tarvitsen lääkkeitä sitä että kärsin lääkehaittoja ja vieroitusoireita.

Minä en milloinkaan käyttänyt lääkkeitä ainoana hoitokeinona, mutta en ikinä kokenut terapiasta hyötyä lääketokkuroissani.

Ilmeisesti hoitoalalla työskentelevät haluavat elää harhoissaan että kun lääkkeitä käytetään OIKEIN ja lääkärin määräämänä niin silloin ne "hoitaa" ja on hyviä (Sinä varmaankin olet enemmänkin trolli kuin hoitoalalla). Asiahan ei ole näin. Psyykenlääkkeet ovat venäläistä rulettia, aina ja riskipeliä ihmisen hyvinvoinnilla, elämänlaadulla ja terveydellä. Ja sillä tuleeko haittoja.

Minulle ei tullut skitsofreniadiagnoosia, koska onneksi lopetin lääkkeet ajoissa. Ties missä toimintakyvyssä olisin näillä lääkärin koktaileilla ollut jos en olisi oikeasti tajunnut lopettaa ihan ilman lääkärin lupaa, omin luvin. Pahimmillaan lääkkeet tuhoaa ihmisen aivan täysin ja pahentaa ihmisen tilanteen. Olen kokenut sen, että nuo lääkkeet voi tuhota ja murskata elämän aivan täysin. Kai ne jollekin voivat sopia paremmin kuin toisille, mutta epäilen että kenellekään ne eivät sovi tosi pitkään ja runsaasti (päällekkäin) syötynä ja lopputulos on aikalailla vauriot ja haitat, enemmän tai vähemmän. Vaurio voi olla miedompi eli ihminen kokee olonsa lääkkeellä hyväksi mutta se ei silti poissulje haittoja joita on mm. seksuaalisen puolen tai tunteiden leikkautuminen. Nuo lääkkeet ovat neurotoksiineja, ne eivät hoida aivoja. Psykiatrit ovat silmissäni nykyään enemmänkin laillisia huumediilereitä, kuin lääkäreitä jotka HOITAVAT sairauksia. He määräävät lääkkeitä, jotka ovat käytännössä kuin kipulääkkeitä tai huumausaineita eli eivät hoida mitään ongelmia varsinaisesti. Ja saattavat perustella potilaalle lääkkeen käytön niin kuin ne oikeasti hoitaisivat potilaan biologista aivojen ongelmaa eli kääntäisivät jotenkin sairausprosessia mm. estämällä vaurioita, mikä on VALE.

Ex.hoitaja kirjoitti:

Höpö höpö.
Kyllä lääkkeiden sivuvaikutuksista kerrotaan.
Eri asia on, ymmärtääkö potilas sanoman.
Siksi toiseksi: kun paranemisprosessi ei etenekään niin kuin potilas on toivonut ja uskonut - lääkkeet eivät ole mikään hokkuspokkustemppu - aletaan syyttää lääkäriä, hoitajia, lääkkeitä jne.
Jos potilas ei myönnä sairauttaan ja sen vaatimaa kokonaisvaltaista hoitoa, mm lääkkeet osana, on sama kuin tyyppi menisi metsään ja tekisi oman ratkaisunsa.
Voin tulla asiantuntijaksi mukaan.

Lue lisää

Minulle ei kerrottu edes lääkkeen nimeä, vaikka kysyin useasti.

" He käyttivät perusteena sille että tarvitsen lääkkeitä sitä että kärsin lääkehaittoja ja vieroitusoireita. " He siis kiistivät nämä, vaikka nämä olivat hyvin selviä sillä oirekuvani oli hyvin erilainen mihin aloin lääkkeitä käyttämään tai ennen kuin pistin uusia pillereitä suuhuni. Yhtäkkiä lopetuksen jälkeen en saanut enää nukuttua ja kärsin erilaisista oireista mitä en ennen ollut kokenut. He sanoivat että sairauteni pahenee.

"Sairauteni" kyllä paheni lääkkeillä ja lääkekokeiluilla.

Sairauteni alkoi parantua kun pääsin lääkkeistä eroon, kärsien aivan hirveästi lääkkeistä jolloin näin ainoaksi vaihtoehdoksi lopettaa ne lopulta. Tämä tuotti lisää kärsimystä (vieroitusoireita). Lääkkeiden haitat ovat ryöstäneet elämästäni merkittävästi aikaa. Mutta onneksi lopussa tilanne on edes vähän parempi, enkä ole mikään kroonikkopotilas jollain kroonikkojen osastolla tai tuetussa asumisessa. Niinkin olisi voinut käydä jos olisin uskonut lääkäriäni. En kyennyt kunnolla toimimaan vetäessäni noita lääkesatseja.

Mutta en ole entiseni noiden kokemusten ja pitkäaikaisen lääkkeenkäytön jälkeen. Jos saisin elää elämäni uudestaan, valitsisin mielummin surun ja masennuksen kuin lääkkeiden tuoman turtuneisuuden, vieroitusoireet, kamalat kokemukset mihin lääkkeet veivät minut hoitojärjestelmässä (osasto) ja sen että ne leikkaavat elämästä niin paljon tunne-elämästä ja ihmisyydestä.

Joskus vielä psykiatrien valeet tulee ilmi. Valitettavasti tuntuu että ajan myötä heidän senaikaisilla "edistyneillä ja turvallisilla" hoitokeinoilla satuttamansa potilaat vain unohdetaan kun tulee uusia "turvallisia" hoitokeinoja.Onneksi heräsin kumminkin sen verran ajoissa psykiatrien kusetukseen, että tajusin kieltäytyä mm. sähköhoidosta enkä riskeerannut enää lisää kognition ongelmia tai muistikatkoksia itselleni vaikka osastolla tuota kehuttiin naiivin vuolaasti. Sittemmin lueskellut karuja ECT tarinoita. Tai ei edes tarvinnut lukea tarinoita kun seurasin potilaita joiden muisti pätki osastolla ja kertoivat muistiongelmistaan.

Psykiatrian tapa tuhota potilas : Ensin vuosia lääkkeitä, sitten kun niistä kokee ongelmia ja vieroitusoireita, lisää lääkkeitä. Lopulta koktaili paisuu. Sitten vielä ECT:tä. Joka saattaa tehdä vain psyykenlääkkeiden aiheuttamat ongelmat pahemmiksi. Lopputulos ei ole kovin hieno.

Kun olen kärsinyt erilaisista kiusallisista ja elämää ja unta haittaavista fyysisistä oireista, hankaluudesta nukkua näiden lääkevieroittautumisten, monenlaisesta voimakkaammasta oireistosta mitä minulla ei ennen lääkkeitä ollut, seksuaalisista ongelmista lääkkeiden jälkeen, niin nämäkin ongelmat yritetään diagnosoida MIELENTERVEYSONGELMANA ja erilaiset somaattiset oireet nähdään osana psyyken ongelmia. Kaivaa minun henkisistä ongelmastani syyt näille. Siitäkin huolimatta, että lääkkeet eivät mitenkään spesifisti vaikuta aivoissa vaan ympäri kehoa. Minä koen, että koen lääkevaurioita, mutta koska ne ovat aikalailla näkymättömiä päällekkäin, niin niitä on hankala todistaa todeksi. Kun hakeuduin ulkolaiselle masennuslääkevieroitusfoorumille, selvisi että aika monet kärsivät samankaltaisesta oireistosta lääkkeiden seurauksena mitä itse koen. Tällainen oireisto on ollut minulle täysin vieras ennen lääkkeitä. Olen tajunnut, että lääkkeiden tuomia ongelmia, haittoja, pitkittyneitä vieroitusoireita ja vaurioita ei ymmärretä eikä niitä haluta nähdä olevan olemassa. Lääkäri piti väittämiäni asioita "erikoisina", varsinkin puhuessani niistä vieroitusoireina. Toisaalta hän sanoi, että aihetta ei olla tutkittu kattavasti. Kyllä lääkkeiden aiheuttamista ongelmista ja haitoista on näyttöä, jos sitä osaa katsoa. Esimerkiksi jos tutustuu bentsojen aiheuttamiin jopa pitkäaikaisiin vieroituksen jälkeen jatkuviin oireisiin niin en näe etteikö muissa lääkkeissä voisi tällaisia pitkittyneitä ongelmia ja uusia puhjenneita ongelmia joka seuraa lääkevieroitusta. Jotkut saattavat saada bentsovieroituksessa jopa fyysisen sairauden diagnoosin koska oireet voivat olla niin karuja ja kognition ongelmat voi jatkua pitkään. Lääkkeillä epäillään olevan jopa yhteyttä muistisairauksiin. Dementiariski näytti tutkimusten perusteella olevan yhteydessä esimerkiksi vanhempiin masennuslääkkeisiin. En yhtään ihmettelisi jos kaikenlainen aivokemioihin vaikuttavien lääkkeiden pitkäaikainen käyttö olisi yhteydessä kognitiivisiin ongelmiin ja muistisairauksiin, ja erityisesti vastuuton päällekkäin lääkkeiden syöttö, millä on arvaamattomammat seuraukset. Kokemani perusteella, en pidä oikeastaan mitään psyykenlääkkeitä turvallisina aivoterveydelle tai terveydelle ylipäätään. Lyhytaikainen hallittu käyttö voi olla vähähaittaisempaa. Silti psykiatriassa lääkkeitä määrätään hyvin pitkäaikaisiksi ajoiksi.

Pitkittyneet vieroitusoireet jotka eivät väisty vuosienkaan jälkeen, ovat todennäköisimmin vaurioita. Silloin niistä voi olla turha puhua enää vieroitusoireina.

Psykiatrian potilas voi joutua aina tilanteeseen, jossa hänen lääkkeistä kokemat ongelmat pistetään psyykenongelmien piikkiin. Mikä karmea tilanne!

Ilmeisesti ainoa asia jolla potilaiden kokemia ongelmia lääkkeiden kanssa voitaisiin edes jotenkin uskoa ja lopetettaisiin lääkkeisiin liittyvien ongelmien kieltäminen ja vähättely, on tällainen aktivismi mitä Britanniassa tehdään valituksien ja potilaiden joukkokanteiden muodossa: http://www.parliament.scot/GettingInvolved/Petitions/PE01651 http://www.heraldscotland.com/news/health/16079922.Psychiatrists_accused_of__dangerous__and__misleading__comments_on_antidepressant_withdrawal/

Yksi osoitus siitä että itseni potemat oireet ovat kytköksillä lääkkeisiin, että ajanmittaa nämä oireet ovat helpottaneet mitä kauemmin olen ollut erossa lääkkeistä. Ne olivat huipussaan ja puhkesivat purkaessani masennuslääkkeen, niitä pahennettiin uusilla lääkkeillä mihin kuului kamalan voimakkaita lääkkeitä ja ne alkoivat väistyä vieroittuessa tällä kertaa todella hitaasti lääkesatsista ja tajuttuani etten pistä enää yhtäkään uutta pilleriä suuhun kokeilumielessä psykiatrin kehotuksista huolimatta. Lääkevieroitus on ollut kohdallani hyvin hidasta, koska jokaikinen lääkkeen purku on tehnyt kohdallani niin hirveät oireet viimevuosina, että en ota enää riskejä.

Ex.hoitaja kirjoitti:

Höpö höpö.
Kyllä lääkkeiden sivuvaikutuksista kerrotaan.
Eri asia on, ymmärtääkö potilas sanoman.
Siksi toiseksi: kun paranemisprosessi ei etenekään niin kuin potilas on toivonut ja uskonut - lääkkeet eivät ole mikään hokkuspokkustemppu - aletaan syyttää lääkäriä, hoitajia, lääkkeitä jne.
Jos potilas ei myönnä sairauttaan ja sen vaatimaa kokonaisvaltaista hoitoa, mm lääkkeet osana, on sama kuin tyyppi menisi metsään ja tekisi oman ratkaisunsa.
Voin tulla asiantuntijaksi mukaan.

Lue lisää

Kas, lääketieteen edustaja aivopesemässä sairaita ihmisiä. Mitenköhän paljon näitä elämän pilaavia kemiallisia pahoinpitelyitä on tapahtunut.

Perinnöllisyys pitänee paikkansa.
Muitan - vielä - lapsuudesta, kuinka silloin yli 90-vuotiaan mummoni leuka keikkui tyhjää jonkun tekemisen tahtiin. Joskus kieli työntyi ulos. Ihmettelin tuota. Mummo ei ihan sataa vuotta saanut täyteen.
Minulla ilmeni ko kaltaisia oireita jo nelikymppisenä, vaikka olin syönyt vasta kolme kuukautta hyvää lääkettä - Risperidonia. Se on jännä tunne, kun tajuaa, että kieli elää omaa tahdonvastaista elämää suussa. Leuka keikkuu ja kuola valuu.

Mummo kyllä teräväpäisenä loppuun asti. Itsestä en ole enää ihan varma.

En kyllä tajua, mistä ja miksi pitäisi jonkun vieraan ihmisen, olkoonkin hoitaja tai joku terapeutti, kanssa keskustella omista asioista.

"Minun psykiatrini kertoi esimerkin nuoresta potilaasta, joka oli ollut lyhyen aikaa psykoosissa ja saanut virheellisen skitsofreniadiagnoosin."

Ja millähän perusteella hän tietää kenellä on oikea ja kenellä väärä diagnoosi. Skitsofrenia on mieli(kuvitus)sairaus, joten sellaista ei voi kenelläkään olla tieteellisesti tarkasteltuna. Miten hän sanoo tietävänsä kuka sairastaa oikeasti mielikuvitteellista sairauttaa ja kuka ei? Tämä psykiatrisi vaikuttaa samanlaiselta pölkkypäältä tai huijarilta kuin muutkin kollegansa, tai sitten vain on yksinkertainen ja tyhmä älyllisesti. Psykiatreista on joskus vaikea ottaa selvää ovatko ilkeitä vain aidosti tyhmiä.

"On paljon ihan hyviä ja kriittisesti lääkehoitoon suhtautuvia."

Sillä ei ole mitään väliä miten suhtautuu 'lääkehoitoon'. Vain se merkitsee miten suhtautuu psykiatriseen pakottamiseen. He, jotka oikeuttavat toisen psykiatrisen pakottamisen, muista kannoistaan riippumatta, ovat häväistys inhimillisyydelle, toisten ihmisten kunnioittamiselle, suvaitsevaisuudelle, ihmisyydelle,

"Sillä [aineiden pakottamisella] ainakin valitus loppuu hetkeksi, kun potilas on niin turta ettei jaksa edes ihmetellä. Ja lääkärillä on parempi olo... empatiaa sekin?"

Sinä vielä mietit onko toisen ihmisen myrkyttäminen empaattista? Myrkyttää toinen kyvyttömäksi ajatella, ilmaista, tuntea? Aika pelottavan kieroutuneeksi kuvaan sellaista ajattelua.

"Voimistakaa itseänne kotimaisilla marjoilla esim. mustikoilla ja mustaherukoilla, sekä vehnänoraalla! :) Omega3 rasvahapot auttavat aivoja tervehtymään."

Ei mitään ongelmaa aivoissa ole, ellei ole aivojaan noilla myrkyillä rikkonut, vaan ongelma on elämässä, joten mitä tekemistä ruokavaliolla on asian kanssa? Ihmettelen aina, kun kuulee ihmisten suosittavan sitä tai tätä juomaa, ruokaa, pilleriä tai käsittelyä elämän vastoinkäymisiin. En ikinä kehtaisi suositella porkkanoita tai liikuntaa raiskatulle.

Tottakai sillä mitä syö ja minkälaiset elintavat muutenkin on, on merkitystä aivoterveyden ja terveyden kannalta. Ja hyvinvoinnin. Ja unen ja jaksamisen. Se mitä syö heijastuu kaikkeen, myös henkiseen hyvinvointiin. Ehkä se korostuu tapauksissa, jossa ihmiset oikeasti laiminlyövät edes suht terveellistä ruokavaliota ja elämäntapaa, ja mahdollisesti laittaa kehoon aineita mitkä on keholle ja aivoille erityisesti paljon ja pitkään käytettynä haitallisia. Kun terveys alkaa pettää, hyvinvointikin alkaa kärsiä. Moni sairaus ja jopa aivoissa oleva sairaus voi olla ainakin osittain peräisin huonoista elintavoista, niitä kutsutaankin siksi elintapasairauksiksi. Sairaudet ylipäätään voivat vaikuttaa paljon henkiseen jaksamiseen. Paljon voi tehdä elintavoilla näiden asioiden eteen.
Ja kun syö terveellisesti, voi olla voimaa esimerkiksi käsitellä asioita enemmän ja jaksaa kohottaa kuntoaan, mikä taas heijastelee henkiseen hyvinvointiin. Tällä voi taas olla suotuisia vaikutuksia uneen ja niin edelleen. Aiheuttaa myönteisen "lumipalloefektin". Ihminen tarvitsee monipuolisen terveellisen ruokavalion voidakseen hyvin, missä on riittävästi rakennuspalikoita keholle. Aivot tarvitsevat mm. hyviä rasvahappoja. Samaten liikunnalla on havaittu monia hyviä vaikutuksia kehon ja myös aivojen terveydelle ja kognitiiviselle suorituskyvylle ja mielialalle. On kai itsestäänselviö ettei elintavat paranna mitään henkisiä traumoja. Mutta ne voi silti tuottaa hyvää oloa ihmiselle ja jaksamista.

Jotkut ovat löytäneet elintavoista ratkaisun omiin niinkutsuttuihin mielenterveyden ongelmiin kuten masentuneisuuteen. En sano että kaikkia elintapakeinot auttaa, mutta jos edes osaa, niin se on hienoa. Moni ei tajua vahingoittavansa terveyttään elintavoillaan tai ei anna keholle sitä, mitä keho luontaisesti tarvii. Liikettä, ravitsevaa ruokaa, riittävää lepoa ja valoa, ja säännöllistä elämänrytmiä. Sen sijaan antaa keholle prosessoitua ruokaa, vetää kehon toimintaa sekoittavia lääkkeitä ehkä vain siksi ettei jaksa tehdä asioille jotain, ei lepää riittävästi eikä liiku. Ei ole ihme että se alkaa vaikuttaa omaan henkiseenkin puoleen ja saattaa lisätä esimerkiksi alakuloa tai ahdistusta.

Jos on myrkyttänyt aivojaan vuosikausia erilaisilla aineilla, niin elintavoilla voi jatkossa tehdä paljon kun lakkaa "myrkyttämisen", yrittää liikkua ja syödä terveellisesti. Ennenkaikkea lakata aivojen ja kehon rääkkäämisen millään synteettisillä kemikaaleilla ja huumausaineilla lisävahinkojen estämiseksi. Joku voi ehkä saada lääkkeistä lyhytaikaisen avun sietämättömiin oireisiin, mutta usein pitkällä tähtäimellä lääkkeet kääntyy ihmistä vastaan. Toivottavasti heitä informoidaan, että ne ei korjaa mitään aivoissa siltikään. Päinvastoin.

Mutta eivät elintavatkaan ratkaise kaikkia ongelmia mitä lääkkeet tuo. Jotkut kamppailee vuosikausia lopetuksen jälkeen lääkeiden tuomien ongelmien kanssa. Esimerkiksi kognition ongelmien, lääkkeiden puhkaisemien fyysisten oireiden/sairauksien, lääkeiden tuoman painon tai hormonaalisten ongelmien kanssa, unen häiriöiden tai sen kanssa, että ei enää koe romanttisia tunteita tai seksuaalisuus on leikkaantunut. Nykylääketiede ei ole kiinnostunut ymmärtämään iatrogeenisiä ongelmia mitä se hoidoillaan aiheuttaa ja saattaa jopa vähätellä niitä. Kun lääketiede "kehittyy", usein korostuu medikalisaatio ja ihmisiä pidetään tietämättään koekaniineina lääketieteen kehityskulussa. Moni ongelma ja krooninen hyvinvointiin vaikuttava sairaus saattaisi ratketa lääkkeiden sijaan elämäntapakeinoilla.

Toisin kuin luullaan, psyykenlääkkeet eivät vaikuta tarkasti aivoihin. Ne vaikuttavat ihan jokapuolella kehoa. Tästä seuraa myös niiden laajat haitat ja fyysisiä sairauksia ja ongelmia jopa aikaansaava luonne. Välittäjäaineilla mitä niillä veivataan, on laajasti "tehtäviä" ympäri kehoa.

Vaikka kirjoituksestasi paistaa se, että näet ihmiselämän ongelmat vaan lähinnä elämäntapahtumien aiheuttamana, kyllä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja meillä on myös ruumiillinen puoli jolla on merkitystä. Kun keho voi huonosti, mielikin voi voida. En silti pyri tällä puolustelmaan biologisen psykiatrian lähes sairaalloista pakkomiellettä selittää ihmiselämän kärsimys aivojen toiminnalla, tutkia kärsivien ihmisten aivoja kuin yrittäen paikantaa sieltä tai geeneistä ongelmien lähteen ja näkevän myrkyistään avun kaikenlaiseen ihmiselämän kärsimykseen.

92494204 kirjoitti:

Tottakai sillä mitä syö ja minkälaiset elintavat muutenkin on, on merkitystä aivoterveyden ja terveyden kannalta. Ja hyvinvoinnin. Ja unen ja jaksamisen. Se mitä syö heijastuu kaikkeen, myös henkiseen hyvinvointiin. Ehkä se korostuu tapauksissa, jossa ihmiset oikeasti laiminlyövät edes suht terveellistä ruokavaliota ja elämäntapaa, ja mahdollisesti laittaa kehoon aineita mitkä on keholle ja aivoille erityisesti paljon ja pitkään käytettynä haitallisia. Kun terveys alkaa pettää, hyvinvointikin alkaa kärsiä. Moni sairaus ja jopa aivoissa oleva sairaus voi olla ainakin osittain peräisin huonoista elintavoista, niitä kutsutaankin siksi elintapasairauksiksi. Sairaudet ylipäätään voivat vaikuttaa paljon henkiseen jaksamiseen. Paljon voi tehdä elintavoilla näiden asioiden eteen.
Ja kun syö terveellisesti, voi olla voimaa esimerkiksi käsitellä asioita enemmän ja jaksaa kohottaa kuntoaan, mikä taas heijastelee henkiseen hyvinvointiin. Tällä voi taas olla suotuisia vaikutuksia uneen ja niin edelleen. Aiheuttaa myönteisen "lumipalloefektin". Ihminen tarvitsee monipuolisen terveellisen ruokavalion voidakseen hyvin, missä on riittävästi rakennuspalikoita keholle. Aivot tarvitsevat mm. hyviä rasvahappoja. Samaten liikunnalla on havaittu monia hyviä vaikutuksia kehon ja myös aivojen terveydelle ja kognitiiviselle suorituskyvylle ja mielialalle. On kai itsestäänselviö ettei elintavat paranna mitään henkisiä traumoja. Mutta ne voi silti tuottaa hyvää oloa ihmiselle ja jaksamista.

Jotkut ovat löytäneet elintavoista ratkaisun omiin niinkutsuttuihin mielenterveyden ongelmiin kuten masentuneisuuteen. En sano että kaikkia elintapakeinot auttaa, mutta jos edes osaa, niin se on hienoa. Moni ei tajua vahingoittavansa terveyttään elintavoillaan tai ei anna keholle sitä, mitä keho luontaisesti tarvii. Liikettä, ravitsevaa ruokaa, riittävää lepoa ja valoa, ja säännöllistä elämänrytmiä. Sen sijaan antaa keholle prosessoitua ruokaa, vetää kehon toimintaa sekoittavia lääkkeitä ehkä vain siksi ettei jaksa tehdä asioille jotain, ei lepää riittävästi eikä liiku. Ei ole ihme että se alkaa vaikuttaa omaan henkiseenkin puoleen ja saattaa lisätä esimerkiksi alakuloa tai ahdistusta.

Jos on myrkyttänyt aivojaan vuosikausia erilaisilla aineilla, niin elintavoilla voi jatkossa tehdä paljon kun lakkaa "myrkyttämisen", yrittää liikkua ja syödä terveellisesti. Ennenkaikkea lakata aivojen ja kehon rääkkäämisen millään synteettisillä kemikaaleilla ja huumausaineilla lisävahinkojen estämiseksi. Joku voi ehkä saada lääkkeistä lyhytaikaisen avun sietämättömiin oireisiin, mutta usein pitkällä tähtäimellä lääkkeet kääntyy ihmistä vastaan. Toivottavasti heitä informoidaan, että ne ei korjaa mitään aivoissa siltikään. Päinvastoin.

Mutta eivät elintavatkaan ratkaise kaikkia ongelmia mitä lääkkeet tuo. Jotkut kamppailee vuosikausia lopetuksen jälkeen lääkeiden tuomien ongelmien kanssa. Esimerkiksi kognition ongelmien, lääkkeiden puhkaisemien fyysisten oireiden/sairauksien, lääkeiden tuoman painon tai hormonaalisten ongelmien kanssa, unen häiriöiden tai sen kanssa, että ei enää koe romanttisia tunteita tai seksuaalisuus on leikkaantunut. Nykylääketiede ei ole kiinnostunut ymmärtämään iatrogeenisiä ongelmia mitä se hoidoillaan aiheuttaa ja saattaa jopa vähätellä niitä. Kun lääketiede "kehittyy", usein korostuu medikalisaatio ja ihmisiä pidetään tietämättään koekaniineina lääketieteen kehityskulussa. Moni ongelma ja krooninen hyvinvointiin vaikuttava sairaus saattaisi ratketa lääkkeiden sijaan elämäntapakeinoilla.

Toisin kuin luullaan, psyykenlääkkeet eivät vaikuta tarkasti aivoihin. Ne vaikuttavat ihan jokapuolella kehoa. Tästä seuraa myös niiden laajat haitat ja fyysisiä sairauksia ja ongelmia jopa aikaansaava luonne. Välittäjäaineilla mitä niillä veivataan, on laajasti "tehtäviä" ympäri kehoa.

Vaikka kirjoituksestasi paistaa se, että näet ihmiselämän ongelmat vaan lähinnä elämäntapahtumien aiheuttamana, kyllä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja meillä on myös ruumiillinen puoli jolla on merkitystä. Kun keho voi huonosti, mielikin voi voida. En silti pyri tällä puolustelmaan biologisen psykiatrian lähes sairaalloista pakkomiellettä selittää ihmiselämän kärsimys aivojen toiminnalla, tutkia kärsivien ihmisten aivoja kuin yrittäen paikantaa sieltä tai geeneistä ongelmien lähteen ja näkevän myrkyistään avun kaikenlaiseen ihmiselämän kärsimykseen.

Lue lisää

En kiistä ruokavalion vaikutusta hyvinvointiin. Jokainen tietää, että syömällä paljon pullaa on turpea ja inhottava olla. Pää ei toimi, ei keskittyä ei jaksa, kun fokus on siinä miten kestää vatsakivut.

Mutta on eri asia puhua ruokavaliosta johtuvasta huonosta fiiliksestä, pään 'tukkoisuudesta' ja rauhattomuudesta, kun siitä mitä elämässä on tapahtunut ja miten siihen reagoinut. Ihmiset ovat surullisia syystä elämässä, eivät ruokavaliossa. Ruokavalion rooli on eri. Osa syö roskaa ja vaikka voivatkin huonosti mitä tulee vatsavaivoihin ja päänsärkyyn, ovat silti hyvinkin onnellisia ja tyytyväisiä elämässään kavereiden, työn jne. asioiden johdosta.

Nämä kaksi eri asiaa sekoitetaan keskenään, johon myös markkinointi tarraa. Mahavaivaiselle ja levottamalle, aikuisella kuin lapsellekin, ruokavaliomuutosten suosittaminen on pelkästään järkevää. Raiskatulla tai kiusatulle ihmiselle sellaisen esittäminen ratkaisuna on röyhkeää toisen kärsimyksen kieltämistä. Näin kuitenkin psykiatrit, luontaistuotemyyjät, psykologit, psykoterapeutit että muutkin terapeutit ja jopa valitettavasti oikeat lääkäritkin ehdottavat.

"Osa syö roskaa ja vaikka voivatkin huonosti mitä tulee vatsavaivoihin ja päänsärkyyn ovat silti hyvinkin onnellisia ja tyytyväisiä elämässään kavereiden, työn jne. asioiden johdosta.
"

Rohkenisin väittää, että pitemmällä tähtäimellä nämä ihmiset eivät tule voimaan hyvin, mielialan ja terveyden osalta. Ja heille tullaan tarjoamaan yhä lisääntyvää lääkekoktailia elämäntapojensa takia. Myös somaattisen puolen lääkkeet voi vaikuttaa negatiivisesti myös henkiseen hyvinvointiin.

Toki varmaan aina on muutama epäterveellisesti eläjä, joka ei tästä tule niin elämässään kärsimään. Niitä joitakin jota joku aina tuntee jotka on vetäneet röökiä ja alkoholia minkä ehtivät ja silti elivät suht terveinä ja elivät pitkän elämän.

"Minun psykiatrini kertoi esimerkin (ilman nimeä tietenkin ja tunnistettavia tietoja) nuoresta potilaasta, joka oli ollut lyhyen aikaa psykoosissa ja saanut virheellisen skitsofreniadiagnoosin. Se oli seurannut häntä papereissa vuosia ja tarina oli aika traaginen. Psykiatrini ei kertonut tarkemmin mutta mainitsi tämän vain esimerkkinä siitä että moni diagnoosi todellakin on virheellinen ja seuraukset voivat olla hyvin vakavia. "

Psykiatriassa on hämmentävää epäselvyyttä, pitääkö psykoosin kestää kuukauden vai kuusi kuukautta, ollakseen skitsofrenia. Psykiatrit eivät ymmärrä mitään "oireiden" taustalla olevista ongelmista, mutta silti leikkivät niin kovin eksaktia lääketiedettä. Skitsofrenia on eugenistien kehittämä diagnoosi, jossa sotketaan iloisesti keskenään von Economin tauti, jonka oireet tragikoomisesti muistuttavat neuroleptilääkityksen sivoireita, traumatisoitumisen aiheuttamat oireet ja erinäiset, ja erilaiset huumepsykoosit. Nyt kun von Economin tautia ei enää pidetä skitsofreniana ( tai varhaisdementiana), neuroleptilääkitys tekee sen roolin, mitä tulee tämän epämääräisen "sairauden" ennusteen heikkenemiseen. Saadaan vammautuneita ihmisiä, joilla arvellaan olevan jokin krooninen sairaus. Jos lääkitys jostain syystä (usein merkittävänä osasyynä on plasebovaikutus ja hoitosuhteen aiheuttama turvallisuudentunne) tehoaa aluksi ajatellaan, että tässä nyt on kyse siitä sairaudesta, kun lääkitys tehoaa. Koska lääkkeet tutkitusti kroonistavat oireita, niin saadaan krooninen ongelma, vaikka monien psykoosien luonnollinen kulku on korkeintaan muutaman kuukauden tai pari vuotta. Vähemmänkin, jos ihmiset saavat oikeanlaista tukea ongelmiinsa. Ne joilla lääkitys tehoaa, syövät lääkkeitä kauemmin, ja täten heidän psykoosinsa uusiutuu usemmin ja todennäköisemmin.

Saadaan näin itseään toteuttava ennuste, jossa tavallaan luodaan sairaus, joka on todellisuudessa olemassa vain psykiatrien fantasioissa. Koska lääkärit tapaavat vain "sairaita" ihmisiä, he eivät tapaa niitä potilaita, jotka ovat parantuneet tästä parantumattomasta sairaudesta. Niitä, jotka ovat lopettaneet lääkityksen vastoin kaikkia lääkärien häiriintyneitä kehotuksia ja käyneet läpi psykoosinsa niin, ettei se enää uusiudu. Siksi psykiatrit eivät tiedä eivätkä hahmota, että he hoitavat pääasiassa oman hoitonsa aiheuttamia komplikaatioita, ei mitään validia lääketieteellistä sairautta. Tämä kyllä tulee ilmi lukuisissa pitäaikaistutkimuksissa, joita ollaan tehty. Skitsofrenian hoito on kokonaisuudessaan arvioituna törkeä ihmisoikeusrikos, mutta koska koko järjestelmä on täysin korruptoitunut, pidetään ihmisoikeusrikosta käypänä hoitona. Totta kai tulla diagnoosilla on vakavia seurauksia monille. Sen nimissä massamurhatttiin natsi-Saksassa lähes kaikki skitsofreenikot mallina juutalaisten holokaustille ja sen nimissä ollaan massamurhattu, vammautettu ja sterilisoitu miljoonia psykoosipotilaita myös muualla länsimaissa. Koko käsitteen konnotaatio viittaa massiiviseen ihmisoikeusrikokseen, siihen, että näillä ihmisillä on jotain sellaisia geeneettisiä tai synnynnäisiä ongelmia, että heidät tulee mielellään kaasuttaa tai myrkyttää hengiltä ja ettei ole väliä, miten heitä hoitaa, koska mikä tahansa väkivaltainen, vammauttava hoitomuoto on parempi, kuin tämä olematon pseudosairaus. Nykyään sen nimissä voi lähinnä syrjiä työelämässä ja rajoittaa peusoikeuksia, mikä on toki näihin edellisiin rikoksiin verrattuna suurta kehitystä ja edistyksellisyyttä kieltämättä. Voivat poliitikot ja puoskarit onnitella itseään suuresta progressiosta, jota ovat saavuttaneet.

Ei niitä lääkkeitä ole helppo lopettaa.Joskus se on mahdotonta. Kyllä se harmittaa,jos aivot tuhoutuu.Ei siinä Einstein tarvi olla tajutakseen,että aivojen tuhoutuminen on huono asia.
Minäkin olen työkyvyttömyyseläkkeellä enkä aivojani tarvitse työelämään.Silti tuntuu kurjalta,että ihmiset jopa olettamalla olettavat,että neuroleptien takia olen jotenkin vajaa eikä entisestä mahdollisesta älykkyydestäni ole kovin paljon jäljellä.

Varmasti olisinkin älykkäämpi ilman kymmenien vuosien neurolepti ja sairausrumbaa.En kylläkään ole mitään valtavaa älyllistä elämää lähellänikään huomannut.Moni tuntuu olevan varma,että on minua älykkäämpi. Kyllähän psykiatrikin kuvittelee minun olevan psykoottinen vaikka en olekaan. Jotainhan noilla ihmisillä tarvii ilmeisesti olla,kun niin tarvii toista pitää tyhmänä ja/tai psykoottisena.Ei kai siinä mitään,jos siitä tulee parempi olo heille.No ei nyt vaiskaan,kyllähän mua tuollainen vituttaa. Tuntuu,että en voi edes yhtä sanaa unohtaa niin kuin normaali ihminen voisi vaan heti katsellaan säälien ja ymmärtäen,että voi voi kun on kognitiivisesti vajaa tuo skitso. Joopa joo, saattaa olla ihan muutakin sosiaalista vaivaa ja paniikkkia kuulkaas.

Psykiatrin pitäisi tietää lääkkeitä määrätessään,että niistä ei niin vaan pääse eroon.Jos yrittää päästä eroon niin vieroitusoireet tulkitaan psykoosiksi ja tästä seuraa joko pakkohoito ja vielä pahemmat tropit tai vaan pahemmat tropit.
Totta hitossa omat aivot ovat ihmiselle tärkeät.

On ihme jankkaajia.
PAKOTETTU syömään lääkkeitä?!
Kissan jalat ketään pakotetaan masennuslääkkeitä syömään.
Kunhan trollaatte

Ei pääse Kelan korvaamaan terapiaan masennuksen takia, ellei syö lääkkeitä.

Minusta sellaisia lääkkeitä, joista on sivuoireita, ei kannata edes aloittaa, vaan lopettaa heti alkuunsa. Niin minä olen tehnyt enkä ole siihen keneltäkään lupia kysellyt. Eikä siitä ole minua kukaan myöskään jälkikäteen moittinut.

Onneksi olen luonnostani niin helvetinn tyhmä ja erittäin vähän perfektionisti, että aivojen mahdollinen tuhoutuminen ei ole mitenkään näkynyt. Työeämässä olen pärjännyt kohtalaisesti eri aloilla, palkkaa lukuunottamatta, koska en ole koskaan ns. luonut uraa. No, huonomminkin voisi olla siinä suhteessa.

Kelan terapiat eivät ole mitään autuaaksi tekeviä juttuja. Minulla on ollut paljon parempia ammattiauttajasuhteita ihan muilla tahoilla, niin julkisilla kuin yksityisilläkin. ja jos jokin taho kysyy, oletko ottanut lääkkeesi, niin voihan sitä sanoa että olen, vaikka se ei olisi tottakaan. Tosin itse olen sitä mieltä, että sanoisin rehellisesti, että en syö lääkkeitä, joista on sivuvaikutuksia tai joilla ei ole mitään parantavaa vaikutusta olooni. Jos lääkkeitä on syötävä, niin niistä on oltava oikeasti apua kaiken sen muun rinnalla, mitä ihminen tekee oman hyvinvointinsa eteen.

Lääkkeissä tai lääkkeettömyydessä pitäisi olla kohtuullinen. Tehdä niin, mikä tuntuu olevan itselle hyväksi ihan riippumatta siitä, mitä hoitavat tahot sanovat. Jos järki toimii tällä tasolla ja ottaa vastuun itsestään, niin tuskin siinä aivot ovat kovin pahoin päässeet tuhoutumaan.

Ex.hoitaja kirjoitti:

On ihme jankkaajia.
PAKOTETTU syömään lääkkeitä?!
Kissan jalat ketään pakotetaan masennuslääkkeitä syömään.
Kunhan trollaatte

Uskomatonta se on, mutta kyseinen keskiaikainen menetelmä on vieläkin käytössä. Jopa lain siunaamana. Googlaa "tahdosta riippumaton hoito."

Ilmeisesti et ole huomannut, että psykiatreilla on valta pakottaa ihmisiä käyttämään noita aineita, sinut mukaan lukien.

Se on totta, että oikea lääkäri ei kirjaimellisesti määrää mitään. Tapamme sanoa "lääkäri määrää reseptin" on harhaanjohtava. Lääkäri aina vain ehdottaa ja neuvoo, ei koskaan määrää.

Mutta psykiatri ei ole lääkäri. Hän voi kirjaimellisesti määrätä ja tarvitaessa pakottaa kohteeseen aineita, joita asianosainen ei halua ja mihin toimintaan asianosainen ei ole antanut lupaa.

Psykiatreilla on pakottamisoikeus osastoilla potilaan ollessa tahdonvastaisessa hoidossa aineiden syöttämiseen tai jos potilas ei tähän suostu, häneen voidaan injektoida lääkkeet voimaa käyttäen. Tämän suorittaa hoitajat, jotka ovat psykiatrin määräysten nöyriä noudattajia ja likaisen työn tekijöitä. Tällaiseen tilanteeseen voi potilas joutua mennessään osastolle myös vapaaehtoisesti, mutta potilaan hoito voidaan muuttaa tahdonvastaiseksi. Riittää, että potilaassa edes epäillään psykoottisuutta, ja tällainen "hoito" alkaa, mitä tuloksia sitä ikinä onkaan. Tuloksilla ei ole väliä tai sillä että potilas oikeasti alkaisi voida paremmin. Potilaan palautetta hoidosta ei kirjata mihinkään, sillä häntä pidetään usein kyvyttömänä tietämään mikä hänelle on parasta. Hoitajat on ihmisiä, joiden tarvii aika paljon aivopestä itseään uskomaan psykiatrian harhaisiin oppeihin, kun voivat ainoana yhteiskunnassa tehdä tällaiseen pahoinpitelyyn verrattavan ihmisen perusoikeuksia ja kehon itsemääräämisoikeutta rajoittavan teon jossa potilaaseen kajotaan jopa väkivaltaisesti voimaa käyttäen, jos hän ei noudata hoitajien ja lääkärien tahtoa lääkkeiden laittamisesta kehoonsa. Tämä siitäkin huolimatta, että mitään näyttöä lääkkeiden toimimisesta, tai biologisista poikkeamista potilaan biologisessa terveydessä ei ole, sillä mitään biologista testiä potilaan sairaudesta ei ole, vain psykiatrin ja hoitajien näkemys potilaan käytöksestä. Lääkkeiden, mitkä usein pakkohoidossa ovat antipsykootteja, niinsanottu teho tulee usein välinpitämättömyyttä tuovasta sedaatiota aiheuttavasta luonteesta, mikä nähdään hoitotyöntekijöiden mielestä usein suotuisana, koska potilas voi vaikuttaa siltä ettei elämöitse enää niin paljon, eikä ilmennä enää käytöstä niin paljon jota pidetään hoitotyöntekijöiden mielestä epämiellyttävänä = sairaana.

Tämä on sanomattakin selvää järjestelmä, joka helposti menee mielivaltaisuuden puolelle, koska psykiatrilla on hirveän paljon valtaa potilaaseen nähden. Ylilääkäriä joka päättää pakkohoidosta potilas ei tapaa, ja valittaminen voi olla vaikeaa lääkehuuruissa. Tämä on sanomattakin selvää järjestelmä, jonka tuottamat hoitokeinot ovat äärimmäisiä ja mahdollisesti potilaan hyvinvointia vaarantavia. Tutkimuksissa pakkohoidettujen sairaustilojen kohdalla itsemurhat ovat yleisiä sairaalajaksojen seurauksena.

Ulkomailla jossain on käytössä järjestelmä, jossa jos potilas haluaa olla osastolta vapaalla jalalla avohoidossa, hänet voidaan velvoittaa esimerkiksi injektiolääkkeiden käyttämiseen mielenterveyslain turvin. Jos potilaas kieltäytyy, hänet voidaan roudata osastolle.

Missään muualla yhteiskunnassamme ei ole oikeutta käydä käsiksi toisiin ihmisiin ja pakottaa ihmisen kehoon aineita kuin psykiatriassa. Nykyajan Orwellilaisessa uuskielessä tällaista ihmisten kohtelua sanotaan - hoidoksi - , vaikka itseasiassa tämä saattaa potilaan kohdalla hyvinkin paljon muistuttaa kiduttamista. Pahoinpitelyn suorittajien, hoitajatkin, voivat ajatella olevansa auttajia, kun tätä kutsutaan hoidoksi. Potilaat saattavat vain olla eri mieltä. Mutta ainiin, he ovatkin sairaudentunnottomia. Tällainen järjestelmä traumatisoi ja tekee potilaista objekteja, joille voi tehdä mitä vain hoidon nimissä, kun vaan jostain myrkystä on jossain tutkimuksissa saatu myönteisiä tuloksia potilaiden hoidossa mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Kun tuon käy läpi potilaana, voin vannoa, että psykiatrian puolelta ei enää odota saavansa apua.
Lääkkeiden ottamiseen voidaan myös painostaa etuuksien saamisen nimissä tai jopa vapaaehtoisessa hoidossa osastoilla tai ajatellen niin, että potilas pääsee pakkohoidosta nopeammin pois kun suostuu injektiolääkityksiin.

"Tämä siitäkin huolimatta, että mitään näyttöä lääkkeiden toimimisesta ei ole"

Tarkoitan tällä, että näyttöjä voi ehkä olla, mutta ne on usein tutkimuksista jotka eivät ole kovin luotettavia toteuttamistavaltaan (esimerkiksi perustellaan lääkityksen tehoa sillä että tutkimuksessa käytetään vieroitusoireita potevia ihmisiä tai valikoidaan potilasmassa mahdollisimman paljon lääkehoidosta hyötyviksi), eivätkä kaikki tutkimukset todellakaan näytä positiivista tehoa pitkäaikaisen lääkkeenkäytön osalta (pitkäaikaisella ajalla lääkkeettömät voivatkin pärjätä toimintakyvyltään paremmin) saatika sitten suuren osan ihmisistä kohdalla (suuri tai merkittävä osa ihmisistä ei saa hyötyä lääkkeestä). Vastakkaista näyttöä on, esimerkiksi aivovauriopotentiaalia antipsykoottien kohdalla. Ihmisiä myös pakkolääkinnällä altistetaan ilman heidän lupaansa terveysriskeille, riskeille elämänlaadun heikkenemisestä (esim. tunteiden, seksuaalisuuden, muistin tai kognition leikkautuminen) ja joissain tapauksessa jopa kuoleman riskille. Lisäksi heitä koukutetaan lääkkeisiin niin, että vieroitus voi olla hankalaa.

psykiatriassa potilaaseen usein suhtaudutaan niin, että hän ei tiedä mikä hänelle on parasta. Tämä aiheuttaa potilaan kohdalla riskejä terveydelle ja hyvinvoinnille, kun hänet ilman hänen näkemystä tai mielipidettä altistetaan ilman hänen lupaansa lääkkeille hänen kokemustaan mitätöiden. Tämä myöskin tekee valtaepäsuhdan ja myöskin voi vaikuttaa potilaan psyykkeeseen mm. niin, että voi kokea traumatisoitumista, tai epäillä omaa kykyään vaikuttaa omiin asioihinsa.

Pakkolääkintä näiden valossa tuntuu siltä, että sillä ei ole riittävää eettistä oikeutusta.

Pakkolääkinnän eettistä oikeutusta puolustaa yleisesti oleva myytti, jonka mukaan lääkkeet tekevät esimerkiksi pelätyistä sairaustiloista kuten skitsofreniasta kärsivistä lauhkeita kuin lampaat, ja saavat harhat väistymään ja poistavat väkivaltaisuuden. Myytti lääkkeet jättäneestä hullusta, joka tarvii lääkkeitään ettei sekoa elää vahvana, ikäänkuin lääke kääntäisi hulluuden. Nämä myytit eivät silti näytä todellisuutta. Lääkkeet eivät poista harhoja kaikkien kohdalla, saattavat olla osalle niinkutsutuista skitsofreenikoista tehottomia tai tuoda haitat hyötyjen sijaan, tuhota heidän kognitiotaan lisäten niinsanottuja negatiivisia oireita ja kyvyttömyyttään työelämään, saattavat oikeasti vieroitusoireiden ja haittavaikutuksien kuten levottomuuden lisääntymisen vuoksi jopa lisätä agitoitunutta käytöstä. Näistä ei koskaan puhuta missään julkisesti. Valtiossa psykiatria on hyödyllinen, koska sen turvin voidaan vangita ihmisiä, jotka saattaisivat uhata väkivallalla jatkossa ja kemikaalien turvin turruttaa heidät. Pakkohoidetun ei tarvitse siltikään uhata väkivallalla ketään, psykiatria saa pakkolääkitä ihmisiä ilman väkivaltaisuutta, riittää vaan jos hänet edes hatarasti saadaan psykiatrin mielikuvituksessa istumaan mielenterveyslain pakkohoidon kriteereihin. Samaa vaikutusta antipsykooteissa käytetään mm. dementikkovanhusten kohdalla antipsykooteissa tai nk. käytöshäiriöisten lapsien. Antipsykootit aikanaan löydettiin sattumalta ja niitä kehitettiin leikkauksien esilääkityksiksi. Sittemmin psykiatria on alkanut kehitellä omia satujaan lääkkeistään, niiden toimintamekanismista ja jopa näkevän lääkkeen vaikutuksen, eli dopamiinin salpauksen takia, että kun se toimii, niin skitsofrenian tai psykoosin täytyy tällöin olla liitoksissa dopamiiniin.

Mitään uutta psykiatrian tekemissä epäeettisissä ihmisten kohteluissa ei ole. Kautta aikain ihmisiä on psykiatriassa mm. insuliinikoomaan laitettu, lobotomoitu ja nämäkin teot on vaan historian valossa ajateltu olleen hoito kehittyvässä lääketieteen alassa joka nyt valitettavasti tarvii vähän uhreja kehittyäkseen. Vaikka sitten heidän aivojansa tuhottaisiin tai silvottaisiin. Psykiatria on ollut vuosikymmeniä läpimurron partaalla, mutta sitä ei ole tullut, sen sairauksien biologisesa ja geneettisessä selittämisessä. Vain uusia aivoja tuhoavia neurotoksisia lääkkeitä. Ihmisen biologian tutkimiseen mielenterveyshäiriöissä käytettäneillä rahoilla olisi tehty roimasti töitä ihmisten hyvinvoinnin eteen joka olisi edistänyt heidän hyvinvointiaan. Mutta tämä ei tuota rahaa lääkeyhtiöille, ei lisää psykiatrian valtaa eikä tuo töitä psykiatreille.

Toivon tulevaisuudessa psykiatrien joutuvan tilille ihmisoikeusloukkauksistaan, ihmisten terveyden vaarantamisesta niin että heille virheellisesti perustellaan lääkkeenkäyttöä tai ei edes anneta kattavaa informaatiota terveyden ja hyvinvoinnin riskeistä lääkityksillä. Tiede ei voi kehittyä niin että pseudolääketiede mitä psykiatria on, yritetään muuttaa oikeaksi lääketieteen alaksi yrittämällä pitää myyttiä yllä sairauksista, jota ei ole todistettu, hoitaen niitä lääkkeillä jotka oikeasti ovat erityisesti pitemmällä tähtäimellä haitallisia eivätkä auta mitenkään ihmistä biologisella tasolla. Jotka ovat riski ihmisten hyvinvoinnille, eikä tätä edes ääneen sanota.

3253522532 kirjoitti:

Psykiatreilla on pakottamisoikeus osastoilla potilaan ollessa tahdonvastaisessa hoidossa aineiden syöttämiseen tai jos potilas ei tähän suostu, häneen voidaan injektoida lääkkeet voimaa käyttäen. Tämän suorittaa hoitajat, jotka ovat psykiatrin määräysten nöyriä noudattajia ja likaisen työn tekijöitä. Tällaiseen tilanteeseen voi potilas joutua mennessään osastolle myös vapaaehtoisesti, mutta potilaan hoito voidaan muuttaa tahdonvastaiseksi. Riittää, että potilaassa edes epäillään psykoottisuutta, ja tällainen "hoito" alkaa, mitä tuloksia sitä ikinä onkaan. Tuloksilla ei ole väliä tai sillä että potilas oikeasti alkaisi voida paremmin. Potilaan palautetta hoidosta ei kirjata mihinkään, sillä häntä pidetään usein kyvyttömänä tietämään mikä hänelle on parasta. Hoitajat on ihmisiä, joiden tarvii aika paljon aivopestä itseään uskomaan psykiatrian harhaisiin oppeihin, kun voivat ainoana yhteiskunnassa tehdä tällaiseen pahoinpitelyyn verrattavan ihmisen perusoikeuksia ja kehon itsemääräämisoikeutta rajoittavan teon jossa potilaaseen kajotaan jopa väkivaltaisesti voimaa käyttäen, jos hän ei noudata hoitajien ja lääkärien tahtoa lääkkeiden laittamisesta kehoonsa. Tämä siitäkin huolimatta, että mitään näyttöä lääkkeiden toimimisesta, tai biologisista poikkeamista potilaan biologisessa terveydessä ei ole, sillä mitään biologista testiä potilaan sairaudesta ei ole, vain psykiatrin ja hoitajien näkemys potilaan käytöksestä. Lääkkeiden, mitkä usein pakkohoidossa ovat antipsykootteja, niinsanottu teho tulee usein välinpitämättömyyttä tuovasta sedaatiota aiheuttavasta luonteesta, mikä nähdään hoitotyöntekijöiden mielestä usein suotuisana, koska potilas voi vaikuttaa siltä ettei elämöitse enää niin paljon, eikä ilmennä enää käytöstä niin paljon jota pidetään hoitotyöntekijöiden mielestä epämiellyttävänä = sairaana.

Tämä on sanomattakin selvää järjestelmä, joka helposti menee mielivaltaisuuden puolelle, koska psykiatrilla on hirveän paljon valtaa potilaaseen nähden. Ylilääkäriä joka päättää pakkohoidosta potilas ei tapaa, ja valittaminen voi olla vaikeaa lääkehuuruissa. Tämä on sanomattakin selvää järjestelmä, jonka tuottamat hoitokeinot ovat äärimmäisiä ja mahdollisesti potilaan hyvinvointia vaarantavia. Tutkimuksissa pakkohoidettujen sairaustilojen kohdalla itsemurhat ovat yleisiä sairaalajaksojen seurauksena.

Ulkomailla jossain on käytössä järjestelmä, jossa jos potilas haluaa olla osastolta vapaalla jalalla avohoidossa, hänet voidaan velvoittaa esimerkiksi injektiolääkkeiden käyttämiseen mielenterveyslain turvin. Jos potilaas kieltäytyy, hänet voidaan roudata osastolle.

Missään muualla yhteiskunnassamme ei ole oikeutta käydä käsiksi toisiin ihmisiin ja pakottaa ihmisen kehoon aineita kuin psykiatriassa. Nykyajan Orwellilaisessa uuskielessä tällaista ihmisten kohtelua sanotaan - hoidoksi - , vaikka itseasiassa tämä saattaa potilaan kohdalla hyvinkin paljon muistuttaa kiduttamista. Pahoinpitelyn suorittajien, hoitajatkin, voivat ajatella olevansa auttajia, kun tätä kutsutaan hoidoksi. Potilaat saattavat vain olla eri mieltä. Mutta ainiin, he ovatkin sairaudentunnottomia. Tällainen järjestelmä traumatisoi ja tekee potilaista objekteja, joille voi tehdä mitä vain hoidon nimissä, kun vaan jostain myrkystä on jossain tutkimuksissa saatu myönteisiä tuloksia potilaiden hoidossa mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Kun tuon käy läpi potilaana, voin vannoa, että psykiatrian puolelta ei enää odota saavansa apua.
Lääkkeiden ottamiseen voidaan myös painostaa etuuksien saamisen nimissä tai jopa vapaaehtoisessa hoidossa osastoilla tai ajatellen niin, että potilas pääsee pakkohoidosta nopeammin pois kun suostuu injektiolääkityksiin.

Lue lisää

Käytät sanoja ristiin rastiin. Ensin sanot, että mitään biologista vikaa ei ole, niin kuin ei olekaan, mutta sitten käytät kuitenkin itse kritisoimaasi "orwellilaista" kieltä puhumalla potilaista, hoidoista, lääkkeistä, sairaustiloista ja niin edelleen. Opettele pois siitä. Se antaa hyvin ristiriitaisen kuvan sanomisistasi.

Toiseksi, annat kuvan, että sinusta on tai olisi eettisesti oikein pakottaa toiseen ihmiseen aineita, jos aineet vain "toimisivat", mitä ikinä toimimisella tarkoitatkaan. Mitään aineita ei saa pakottaa toiseen ihmiseen riippumatta siitä katsotaan sen toimivan vai ei. Kaiken ratkaisee aina vapaaehtoiseen. Siksi lääkäri, joka antaisi syöpää sairastavalle henkilölle asianomaisen tahdonvastaisesti kemoterapiaa, tai mitä tahansa muuta hoitoa, saisi syytteen pahoinpitelystä, riippumatta siitä parantaisiko annettu hoito henkilön oloa vai jopa pelastaisi hänen henkensä. Näin siis oikean lääketieteen puolella. Psykiatriassa aineita pakotetaan ihmisiin kontrollointi- ja/tai rangaistustarkoituksessa, joten se on eri tilanne kuin lääketieteen praktiikan puolella, mutta sanon sen näin vertailumielessä.

Kyllä biologinen vika voi olla siten vaikkapa aivoissa, että ihminen vaikkapa on päihteillä tai psykiatrian tarjoamilla aineilla aivonsa turmellut tai elänyt epäterveellisesti ja stressaten kehoaan. Tai ylikuormittanut itsensä burnouttiin minkä takia hän saattaa kärsiä erilaisista oireista. Kehon kärsiessä sairauksista mielikin voi kärsiä. Tai kärsii aivovauriosta tai dementiasta ja niin edelleen, mikä aiheuttaa masennusta. Tai on vetänyt lääkeaineita mitkä aiheuttaa masennusta. Tai kärsii aineiden vieroitusoireista. Tai ei saa nukuttua syystä tai toisesta mikä alkaa aiheuttaa alakuloa. Masennuksella voi olla biologisia syitä, varmaankin. Kaikilla ihmisen henkisen kärsimyksen tiloilla voi olla biologisia syitä. Mutta uskoisin, että masennus jo biologisena ilmiönä on niin monimuotoinen asia, että sille ei ole yhtä selitystä sairautena, kuten vaikkapa diabetekselle enkä usko että ilmiön biologinen tutkiminen on niin hedelmällistä, niin että yritetään kuvata useiden ihmisten aivoja ja löytää biologiasta yhtymäkohtia ja sitten vaan yhtäkkiä sairauteen nimeltä masennus kehitettäisiin tehokas lääke (joka siis korjaisi jotain masennuksen biologista ongelmaa . tähän päivään mennessä psykiatria ei ole tehnyt kuin käytännössä aivoja vaurioittavia huumausaineiden tavoin toimivia "lääkeitä" valehdellen niiden kääntävän sairausprosessia biologisesti turvallisesti).

Onko edes olemassa käsitettä nimeltä masennus joka tarkoittaa tietynlaista biologista tapahtumaketjua aivoissa? Psykiatria näkee asiat niin, että kaikilla ympäristön aiheuttamilla asioilla on seurauksia aivoissa ja siten korostavat ongelmien biologista luonnetta, biologiakeskittyneisyyttä ja yrittävät etsiä ongelman biologiasta, yrittäen korjata esimerkiksi masennustiloissa aivoijen biologista poikkemaaa tai yhteneväisyyksiä masentuneiden aivoista. Tai sitten taustalla on genetiikka joka maalaa ihmisille riskejä sairastua näihin psykiatrisiin sairauksiin. He luokittelevat masentuneet samanlaiseksi massaksi tai luokittelevat ihmisiä mielenterveysongelmiensa takia tiettyihin karsinoihin, diagnooseihin, joihin heillä on "hoidot".

Szasz taas näkee että mieli ei voi olla sairas, koska mieli on jotain aivoista erillistä, omanlainen rakennelmansa. Siinä hän voi olla osittain oikeassakin, ja ihmisen kaikki elämäntapahtumat vaikuttavat siihen, minkälaiseksi hänen ajattelunsa muodostuu. Minä en näe sinänsä ongelmalliseksi etsiä masennuksen kohdalla aivoista ongelmia (toisaalta mitä järkeä etsiä yhtenäistä etiologiaa masennukseen joka voi olla äärimmäisen monimutkainen ilmiö), mutta näen ongelmaksi psykiatrian kylvämät lääkkeet, ja puhumisen niistä esimerkiksi aivoja suojaavina, terveyttä parantavina jne sangen haitallisina.. Ikäänkuin psykiatrinen hoito parantaisi ihmisen erityisen hyvin mitä ikinä tuo parantuminenkaan sitten tarkoittaa loppupeleissä tai itse sairastaminenkaan. Onko sairastamista esimerkiksi todella reagoida kaltoinkohteluun? Onko parantumista voida yhtäkkiä lääkkeillä huumattuna "hyvin", lamaten negatiiviset tunteet? Olen entistä vakuuttuneempi, että psykiatrian lääkkeistä ei löydy erityisesti pitempään käytettynä se mitä pidetään parantumisena.

Olen itse kokenut hyötyä elintavoista alakuloon ja energisyyteen ja täten uskon, että kyllä, biologisesti voi myös mielen hyvinvointia parantaa. Terve keho, hyvinvoiva mieli. Uskon elämäntapakeinojen suureen apuun mielenterveydessä.

Nykyään psykiatria on alkanut mm. ketamiinista ja muista lähes huumausaineina pidettävistä aineista etsimään ratkaisukeinoja masennukseen. Tämä vahvistaa entisestään sitä, että psykiatriassa ratkaisut mielen ongelmiin nähdään siinä että ihminen huumataan ja hän siten pääsisi ongelmista pois. Tietenkin terapiaa mukana käyttäen, pelkkä lääkkeidenkäyttö tuntuu psykiatriastakin vastuuttomalta.

Kyseessä on myös mieli, tapahtumat mitkä ihmiselle ovat käyneet jne... Siihen ei vaikuta vain yksi asia ja se voi olla niin monen asian summa. Jollekin se on traumat, toiselle suru, kolmannelle epäterveellinen elämä, neljännellä fyysinen sairaus masentaa, viidennellä päihderiippuvuus, kuudennella loppuunpalaminen, kuudennella perfektionismi, seitsemännellä yhdistelmä näitä kaikkea. Masennus voisi olla myös luonnollinen reaktio mielen ylikuormitukseen milloin tulee pakkopysähtyminen, minä aikana ihminen ikäänkuin pysähtyy ja lamaantuu prosessoinnin takia, jota voi seurata uusi suunta. Masennus voi olla täysin luonnollinen reaktio jolla on funktioita. Toki joillakin sitä voi seurata itsemurhakin, jos masennus on vakava. Sitä ei pidä toki vähätellä ja toki varmasti joillakin se mitä sanotaan hoitona voi auttaakin.

Mikä ärsyttää on se, että psykiatria ylikorostaa masennuksen biologista etiologiaa ja monesti näkee ihmisten ongelmat viallisina aivoina. Diagnoosikehikkoihin ihmisen laittaminen voi myös estää ihmisiä näkemästä jotain tärkeitä syitä siinä miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat, jos heille sanotaan että ongelma on biologinen sairaus ja aiheuttaa monenlaisia ongelmia.

Jotkut sanovat kärsivänsä myös masennuksesta täysin ilman syytä, sekin pitää huomioida.
Ikäänkuin puhuen siitä sairautena joka vain tuli.

Minä itse näen masennuksen myös täysin luonnollisena ongelmana siitä, että ihminen tajuaa olemassaolonsa ja kuolevaisuutensa. Ja voi miettiä mielessään eksistentiaalisia kysymyksiä ja olemassaolon turhuutta ja tarkoitusta, erityisesti vaikeuksien kohdatessa. Näen masennuksella myös funktion ja tuntuisi että se voisi olla myös luonnollinen elämän reaktio. Minulle psykiatrin kuvaus masennuksesta ei ole ikinä ollut sellainen että sen vain purematta nielisin. Lista ongelmia jotka sitten ovat biologisena hoidettu aivo-ongelma.

Joku joka potee masennusta sanoo sen olevan sairaus ja suuttuu jos sitä kritisoidaan. Jollekin se on täysin olemassa. Joku vanhemman polven ihminen saattaa nähdä masennuksen nykyajan ilmiönä ja tuhahtelee ettei masennusta ole ennen ollut. Onko masennus sairaus, on ihan hyvä pohdinnan aihe filosofisesti. Miksi nykyään ihmiset kokevat masennusta niin paljon? Vai onko se enemmän vain tunne kuin sairaus ja seurausta psykiatrian yhä kasvavasta mediakampanjasta, jossa masennuksesta puhutaan. Ainakin ihmiset nykyään yhä lisääntyvissä määrin saattavat hakea lääketieteestä apua tunteisiin käsitellen niitä sairauksina, ja syypää on kyllä myös psykiatrian opeissa.

Minä en usko mustavalkoisiin vastauksiin vaan harmaan sävyihin. Tällaiset asiat ovat äärimmäisen monimutkaisia joihin on monenlaisia näkökulmia.

Olen lukenut paljon Szaszinkin teoksia ja kirjoituksia, kuunnellut radio-ohjelmahaastatteluja ja niin edelleen. Mielestäni Szasz ei varsinaisesti kärjistä vaan puhuu asiaan sopivasti haastamalla lukijansa tai kuulijansa laajempaan ajatteluun.

Väite lastenpsykiatrista lapsen "pahimpana vihollisena" on varsin provoava, mutta näen senkin ymmärrettävänä näkemyksenä. Itse asiassa en tiedä olenko siitäkään juuri eri mieltä Szaszin kanssa. Mielelläni haluaisin kuulla hänen perustelujaan laajemmin tuohon kannanottoon, mutta osaan jo arvailla mitä hän saattaisi vastata. Oman tietämykseni perusteella totean, että aikuinenkin psykiatria vastaan varsin puolustuskyvyttömässä asemassa, mutta lapsella on sitäkin pienemmät mahdollisuudet vastustaa psykiatrista valtaa. Vanhemmat, tai huoltajat, päättävät lapsen puolesta, joten manipuloimalla vanhemmat psykiatri pystyy kohdistamaan lapseen tuhoisia toimia, kuten huumausaineita jopa sähköshokkeja ja aivosilvontaoperaatioita. Lapsi ei kykene tai osaakaan ottaa yhteyttä lakimiehiin, pakenemaan tai piiloutumaan eikä fyysisesti vastustamaan aikuisia, joten hän on hyvin haavoittuvaisessa asemassa psykiatriaa ja omia vanhempiaan vastaan.

James Daviesin kirjan olen lukenut englanniksi heti sen ilmestyttyä. Ihan pätevä teos, vaikka vain pintaraapaisu. Kompakti ja totuudenmukainen. Psykiatriasta sosiaalikontrollin välineenä ei tosin mainita vaan tarkastelua on puhtaasti niin sanotusta mainstream-näkökulmasta eli psykiatriasta lääketieteen alana, mitä psykiatria ei todellisuudessa ole. Kirjassa Davies muuten haastattelee lyhyesti myös Szaszia. Szasz kirjoittaa psykiatriasta politiikan ja lakijärjestelmän osana, mistä psykiatriassa on todellisuudessa kysymys. Hänen tyylinsä on mennä suoraan faktoihin ja asiaan. Jotkut saattavat kokea brutaalin rehellisyyden jopa julmana. Itse en, mutta ymmärrän muiden reaktiot. Itsekin muistan lukiessani välillä kiemurrelleeni. Ajan kanssa olen kyennyt myöntämään itselleni, että hän on oikeassa. Se on toisaalta vapauttavaa ja mukava jälkeen päin, kun oppii itsestäänkin miten on itsepetokseen erinäisissä asioissa syyllistynyt. Jaan suurimman osan hänen poliittisista näkemyksistään, joskin jotkut asiat yhä askarrutavat ja niitä mietin. Szasz ei pelännyt kertoa kansalle totuutta psykiatriasta vaikka sai siitä paljon haukkuja ja ajojahtia peräänsä. Suoraselkäinen ja rohkea tyyppi oli.

Henkilökohtaisesti en ole keneltäkään oppinut niin paljon maailmasta, politiikasta, ihmisten ja valtion julmuudesta ja tekopyhyydestä kuin Thomas Szaszilta. Hän on opettanut myös itsenäiseen ajatteluun, skeptisyyteen "hyväntekijöitä" kohtaan, rehellisyyteen ja toisten ihmisten kunnioittamiseen.

"Kun useimmat heistä tekevät varmasti kaikkensa lapsia auttaakseen ja TIETÄVÄT varmasti traumojen osuuden lasten tilanteessa.
Lääkkeitä lapsille käytetään paremman puutteessa kun hoitoresurssit eivät riitä. Useimmat lapset pääsevät hoitoon 5 vuotta liian myöhään, sanoi eräskin lastenpsykiatri. "

Jos nyt oikein kyynisesti suomennetaan, niin hoitoresurssit riittävät juuri ja juuri siihen, että määrätään lääkkeitä, koska koko järjestelmä on rakennettu lääkeyhtiöiden varaan. Psykiatria olisi nykyään täysin piskuinen ala ilman näiden lääkeyhtiöiden massiivisia resursseja. Erityisesti psykiatria tarvitsee näitä resursseja kiilottaakseen alansa mainetta ja ylläpitääkseen mielikuvaa, että lääkehoidot ovat tehokkaita ja hoitavat todellisia, tunnettuja ongelmia ihmisten aivoissa. Todellisuus ja alan teoriat kun ovat niin pahasti ristiriidassa toisistensa kanssa, että tieteellinen vilppi, tulosten tarkoitushakuinen tulkinta ja sepittäminen sekä perusteettomien oletusten tekeminen heikon empiirisen näytön pohjalta ovat välttämättömiä pahoja, jotta saadaan oikeanlaisia tuloksia. Siksipä yli puolet lääkeyhtiöiden resursseista ohjautuu psykiatriaan. Kyseessä on hyödyllinen liitto häiriintyneen pseudotieteen ja erään teollisuuden alan välillä. Lääkeyhtiöt ovat lisäksi kaapanneet sääntelijänsä ajat sitten, lahjoneet poliitikot ja antaneet lääkeyhtiöiden lahjomille konsulteille vapaat kädet päättää, että tehottomia ja jopa vaarallisia lääkkeitä pääsee markkinoille.

Uhreina on sitten näitä lapsi ja nuoria, joita hoidetaan käypä hoito -suositusten mukaisesti ensisijaisesti lääkkeillä, jotka heikentävät pitkällä tähtäimellä ihmisten toimintakykyä ja täten johtavat veronmaksajien rahojen massiiviseen tuhlaamiseen. Jos esimerkiksi psykoosisairauksia hoidettaisiiin avoimen dialogin mallilla (joka on halvempi kuin lääkekeskeinen malli ja tarvitsee vähemmän kalliita "huippuasiantuntijoita") , saataisiin sairaseläkkeiden määrä laskettua alle puoleen ja psykoosin uusiutuminen romahtaisi -sen sijaan että psykoosit uusiutuisivat 71 % kahdessa vuodessa, ihmisistä vain 24 % tarvitsisi hoitoa avoimen dialogin mallissa psykoosin uusiutumisen takia. Ajattele, millainen säästö siitä tulisi? Mutta ei tällaista hoitomuotoa tule koskaan, koska käypä hoito -suositusten kirjoittajat ja kaikki vaikutusvaltaiset psykiatrit ovat korruptoituneita. Lääketieteessä korruptiota ei tosin saa kutsua korruptioksi, vaan hedelmälliseksi yhteistyöksi, mitä se varmasti onkin. Harmi kyllä, että näitä hedelmiä eivät kerää hoitojen kohteet. MT-työntekijät koulutetaan periaatteessa uskomaan tähän pseudogieteelliseen paradigmaan, mikä näkyy kyllä keskimäärin heidän asenteissaan potilaita kohtaan. Erityisesti vakavissa mielisairauksissa kaikki oireet ja ongelmat medikalisoidaan tragikoomisuuteen saakka. Se todella näkyy hoitodiskursseissa. Traumoista ei puhuta sanaakaan, vaikka kuinka ollaan niistä tietävinään. Jos potilas itse yrittää puhua niistä, niin potilaan puheet sivuutetaan ylimielisesti ja sitten lyllerretään takaisin läskit hyllyen mti-työntekijöiden ikuisesti kestävälle kahvitauolle. Psykiatrit puhuvat lääkkeiden affiniteetista eri reseptoreihin ja valittelevat sitä, että näiden sairauksien etiologia on niin kovin tuntematon. Ei heitä kiinnosta keskimäärin paskan vertaa ihmisten todelliset ongelmat, koska he ovat huumekauppiaiksi koulutettuja puoskareita.

Hetkonen. Toki psykiatrian voi erottaa valtiosta, jos näin tahdomme. Niin kävi kirkon ja valtion liitolle aikanaan. Ne erotettiin toisistaan vaikka varmasti moni kansalainen siihen aikaan ajatteli, että eihän sellaista voida tehdä: eihän siihen kukaan suostu ja miten siinä kävisi.

Apua elämänongelmiin voi hakea mistä vain. Psykiatriaa ei siihen tarvita. Psykiatrithan nimen omaan eivät käsittele avunhakemisen syynä elämänongelmia, mistä todellisuudessa on kysymys, vaan he petollisesti peittävät varsinaisen pahan oloon syyn psykiatrisen dogman jargonilla sairauksista. Tämä konsepti on nimeltään mielensairaus. Mutta mieltä tai mielisairauksia ei ole tieteellisesti olemassa sen enempää kuin sielua tai sielunsairauksia, kuten papit kirkon ja valtion liiton aikana petollisesti väittivät.

Olet ehkä ymmärtänyt Szaszin viestin väärin. Szaszhan nimen omaan ei kiellä ihmiskärsimystä, kuten psykiatria tekee. Szasz puhuu ihmiskärsimyksestä sellaisena kuin se oikeasti on: osana sitä mitä on olla ihminen. Kyseessä ei ole lääketieteellinen vaan sosiaalinen, eettinen ja/tai moraalinen ongelma. Tällä erottelulla on merkittävä vaikutus valtion lakijärjestelmään ja siten yhteiskunnan tasa-arvoisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Kyseessä ei siis ole pelkkää semantiikkaa, kuten moni nopeasti ajatellen olettaa.

Miten asiat ikinä näkeekin ja kuinka tieteellisen maailmankuvan itsellensä valitseekaan, tärkeintä on, että psykiatrinen pakottaminen lakkautetaan, kuten aikanaan kirkon valta kansalaista kohtaan lakkautettiin. Papin tai psykiatrin ei sovi määrätä millainen ihminen saa tai ei saa olla ja käyttää pakottamisvaltaa tahtonsa läpiajamiseksi. Psykiatrian ja valtion liitto tulee hävittää, kuten aikaisemmat sukupolvet hävittivät uhan joka oli kirkon ja valtion liitto. Kiitos siitä heille. Tehdään meidän sukupolvi oma osamme.

Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla, että psykiatrinen pakottaminen pitää lakkauttaa tässä merkityksessä mitä se nykyään on. Erityisesti psykiatrian aineiden pakkosyöttäminen/pakkoinjektoiminen on epäeettistä, sekä lääkkeiden tarjoaminen ilman kunnollista infoa niiden vaikutusmekanismista valehdellen niiden kääntävän biologisesti jotain sairausprosessia aivoissa tai pimittäen tietoa niiden haitoista. Mikään hoito ei voi lähteä olettamuksesta, että potilas on objekti jolle tehdään asioita joka ei tiedä yhtään mikä hänelle on hyväksi ja häntä hoidetaan käyttäen väkivaltaa, pakottamista ja riisutaan häneltä perusoikeuksia jättäen hänet tahdottomaksi objektiksi. Psykiatria perustuu valheisiin. En kiellä sitä ettei lääkkeitä voida määrätä, jos ihminen niitä haluaa käyttää, mutta tällöinkin ajatuksella, ne ovat "kipulääke" tai huumausaine enemmänkin eivätkä "insuliini" toimintaperustaltaan. Suhtaudun kriittisesti kriittisimpäänkin itseään psykiatriksi tituleeraavaan, joka näkee ongelmat lähinnä tältä kantilta että väärä diagnoosi voi olla huonoksi ihmisille. Vastaus on että diagnoosijärjestelmä ja nykyinen biologinen paradigma voi olla huonoksi ihmisille. Lisäksi lääkkeet voi olla huonoksi ihmisille mutta ennenkaikkea liian lääkekeskeinen psykiatria ja mielenterveyshoito on haitaksi ihmisille.

Mutta joo, jokaisella tulee olla oikeus päättää mitä ainetta kehoonsa laittaa. Piste.

Ja jos joku laittaa jonkun ihanan kehun omasta lääkkeenkäytöstään, niin siinä laitatte. Jokainen saa käyttää lääkkeitä jos niin haluaa.

Oli niin tiivistetty ja ympäripyöreä kommentti, että se ei oikein auennut.

Ensinnäkään, ei ole mitään hoidettavaa lääketieteellisessä mielessä, joten mitään hoitoa ei ole eikä voi olla. Ensin pitäisi olla sairaus. Jos tarkoitat hoitamisella tässä kontekstissa samaa kuin, jos hoidetaan lapsia tai vanhuksia, kuten lastenhoitoja tai vanhainkodin työntekijä tekee niin sitten ymmärrän. Muista olla tarkempi ilmaisussasi, koska annat nopeasti ristiriitaisen kuvan sanomisistasi, jos et tee eroa merkitysten välille. Psykiatriakaan ei tarjoa mitään hoitoa, koska mitään sairautta ei ole, mutta he kyllä pakottavat ihmisiin aineita ja erilaisia muita toimeinpiteitä pelotellakseen, uhkaillakseen ja hiljentääkseen kohteen valituksen.

Mitä tulee ihmisen auttamiseen elämänongelmien kohdatessa, Szasz on sanonut, että mitä vaan voidaan tehdä, mikä on totta. "The field is wide open", kuten hän itse sanoi. Mitään pakettiratkaisuja ei ole, joten on turha lähteä sellaisia esittelemään. Sellainen huijaaminen kuuluu psykiatreille ja muille kauppialle, kuten luontaistuotemyyjille. Todellisuudessa kaikki riippuu siitä mitä juuri kyseinen henkilö haluaa elämältä siinä tilanteessa ja mitkä ovat hänen resurssinsa: sosiaalinen tilanne, taloudellinen tilanne, läheisten tuen määrä, terveystilanne, taidot ja kyvyt, tietämys ja niin edelleen. Sen pohjalta täytyy lähteä miettimään miten elämässä pääsisi eteenpäin, jotta voisi henkilö voisi kokea olevansa tyytyväinen elämäänsä. Tästä Szasz on puhunut muun muassa haastattelussa joka löytyy youtubestakin.

Mainitsinkin jo, mutta mainittakoon uudelleen: Totta kai psykiatria ja valtio voidaan erottaa toisistaan. Sehän on pelkkä poliittinen päätös. Aurinkoa ei voida siirtää. Se ei ole poliittinen päätös eikä siten tottele puhemiehen nuijaa. En eri asia voida ja haluta. Psykiatria katoaa kuin tuhka sinne kuuluisaan tuuleen, jos heiltä viedään pakottamisoikeudet eli estetään heitä pääsemästä oikeussaliin antamaan psykiatrisia "todistuksia". Se on kirjaimellisesti psykiatrian ja valtion liiton loppu sellaisena kuin olemme sen tunteneet yli 300 vuotta. Miten ihmiset saadaan ymmärtämään ja hyväksymään, että psykiatrinen pakottaminen on moraalisesti väärin, se onkin eri asia. Ei ole kauaa aikaa, eikä itse asiassa historiaa vieläkään, kun jotkut halusivat ja haluavat yhä pakottaa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä vankiloihin, kastraatioihin ja muutoin pahoinpidellä ja alistaa heitä. Sama koskee eettisiä ryhmiä, eri uskonnollista taustaa, poliittisia näkemyksiä ja niin edelleen omaavia ihmisiä riippuen siitä missä päin maailmaa ollaan. Suomalaisten, kuten muidenkin "länsimaiden", lempipuuhaa tässä ajassa on alistaa huumaavien aineiden käyttäjiä, jos käyttämänsä aineet eivät ole valtion mielestä kivoja. Jos taas käyttää valtion mielestä kivoja huumeita, kuten SSRI-aineita tai neurolepteja, sitten saa olla rauhassa yhteisössään ja välttyä valtion päällekäymisiltä. Toiminta on kaksinaismoralismia irvokkaimmillaan.

Väkivaltaa käyttävät tai sillä uhkailevat kuuluvat poliisille. Psykiatriaa ei tarvita mihinkään. Itsemurha taas on vapaassa valtiossa jokaisen vapaus suorittaa ajankohdasta ja syistä riippumatta kunhan ei alista sivullisia vaaraan. Itsemurhan estäminen vasten asianomaisen tahtoa on päällekäyminen ja/tai vapaudenriisto ja siitä tulee "estäjää" rangaista Suomen lain osoittaman mukaisesti.

Psykiatriaa oikeuttaa enemmistö ihmisistä, joka hyväksyy mielenterveyslain eli pakottamisoikeudet ja monelle voi olla helpotus, kun esimerkiksi mielisairautta poteva (joo voi miettiä onko mielisairauksia olemassa niin miten niitä väitetään) omainen pidetään laitoksessa jonne hänet saadaan vaikkapa pakolla eli häntä ns. "hoidetaan" vaikka hoito voi todellisuudessa olla lähinnä säilömistä ja huumaamista ja todellisuudessa ihminen pysyy kroonikkona tällaisella hoidolla eikä kykene mahdollisesti aineiden takia itsessään ihmisarvoiseen elämään. Lisäksi myytti väkivaltaisesta skitsofreenikosta joka on uhka muille ilman lääkkeitä ja ajatus hoidosta jolla parannetaan ihmisiä, saa enemmistön ihmisistä hiljaisesti hyväksymään hoitokäytännöt, jossa vaaraksi itselleen tai muille olevat ihmisiä jopa pakkolääkitään laitoksissa ja osastoilla. Kautta aikain ihmiset ovat myöntyneet tehdä. Moni ei edes tiedä, että tällaista tapahtuu, jopa väkivaltaa käyttämättömien tai ei väkivaltaisten, elämässään kärsineiden ihmisten kohdalla hetkellisten vaikkapa kriisien kohdalla, jossa heitä pakkolääkitään heitä hoitaakseen käyttäen heihin jopa väkivaltaisia otteita pakottaen ihmisiä laittamaan aineita kehoonsa. Tähän riittää pelkästään paperi, jossa ihminen laitetaan tahdonvastaiseen hoitoon, vaikka henkilö itse olisi hakeutunut osastolle. Tähän on myös syynä se, että teot tehdään usein suljettujen seinien sisällä, laitoksissa, kuten aina psykiatria on "hoitanut" kohteensa erossa muista ihmisistä. Niitä perustellaan sillä, että henkilö ei kykene tekemään päätöksiä hoidostaan, joten tällöin lääkäri näkee velvollisuudekseen "hoitaa" ihmistä ja jos hän ei lääkkeitä ota, ne väkivaltaa eli voimaa käyttäen laitetaan ihmisen kehoon vaikka pistäen.

Ei tarvitse paljon ajatella, kun tajuaa ettei oikeasti tuollainen hoitotapa saa kuin vastareaktioita, epäluottamusta aikaiseksi, sillä siinä on jotain äärimmäisen epähumaania ja jopa traumatisoivaa. Se on eettisyydessään aivan kammottavaaa. On oikeastaan sangen kummallista että tuollaisesta pahoinpitelystä voidaan edes millään tavoin nähdä ihmiselle mitään hyötyä. Tuskin tuollaisia keinoja haluavat hoitajatkaan käyttää (paitsi nyt ehkä sadistiset), mutta tässä tulee se, että he eivät näe muita keinoja joissain tilanteissa ja näkevät muka tällaisen toiminnan potilaan parhaaksi olevana.

Osa ihmisistä ymmärtää psyykenlääkkeiden kuten masennuslääkkeiden ongelmat ja jopa väkivaltaisuutta, itsemurha-ajatuksia ja aggressiota luovat ongelmat (nähdään yhteyksissä esimerkiksi kouluampumisiin). Silti esimerkiksi skitsofreenikkojen kohdalla lääkkeet nähdään liioitellun positiivisessa valossa vaikka nämäkin lääkkeet voivat luoda monenlaisia ongelmia mikä voi purkautua jopa väkivaltana. Skitsofrenia terminä pitäisi haudata mutta se on toinen keskustelun aihe. https://www.madinamerica.com/2017/12/apa-drop-stigmatizing-term-schizophrenia/

Pakkoa käytetään yhteiskunnassamme hoitamisessa lähinnä tiettyjen tartuntatautien kohdalla ja nykyään hoitajia voidaan velvoittaa hakemaan rokotuksia, mutta tässä tapauksessa he voivat estääkseen pakkorokotukset erota töistään. Osa heistä kokevat tällaisen pakottamisen suorastaan kammottavana. Miten sitten mielenterveyspotilaat? He ovat ihmisiä joilla on täysin samanlaisia tunteita tällaisesta kemikaalien pakko-ottamisesta. Mielenterveyspuolella ainoana kaikista ihmisille saadaan pakottaa lääkkeitä laitosolosuhteissa, jotka vaikuttavat monin tavoin heidän mieleensä ja elämänlaatuunsa ja jopa negatiivisesti heidän terveyteensä. Jos ihmiseen kajottaisiin tuolla tavoin miten osastoilla on oikeus kajota, jossain muualla ei virassa olevien ihmisten toimesta, se olisi kammottava pahoinpitely. Tämä on yksi yhteen pahoinpitelyn kanssa, jos potilas sen sellaisena kokee. Seksuaalisia traumoja potevien tai raiskauksen kokeneiden ihmisten kohdalla tällainen kohtelu jossa jopa vaatteita revitään ja toinen näkee oikeudekseen kajota toisen kehoon ja laittaa sinne aineita mitä ihminen ei halua, voi aukaista vakavia traumoja. Koko hoitojärjestelmässä on mahdollisesti uudelleentraumatisoiva luonne tai ylipäätään traumatisoiva luonne.

Ihmisellä tulisi olla oikeus kieltäytyä lääkkeistä, vaikka hän ilman niitä voisi huonommin. Ja monessa tapauksessa ihminen ei edes lääkkeillä tilastojen valossa tule voimaan paremmin saatika sitten jos ne pakottaen ja traumatisoiden ihmiselle laitetaan.

sen voi ilmasta noin tai monella muulla tavalla joka yrittää selittää ihmisen tietosuutta
suhteessa ympäristöö.Sehän meidän jokaisen "todellisuus" on.Todellisuus on ympäristön luoma käsitys todellisuudesta.

Olen lukenut myös Erving Goffmania. Goffman ja Szaszhan olivat läheiset ystävät, ja olivat pitkälti samaa mieltä psykiatriasta. He perustivat George Alexanderin kanssa yhdistyksen 70-luvun alussa, jonka tehtävänä oli hävittää psykiatrinen pakottaminen kokonaan. Yhdistyksen nimeksi tuli American Association for the Abolition of Involuntary Mental Hospitalization (AAAIMH). Yhdistyksen lehti oli nimeltään The Abolitionist. Aika ei kuitenkaan ollut 70-luvulla vielä kypsä, joten he päätyivät lakkauttamaan järjestön 80-luvun alussa. Nyt puolivuosisataa myöhemmin ihmisten suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan on jo paljon lisääntynyt ja siten vastustus psykiatrista pakottamista vastaan alkanut pikkuhiljaa lisääntymään. Vieläkin on pitkä matka, mutta edistystä tapahtuu.

Mitä tulee "mustavalkoisuuteen" psykiatrisesta pakottamisesta puhuttaessa, en näe sitä itse mitenkään vääränlaisena lähestymistapana. Joko kannattaa orjuutta tai ei. Sillä ei ole minulle sitten enää mitään väliä millaista orjuutta kannattaa, jos orjuutta kannattaa. Tuomitsen sellaisen joka tapauksessa. Jos haluat kertoa tarkemmin mitä tarkoitit viitatessasi mustavalkoisuuteen, vaikka esimerkin kautta, niin mielelläni kuulisin ja asiasta keskustelisin. En pysty näillä tiedoilla päättelemään mitä sillä tarkoitat.

Tässä muuten AAAIMH:n tekemä julistus, joka sattui löytymään Wikipedia-sivulta. Tuossa lausunnossa tulee hyvin esiin se ero mikä "perinteisellä" ajattelulla ja jokaisen vapautta kunnioittavalla ajattelulla on.

"Throughout the entire history of psychiatry, involuntary psychiatric interventions, and especially involuntary mental hospitalization, have been regarded as morally and professionally legitimate procedures. No group of physicians, lawyers, or social scientists has ever rejected such interventions as contrary to elementary principles of dignity and liberty and hence as morally and professionally illegitimate. The AAAIMH does."

plö0u8y4 kirjoitti:

Olen lukenut myös Erving Goffmania. Goffman ja Szaszhan olivat läheiset ystävät, ja olivat pitkälti samaa mieltä psykiatriasta. He perustivat George Alexanderin kanssa yhdistyksen 70-luvun alussa, jonka tehtävänä oli hävittää psykiatrinen pakottaminen kokonaan. Yhdistyksen nimeksi tuli American Association for the Abolition of Involuntary Mental Hospitalization (AAAIMH). Yhdistyksen lehti oli nimeltään The Abolitionist. Aika ei kuitenkaan ollut 70-luvulla vielä kypsä, joten he päätyivät lakkauttamaan järjestön 80-luvun alussa. Nyt puolivuosisataa myöhemmin ihmisten suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan on jo paljon lisääntynyt ja siten vastustus psykiatrista pakottamista vastaan alkanut pikkuhiljaa lisääntymään. Vieläkin on pitkä matka, mutta edistystä tapahtuu.

Mitä tulee "mustavalkoisuuteen" psykiatrisesta pakottamisesta puhuttaessa, en näe sitä itse mitenkään vääränlaisena lähestymistapana. Joko kannattaa orjuutta tai ei. Sillä ei ole minulle sitten enää mitään väliä millaista orjuutta kannattaa, jos orjuutta kannattaa. Tuomitsen sellaisen joka tapauksessa. Jos haluat kertoa tarkemmin mitä tarkoitit viitatessasi mustavalkoisuuteen, vaikka esimerkin kautta, niin mielelläni kuulisin ja asiasta keskustelisin. En pysty näillä tiedoilla päättelemään mitä sillä tarkoitat.

Lue lisää

Mielenkiintoista tietoa. Palaan ehkä tuohon mustavalkoisuuteen myöhemmin paremmalla energialatauksella kuin nyt on käytössäni.:)

Mielenterveysasioissa on yhdyssana. Oletko vetänyt niin paljon lääkkeitä, että aivot ovat tuhoutuneet?

Kokemukseni mukaan psykiatrit ymmärtävät psyykenlääkkeistä enempi kuin esim. työterveyslääkärit. Luonnollisesti kannattaa valikoida, kenellä psykiatrilla käy. Puolet psykiatreista on koko- tai puolihulluja. Kun sellaiselle erehtyy, niin vaihtoon vain. Olen minäkin tavannut useampia kahjoja psykiatreja ja heitä löytyy niin julkiselta kuin yksityiseltäkin puolelta. Mutta myös täysjärkisiä, joskin heistäkin jotkut saattavat olla vuorovaikutustaidoissaan jäykkiä. Mutta kuka yleislääkäri ymmärtää esim. aikuisten ADHD:sta yhtään mitään?

Tottakai psykiatri on paremmin koulutettu lääkkeisiin kuin muiden alojen lääkärit.
Minä esim. käytin yhdessä vaiheessa ahdistuneisuuteen lääkettä, joka isona annoksena on psykoosilääke. Psykiatrini selitti kun kysyin, ettei se todellakaan ole minun kohdallani psykoosilääke ja etten ole psykoottinen, ja ettei ko. lääke sillä annostuksella edes tehoa psykooseihin. Mutta eikös vain, yleislääkärit ja yksi terapeuttiehdokaskin (en aloittanut sitten hänen kanssaan) esittivät arvelun että olenko mahdollisesti piilopsykoottinen kun käytän ko. lääkettä. Olen varmistanut asian kahdelta minua hoitavalta psykiartilta, jotka ovat kumpikin hyvin kokeneita, ja he harmittelevat kun muut lääkärit eivät tunne asioita. - Tässä yksi syy miksi ei pitäisi antaa terveyskeskuslääkäreiden päästä lukemaan psyk.tietoja erikoissairaanhoidosta, kun he eivät kuitenkaan niistä paljon mitään ymmärrä. (Kyseinen lääke Peratsin on muuten ihan hyvä ahdistuslääke, pienemmät sivuvaikutukset kuin melkein kaikissa muissa eikä lainkaan vierotusoireita. Tällä hetkellä en enää sitäkään käytä.)

Hyvin sanottu että puolet puolihulluja... :) Tuo on meikäläiselle ihan terapiaa kun näiden iatrogeenisten traumojen kanssa painiskelen. Kun niillä itsellään on niin aukoton itsetunto.

Psykologit ja terapeutit osaavat tosiaan paremmin auttaa minunkin kokemukseni mukaan kuin psykiatrit. Se johtunee juuri siitä ettei heillä ole sairausajattelua koulutustaustassaan. Eli he kykenevät näkemään ihmisten ongelmat enemmän sellaisina kuin ne ovat, elämän ongelmina ja haasteina, ylitsepääsemättömän vaikeina tilanteina joita voi osua kenen tahansa kohdalle.

Moni psykiatrikin kyllä yrittää tätä ja moni heistä onnistuukin auttamaan, mutta heillä on silti taakkanaan se että heidät on koulutettu näkemään mielen ongelmat sairautena. Pohjimmiltaan samaa rakennetta ja kulkua noudattavana kuin somaattiset sairaudet.

Ja kun he koettavat auttaa he kokevat joutuvansa antamaan avuntarvitsijalle diagnostisen leiman. Mikä pitää siis sisällään sen käsityksen, että reaktiot elämän haasteisiin ovat sairautta. Tosiasiassahan ne ovat normaaleja ja hyviä reaktioita epänormaaliin ympäristöön. Sisäiset konfliktit jotka seuraavat traumaattisista tapahtumista aiheuttavat masennusta, ahdistusta ja joskus jopa poikkeavia tajunnantiloja (joita psykoosiksi kutsutaan). Traumoista johtuvat sisäiset ristiriidat ja psyykkiset kivut eivät ole sairautta, vaan yksilön yritys elää ja sopeutua.

Kun ihminen saa ongelmilleen sairausmääritelmän hän joutuu omaksumaan käsityksen, että ongelma on jotenkin periaatteellisesti hänen hallitsemattomissaan, ja että jotkut muut tietävät siitä - ja hänestä - enemmän kuin hän itse. Hänen tulee alistua heidän antamiinsa selityksiin ja hoito-ohjeisiin. Hänen omat selityksensä eivät enää päde. Niitä saatetaan kuunnella, mutta asiantuntijalla on auktoriteetti, ja sitä on potilaan noudatettava jos haluaa parantua.

Tällainen (useimmiten hyväätarkoittava) alistaminen potilaan rooliin on hyvin vaarallista. Sillä vaikka ihminen jolla on psyykkisiä ongelmia ei suinkaan aina pysty tiedostamaan kaikkea mistä ne johtuvat ja mitä hän esim. trauman aiheuttaman kivun vuoksi on voinut joutua painamaan tiedostamattomaksi, niin pohjimmiltaan hän on kuitenkin aina oman itsensä paras asiantuntija. Hänellä itsellään on ratkaisun avaimet, kunhan hän vain saa tarpeeksi oikeanlaista tukea löytääkseen ne ja käyttääkseen niitä. Tämä tuki on useimmiten psykososiaalista, ei lääkehoitoa (vaikka joskus tilapäisesti joku voi siitäkin saada apua).

Ketjussa "Brittipsykologit haluavat lakkauttaa diagnoosit" on linkki psykologi Lucy Johnsonin artikkeliin, jossa hän kuvaa tätä prosessia, missä sairausmalli tuhoaa psyykkisten ongelmien MERKITYKSEN ihmisen elämästä, aiheuttaen siten avuttomuutta, omanarvontunnon heikkenemistä ja epätoivoa.

Englannissa on siis psykologiliiton VIRALLINEN KANTA että psyykkisiä ongelmia ei pitäisi enää kutsua sairaudeksi eikä niitä saisi diagnosoida. Tämä ei siis ole mitään pehmopuhetta "ymmärtämisen lisäämisestä" vaan he vaativat koko mielenterveysparadigman muutosta.

Tässä se linkki:
https://www.researchgate.net/publication/318734743_Psychological_Formulation_as_an_Alternative_to_Psychiatric_Diagnosis

Psykologit ja terapeutit joutuvat tekemään yhteistyötä psykiatrien ja muiden lääkäreiden kanssa, sen takia he ovat enemmän tai vähemmän menneet mukaan sairausajatteluun. Britanniassa he kuitenkin ovat irrottautuneet siitä oikein joukolla ja kehittävät vaihtoehtoisia toimintamalleja ihmisten auttamiseksi.

Tarkoitat kenties Lucy Johnstonea?

Diagnoosimalli pahimmillaan tuntuu saavan aikaan juuri avuttomuuden tunteen lisääntymistä ja tunnetta ettei voi sairaudelle mitään. Diagnooseissa ihminen yritetään laittaa laatikkoon, jossa joku toinen määrittelee mikä hänen ongelmansa on ja mikä hänessä on "vialla". Kun lisäksi potilas uskoo olevansa sairas, tunne omasta sairaudesta vain vahvistuu (mikä voi estää paremminvoimista) ja lisäksi estää näkemästä moniulotteisia syitä ongelmien takana, jos ongelmien nähdään kumpuavan yksinomaa diagnoosista eli sairaudesta (tietenkin osa ajattelee että ne syyt ovat olleet kenties taustalla puhkaisemassa tätä sairautta). Joidenkin tilojen pidetään olevan kroonisia, joista ei nähdä positiivisia paranemisennusteita - mitä tällainen tekee potilaan psyykelle tai stigma, mikä erityisesti tiettyjä diagnooseja kohtaan on edelleen olemassa. Potilas on saattanut elämänsä aikana kokea jo tarpeeksi esimerkiksi erillisyyden tunnetta tai leimaamista jo ennen diagnoosia. Olen hyvin vakuuttunut, että nykyjärjestelmä voi varmasti aukaista monien traumoja sellaisena mikä se on. Ainoat keinot joita tunnutaan tarjoamaan sairauden hoitoon, ovat hoidostapäin annettuja . Ikäänkuin he tietäisivät potilaan hoitamisesta enemmän kuin potilas itse, vaikkakin toisaalta potilasta tietyllä tavalla pidetään kuitenkin vastuullisena omasta paranemisestaan, kunhan vain seuraa heidän ohjeitaan ja käy keskustelua hoitotahon henkilöiden kanssa. Toisaalta tuntuu, että terve kapina ahdasta diagnoosimallia kohtaan ja diagnoosin kyseenalaistaminen olisi terve merkki varsinkin siis tilanteessa, jossa potilas kokee että diagnoosi ei istu häneen, taustalla on traumoja tai on oikeasti jo kokenut haittaa hoitojärjestelmästä. Itseasiassa tällaisen vahvuuden löytäminen ja oma ajattelu voi olla avain paremminvoimiseen. Toisaalta sairauden kyseenalaistamista voidaan pitää sairaudentunnottomuutena psykiatrian parissa. En ihmettelisi, jos tällaista kriittistä ajatteluakin lisäksi voidaan hoitojärjestelmässä pitää jonkinlaisen sairauden oireena tai tällä tavalla ajattelevia hankalina potilaina. Järjestelmä pitää henkilöistä, joita opastetaan ammattilaisten toimesta, joilla on avaimet kaikkeen.

Itse olen tavannut myös hieman kriittisesti diagnooseihin suhtautuvia ammattilaisia. Toisaalta suurin osa ajattelee, että diagnooseilla on tärkeä asema oikeanlaisen hoidon antamisessa, eli ne ovat välineitä. Osa näkee ne tärkeäksi lähinnä sen takia, että Kela maksaa potilaalle mahdollisesti vaikkapa sairaspäivärahaa. Sitten näen niitä, jotka tuntuvat kokoajan hakevan potilaasta diagnoosin piirteitä, ja ovat mielessään jo aluksi istuttaneet ihmisen muottiin ja hakevat kaikesta mitä hän sanoo vahvistusta omille ennakkoluuloilleen. Kenties osa saa jopa ammatillisen palkintonsa siitä, kun saavat istutettua jonkun diagnoosiin, kun kerran niistä ovat lukeneet monta vuotta. Valitettavasti heillä saattaa tällaisella ajattelulla jäädä näkemättä potilaastaan paljon ja tällainen voi estää oikeasti potilaan auttamisen. Tärkeää olisi kysyä mitä potilaalle on sattunut ja auttaa häntä löytämään vahvuuksia pärjätä, eikä niinkään etsiä hänestä jatkuvasti heikkouksia, joka tuntuu välillä olevan järjestelmässä itseisarvo.

Välillä mietin mitä terve edes psykiatriassa tarkoittaa.. Ainakaan usein jos psykiatrille menee, ei lähde terveenä vaan sinne jää papereihin kummittelemaan diagnooseja.

elinikäinen_ahdistus kirjoitti:

Mielenterveysasioissa on yhdyssana. Oletko vetänyt niin paljon lääkkeitä, että aivot ovat tuhoutuneet?

Kokemukseni mukaan psykiatrit ymmärtävät psyykenlääkkeistä enempi kuin esim. työterveyslääkärit. Luonnollisesti kannattaa valikoida, kenellä psykiatrilla käy. Puolet psykiatreista on koko- tai puolihulluja. Kun sellaiselle erehtyy, niin vaihtoon vain. Olen minäkin tavannut useampia kahjoja psykiatreja ja heitä löytyy niin julkiselta kuin yksityiseltäkin puolelta. Mutta myös täysjärkisiä, joskin heistäkin jotkut saattavat olla vuorovaikutustaidoissaan jäykkiä. Mutta kuka yleislääkäri ymmärtää esim. aikuisten ADHD:sta yhtään mitään?

Lue lisää

On hyvin mahdollista, että edellisellä kirjoittajalla neuroleptit ovat aiheuttaneet muutoksia limbiseen järjestelmään ja ohimoon, joissa kognitio sijaitsee.
https://www.madinamerica.com/2018/07/new-research-suggests-brain-abnormalities-schizophrenia-result-antipsychotic-drugs/
Aivojen epänormaalius (oppimis- ja kommunikaatiohäiriöt, endokrinol. sairaudet jne.) skitsofreniassa aiheutetaan neurolepteillä tutkimusten mukaan. Siksi neuroleptit ovat ensisijainen elinikäinen hoito Keroputaan ulkopuolella.

hggfgh kirjoitti:

Tarkoitat kenties Lucy Johnstonea?

Diagnoosimalli pahimmillaan tuntuu saavan aikaan juuri avuttomuuden tunteen lisääntymistä ja tunnetta ettei voi sairaudelle mitään. Diagnooseissa ihminen yritetään laittaa laatikkoon, jossa joku toinen määrittelee mikä hänen ongelmansa on ja mikä hänessä on "vialla". Kun lisäksi potilas uskoo olevansa sairas, tunne omasta sairaudesta vain vahvistuu (mikä voi estää paremminvoimista) ja lisäksi estää näkemästä moniulotteisia syitä ongelmien takana, jos ongelmien nähdään kumpuavan yksinomaa diagnoosista eli sairaudesta (tietenkin osa ajattelee että ne syyt ovat olleet kenties taustalla puhkaisemassa tätä sairautta). Joidenkin tilojen pidetään olevan kroonisia, joista ei nähdä positiivisia paranemisennusteita - mitä tällainen tekee potilaan psyykelle tai stigma, mikä erityisesti tiettyjä diagnooseja kohtaan on edelleen olemassa. Potilas on saattanut elämänsä aikana kokea jo tarpeeksi esimerkiksi erillisyyden tunnetta tai leimaamista jo ennen diagnoosia. Olen hyvin vakuuttunut, että nykyjärjestelmä voi varmasti aukaista monien traumoja sellaisena mikä se on. Ainoat keinot joita tunnutaan tarjoamaan sairauden hoitoon, ovat hoidostapäin annettuja . Ikäänkuin he tietäisivät potilaan hoitamisesta enemmän kuin potilas itse, vaikkakin toisaalta potilasta tietyllä tavalla pidetään kuitenkin vastuullisena omasta paranemisestaan, kunhan vain seuraa heidän ohjeitaan ja käy keskustelua hoitotahon henkilöiden kanssa. Toisaalta tuntuu, että terve kapina ahdasta diagnoosimallia kohtaan ja diagnoosin kyseenalaistaminen olisi terve merkki varsinkin siis tilanteessa, jossa potilas kokee että diagnoosi ei istu häneen, taustalla on traumoja tai on oikeasti jo kokenut haittaa hoitojärjestelmästä. Itseasiassa tällaisen vahvuuden löytäminen ja oma ajattelu voi olla avain paremminvoimiseen. Toisaalta sairauden kyseenalaistamista voidaan pitää sairaudentunnottomuutena psykiatrian parissa. En ihmettelisi, jos tällaista kriittistä ajatteluakin lisäksi voidaan hoitojärjestelmässä pitää jonkinlaisen sairauden oireena tai tällä tavalla ajattelevia hankalina potilaina. Järjestelmä pitää henkilöistä, joita opastetaan ammattilaisten toimesta, joilla on avaimet kaikkeen.

Itse olen tavannut myös hieman kriittisesti diagnooseihin suhtautuvia ammattilaisia. Toisaalta suurin osa ajattelee, että diagnooseilla on tärkeä asema oikeanlaisen hoidon antamisessa, eli ne ovat välineitä. Osa näkee ne tärkeäksi lähinnä sen takia, että Kela maksaa potilaalle mahdollisesti vaikkapa sairaspäivärahaa. Sitten näen niitä, jotka tuntuvat kokoajan hakevan potilaasta diagnoosin piirteitä, ja ovat mielessään jo aluksi istuttaneet ihmisen muottiin ja hakevat kaikesta mitä hän sanoo vahvistusta omille ennakkoluuloilleen. Kenties osa saa jopa ammatillisen palkintonsa siitä, kun saavat istutettua jonkun diagnoosiin, kun kerran niistä ovat lukeneet monta vuotta. Valitettavasti heillä saattaa tällaisella ajattelulla jäädä näkemättä potilaastaan paljon ja tällainen voi estää oikeasti potilaan auttamisen. Tärkeää olisi kysyä mitä potilaalle on sattunut ja auttaa häntä löytämään vahvuuksia pärjätä, eikä niinkään etsiä hänestä jatkuvasti heikkouksia, joka tuntuu välillä olevan järjestelmässä itseisarvo.

Välillä mietin mitä terve edes psykiatriassa tarkoittaa.. Ainakaan usein jos psykiatrille menee, ei lähde terveenä vaan sinne jää papereihin kummittelemaan diagnooseja.

Lue lisää

Tarkoitan Lucy Johnstonea, kiireessä meni väärin.

Aivan samaa mieltä kirjoituksestasi.

Hyvä että tieto uudesta ajattelumallista on levinnyt ja yhä useammat pystyvät kyseenalaistamaan sairausajattelun omassa elämässään ja yhteiskunnassa yleisemminkin.

Kun diagnoosin on kerran saanut se vaan ei ole niin helppoa.

Terapeuttini on koulutukseltaan psykologi ja psykoanalyytikko ja alunperin juuri hän rupesi puhumaan minulle diagnoosien tarpeettomuudesta ja vahingollisuudesta. Hän on jopa asettanut yhdeksi terapian tavoitteeksi kohdallani oppia näkemään, että olen eri asia kuin minulle annetut diagnoosit.

Tietoisestihan asia on minullekin periaatteessa selvä ja olen suhtautunut diagnooseihin kriittisesti ennenkin. Mutta se mitä nuo leimat tekevät uppoutuessaan mielen tiedostamattomiin osiin, ja kun ne vaikuttavat pitkään... Ei niin helppoa.

Olen saanut sekä vääriä että "oikeita" diagnooseja. Ne kaksi psykiatria joihin minulla tällä hetkellä on hoitosuhde ovat avarakatseisia ja humaaneja, ja selittävät diagnoosinsa minulle tavalla jonka voin hyvin ymmärtää ja periaatteessa olla samaa mieltä. He myös vähättelevät diagnoosien merkitystä ja korostavat ihmisen yksilöllisyyttä ja traumojen ja tilanteiden merkitystä. Eivät siis halua tahallaan leimata minua. Mutta kuitenkin jos se fakta että joku diagnoosi pitää olla (lausunnot terapiaa ja sairauslomia varten ym.) tekee ongelmista SAIRAUDEN. Sitä ei voi välttää. Sitten iskee päälle sairausmalli kaikkine haittoineen.

Diagnooseista vaan pitäisi kertakaikkiaan luopua, kuten Britanniassa ehdotetaan. Tai pikemminkin vaaditaan. Ne psykologit ja heidän kanssaan olevat kriittiset psykiatrit ovat vaatimuksissaan ehdottomia. Sairausmallia ei pidä lieventää eikä pehmentää, vaan siitä pitää kokonaan luopua.

Vaihtoehtona on siis psykologinen lausunto (siten kai suomennetaisiin "formulation"?) jossa kuvataan asiakkaan näkökulmasta hänen kokemansa ongelmat ja niihin johtaneet haasteet ja traumat, ja laaditaan lyhyt yhteenveto ongelmasta ja hoidontarpeesta.

Tätä toimintamallia kehitetään ja ilmeisesti jo sovelletaankin Britanniassa. Mutta pitkä matka on vielä sen yleiseen käyttöönottoon. Psykiatrit lienevät yleisesti puolustuskannalla.

Suomessa on jo hyvä mutta vähän tunnettu Keroputaan malli. Siitä ovat brittipsykologitkin ottaneet vaikutteita, mistä saamme olla ylpeitä. :)

Mikä ihme tätä tyyppiä vaivaa?!
Kysyy ja vastaa itselleen.
On joko trolli.
Tai aivokemiat pahan kerran sekaisin.
No siinä kypsyt omassa mehussasi

Yhdyn mainitsemaasi. Se tukee myös Keroputaan mallin tuloksia. Samoin Amerikassa on huomattu, että kemoterapia (jatkuva lääkitys) sairastuttaa enemmän kuin lääkkeiden käyttämättä jättäminen.
Huomatkaa TOP10-lista ja laittakaa mieleen:
https://www.naturalnews.com/2018-07-22-top-10-medical-treatments-make-you-sicker.html

TOP10treatments kirjoitti:

Yhdyn mainitsemaasi. Se tukee myös Keroputaan mallin tuloksia. Samoin Amerikassa on huomattu, että kemoterapia (jatkuva lääkitys) sairastuttaa enemmän kuin lääkkeiden käyttämättä jättäminen.
Huomatkaa TOP10-lista ja laittakaa mieleen:
https://www.naturalnews.com/2018-07-22-top-10-medical-treatments-make-you-sicker.html

Lue lisää

Kunpa nämä asiat leviäisivät laajemmalle. Suomessa oli muutama vuosi sitten vain pikku-uutisia siitä kun Britannian psykologit päättivät yhteisesti vaatia diagnooseista luopumista. Vaikka toteutuessaan se mullistaisi koko mielenterveyshoitojärjestelmän.

Se vaan tulisi paljon kalliimmaksi, toimia niin kuin he ehdottavat ja kuten ilmeisesti Keroputaalla jo toimitaan. Kun pitäisi oikeasti kiinnittää huomiota ihmisiin jotka kärsivät, ja kuunnella mitä heillä on sanottavanaan ongelmistaan. Ja sitten pitäisi auttaa heitä selviämään niistä. Järjestää yksilöllistä psykososiaalista hoitoa kuten terapiaa ja muuta, sekä koettaa vaikuttaa sosiaalisiin ongelmiin kuten köyhyyteen jotka yhtenä suurena stressitekijänä ovat luomassa ja pahentamassa mielenterveysongelmia.

Diagnoosiajattelusta luopuminen on varmaan monelle hoitojärjestelmässä olevalle vaikeaa jo sen herättämän torjunnan vuoksi. Diagnostinen leima erottaa ihmisen muista. Samalla se pelastaa "turvalliselle" puolelle ne jotka eivät ole sitä saaneet. Ikään kuin ihmiset voisi luokitella sairaiksi ja terveiksi. Jos diagnooseista luovuttaisiin ja ongelmat alettaisiin hahmottaa elämän ongelmina, joutuisivat kaikki, niin psykiatrit ja psykologit kuin kaikki muutkin ihmiset, miettimään asioita enemmän omalla kohdallaan. Raja muuttuisi liukuvaksi. Se pelottaa.

Olen joskus saanut hyvääkin kohtelua hoitojärjestelmissä, ja kohdannut paljon ammattilaisia jotka eivät ole kiinnostuneita ylläpitämään Rajaa. Esimerkiksi kerran vuosia sitten olin avohoidossa sairaalassa, jossa hoitajat viittasivat kintaalla diagnooseilleni ja sanoivat että diagnoosilla ei ole väliä, ihminen on tärkein. Ja kertoivat mm. ettei heilläkään aina mene hyvin, ja silloin he tekevät yövuoroa osastollaan. Ja että jos heille itselleen tulisi ongelmia, he menisivät sairaalaan, eivät siihen missä ovat töissä vaan muualle... jne. jne. Se huojensi mieltäni mutta edelleen silloin hiljattain saamani diagnoosi tuntui kuin veitseltä rinnassa. (Tämä "veitsi rinnassa" - vertaus muuten on aika yleinen kielikuva joka on tullut esiin tutkimuksissa, joita on tehty siitä miten potilaat ovat kokeneet saamansa diagnoosin.) - Jotkut ihmiset toki kovat diagnoosin hyvänäkin, kun saavat sen myötä jonkunlaisen selityksen ongelmilleen. Useimmat kuitenkaan eivät.

anteeksi lyöntivirheet. Piti kirjoittaa "kokevat diagnoosin" .

vehnänorasjauhe kirjoitti:

Kunpa nämä asiat leviäisivät laajemmalle. Suomessa oli muutama vuosi sitten vain pikku-uutisia siitä kun Britannian psykologit päättivät yhteisesti vaatia diagnooseista luopumista. Vaikka toteutuessaan se mullistaisi koko mielenterveyshoitojärjestelmän.

Se vaan tulisi paljon kalliimmaksi, toimia niin kuin he ehdottavat ja kuten ilmeisesti Keroputaalla jo toimitaan. Kun pitäisi oikeasti kiinnittää huomiota ihmisiin jotka kärsivät, ja kuunnella mitä heillä on sanottavanaan ongelmistaan. Ja sitten pitäisi auttaa heitä selviämään niistä. Järjestää yksilöllistä psykososiaalista hoitoa kuten terapiaa ja muuta, sekä koettaa vaikuttaa sosiaalisiin ongelmiin kuten köyhyyteen jotka yhtenä suurena stressitekijänä ovat luomassa ja pahentamassa mielenterveysongelmia.

Diagnoosiajattelusta luopuminen on varmaan monelle hoitojärjestelmässä olevalle vaikeaa jo sen herättämän torjunnan vuoksi. Diagnostinen leima erottaa ihmisen muista. Samalla se pelastaa "turvalliselle" puolelle ne jotka eivät ole sitä saaneet. Ikään kuin ihmiset voisi luokitella sairaiksi ja terveiksi. Jos diagnooseista luovuttaisiin ja ongelmat alettaisiin hahmottaa elämän ongelmina, joutuisivat kaikki, niin psykiatrit ja psykologit kuin kaikki muutkin ihmiset, miettimään asioita enemmän omalla kohdallaan. Raja muuttuisi liukuvaksi. Se pelottaa.

Olen joskus saanut hyvääkin kohtelua hoitojärjestelmissä, ja kohdannut paljon ammattilaisia jotka eivät ole kiinnostuneita ylläpitämään Rajaa. Esimerkiksi kerran vuosia sitten olin avohoidossa sairaalassa, jossa hoitajat viittasivat kintaalla diagnooseilleni ja sanoivat että diagnoosilla ei ole väliä, ihminen on tärkein. Ja kertoivat mm. ettei heilläkään aina mene hyvin, ja silloin he tekevät yövuoroa osastollaan. Ja että jos heille itselleen tulisi ongelmia, he menisivät sairaalaan, eivät siihen missä ovat töissä vaan muualle... jne. jne. Se huojensi mieltäni mutta edelleen silloin hiljattain saamani diagnoosi tuntui kuin veitseltä rinnassa. (Tämä "veitsi rinnassa" - vertaus muuten on aika yleinen kielikuva joka on tullut esiin tutkimuksissa, joita on tehty siitä miten potilaat ovat kokeneet saamansa diagnoosin.) - Jotkut ihmiset toki kovat diagnoosin hyvänäkin, kun saavat sen myötä jonkunlaisen selityksen ongelmilleen. Useimmat kuitenkaan eivät.

Lue lisää

"Se vaan tulisi paljon kalliimmaksi, toimia niin kuin he ehdottavat ja kuten ilmeisesti Keroputaalla jo toimitaan. "

Itse asiassa Keroputaan malli on Suomen halvimpia malleja, mitä tulee psykiatriseen hoitoon. Se vähentää huomattavasti työkyvyttömyyttä ja lääkkeiden pitkäaikaiskäyttöä ja tarvetta sairaalahoitoon. Sairaalahoito on erittäin kallista hoitoa. Malli ei vaadi niinkään enempää resursseja, vaan halua organisoida toimintaa toisin ja siirtää resursseja mahdollisimman varhaiseen interventioon. Avoimen dialogin mallissa toimiminen voi olla vastenmielistä ihmisille, joiden ei muutenkaan kuuluisi toimia psykiatrisessa hoitojärjestelmässä. Ihmisille, jotka eivät pidä epävakaiden ihmisten kohtaamisesta, eivät siedä epävarmuutta eivätkä ymmärrä erilaisuutta.

Olet varmasti oikeassa. Asenteesta se on kiinni eikä rahasta, ainakin pitkällä aikavälillä.

fsadsfa kirjoitti:

"Se vaan tulisi paljon kalliimmaksi, toimia niin kuin he ehdottavat ja kuten ilmeisesti Keroputaalla jo toimitaan. "

Itse asiassa Keroputaan malli on Suomen halvimpia malleja, mitä tulee psykiatriseen hoitoon. Se vähentää huomattavasti työkyvyttömyyttä ja lääkkeiden pitkäaikaiskäyttöä ja tarvetta sairaalahoitoon. Sairaalahoito on erittäin kallista hoitoa. Malli ei vaadi niinkään enempää resursseja, vaan halua organisoida toimintaa toisin ja siirtää resursseja mahdollisimman varhaiseen interventioon. Avoimen dialogin mallissa toimiminen voi olla vastenmielistä ihmisille, joiden ei muutenkaan kuuluisi toimia psykiatrisessa hoitojärjestelmässä. Ihmisille, jotka eivät pidä epävakaiden ihmisten kohtaamisesta, eivät siedä epävarmuutta eivätkä ymmärrä erilaisuutta.

Lue lisää

Huomautan, että myös Keroputaalla käyttävät pakottamista, mikä on aina tuomittavaa!

Minä olen kanssasi eri mieltä monessa asiassa. Minua kirjoittaminen täällä on auttanut, eikä se ole millään tavoin vienyt pois mahdollisuutta siitä, että hoitaisin itseäni myös kuntoon ja analysoisin omaa tilannettani. Kaikki eivät muutenkaan halua jakaa omia henkilökohtaisia kokemuksia niin mieluisasti kuin sinä itse. On hyvin eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Minulla itselläni kokemukset mielenterveyshoidosta ovat traumatisoineet minut ja olen menettänyt uskoani siihen, että se mitä tarjotaan hoitona on toimivaa tai ei olisi haitallista ihmiselle. Silti olen tilanteessa, jossa kuntoutuakseni joudun hakemaan apua järjestelmästä, mikä satutti minua mm. hoitokäytänteillään ja hoitometodeillaan ja lääkkeillä, joka lähes tuhosi elämäni niillä ja minä koen, kuten eräs täällä kirjoitti diagnoositkin kuin veitsen rinnassa sekä myös yksityisyyden hoitojärjestelmässä huonoksi. Näen pitkälti oman kärsimyksen, mitä aikanaan koin, minkä takia hakeuduin hakemaan apua, sellaiseksi että sitä ei olisi pitänyt lääkitä, sillä se oli hyvin luonnollinen reaktio elämän olosuhteisiin mitä silloin koin eikä varsinkaan lääkitä niin pitkään ja kroonisesti. En kiellä ongelmiani, enkä väitä että kaikki johtuisivat mielenterveyspalveluista, mutta olen saanut siellä mm. traumoja ja koen tulleeni satutetuksi lääkehoidoilla, ja mikä pahinta - näistä ei edes puhuta missään ääneen. Tuntee olonsa täysin yksinäiseksi tämän asian takia.

"Omat vaivat ulkoistetaan kirjoittamalla sivukaupualla kaikenmaailman teoreettista hölynpölyä"

Tätä en oikein ymmärrä. Se että ei kirjoita omista ongelmistaan, ei tarkoita että ne "ulkoistaisi". Osalle ei tunnu niin luonnolliselta avata omia kokemuksiaan vaan keskustella vaikkapa järjestelmän ongelmista, mitkä kokee. Niistä voi rivien välistä kenties päätellä ihmisen omia kokemuksia. Kenties jollekin teksti mikä sinulle ei avaudu, saattaakin avautua jolla on jotain omakohtaisia samankaltaisia kokemuksia. Ehkä jollekin pako omasta elämästä on se, mitä psykologisesti tarvii vaikkapa traumojen keskellä.

En usko kirjoituksesi perusteella, että olet syntymätyhmä. Voit ehkä ajatella asioista suoraviivaisemmin ja käytännönläheisemmin kenties, mutta ei se tyhmyyttä tarkoita. Osa on analyyttisempiä ja pitävät analysoida asioita, miettiä asioita ehkä turhankin syvälliseen sävyyn. Tieto lisää tuskaa eikä aina auta voimaan paremmin. Mutta joitakin kirjoittaminen voi jollain tapaa auttaakin ja ehkä keskustelussa oppii myös uusia näkökulmia.

Minun kokemukseni on pitkälti erilainen lääkkeiden suhteen. Ehkä olin itse tyhmä, kun en osannut kyseenalaistaa lääkärin sanomia lääkkeistä vaan piti oppia kantapään kautta. Toisaalta tuolloin vielä laitoin lääkärin suositukset jalustalle, enkä osannut ajatella itse tarpeeksi. Nykyisellä kokemuksella tekisin huomattavasti enemmän taustatyötä lääkkeistä mitä söisin (vaikken siis aio syödä enää lääkkeitä). Minulla lääkkeiden ongelmat eivät alkaneet heti vaan pitemmän ajan kuluessa sekä vieroituksessa niistä. Näihin ongelmiin lääkäri näki ratkaisuksi lisää lääkkeitä, sillä halusi kategorisoida minut heti mielessään mt-ongelmaiseksi eikä nähnyt että monet ongelmani mitä podin olivat pitkälti puhjenneet juuri lääkkeiden myötä. En muista kokemuksissani hoitojärjestelmässäni montaa kertaa ikinä nähneeni edes samoja lääkäreitä joihin olisi ollut hoitosuhde, koska he vaihtuilivat tiheään, mikä johti siihen, että reseptejä vaan uusittiin liian matalalla kynnyksellä uuden toimesta. Söin vuosia lääkkeitä mitä minun ei olisi pitänyt syödä vuosia.

"on lottovoitto löytää psykiatri, joka suhtautuu potilaaseen vähän niin kuin työkaveriin, neuvottelee lääkkeistä ja kirjoittaa resepteihin "tarvittaessa"." Tämä oli hyvin sanottu. Mikä minua häiritsee joissakin psykiatreissa on se, että he jotenkin suhtautuvat itseensä kuten joihinkin ihmiselämän ongelmien erikoisasiantuntijaan, joka "ylhäältäpäin" potilaaseen hienosti opastaa potilaan parempaan vointiin lukemiensa teorioiden ja ammattipätevyytensä ja kokemuksensa ansiosta. Osa saattaa turhautua jopa jos potilas ei tee niinkuin psykiatri suosittaa ja lääkäri luulee liikaa tietävänsä mikä potilaalle on hyväksi. Tietenkin jo järjestelmä itsessään erottelee potilaan ja lääkärin erilaiseen rooliin. Loppupeleissä lääkärit ovat ihmisiä siinä missä mekin, kamppailevat mahdollisesti oman elämänsä ongelmien kanssa. Heillä voi olla tietoa mielenterveyden ongelmista, mutta mielestäni heidän pitäisi silti oppia että jokainen potilas on erilainen, heidän pitäisi työskennellä potilaan kanssa enemmän kuin partnerina yhteistyössä jossa kumpikin voi oppia jonkinverran toisiltaan ja yhdessä vaikkei potilaalla olekaan samanlaista ammattipätevyyttä sekä ennenkaikkea kunnioittaa potilaan tahtoa ja rajoja ja päätöksiä. Tästä mielestäni hyvin kirjoitti hän : https://beyondmeds.com/personal-journey/ Toivoisin, että oma psykiatrini osaisi nähdä miksi saatan ajatella hieman vastakkaiseen sävyyn hänen näkemyksistään ja kunnioittaa vaihtoehtoisia näkemyksiäni.

Lääkkeet eivät vain pahimmillaan vain vahingoita aivoja ja kognitiota (ja esimerkiksi muistia) vaan mielestäni tuhoavat elämänlaatua, mahdollisesti ihmissuhteita, parisuhteita, seksuaalisuutta, emootioiden kokemista, terveyttä ja pahimmillaan aiheuttavat pitkäaikaista kärsimystä esimerkiksi niistä vieroittautuessa. Lisäksi pahimmillaan ihmisen kokemus lääkkeistä on sellainen, että sitä ei ymmärretä haittojen tullessa muiden ihmisten toimesta, mitä ihminen käy läpi, koska ihmisellä ei välttämättä ole lähipiirissä ketään henkilöä joka lääkkeitä olisi käyttänyt tai niistä harmia saanut eikä lääkärikään välttämättä potilaan kokemusta allekirjoita. Pahimmillaan psyykenlääkkeet ja niiden haitalliset puolet aiheuttavat yksinäisyyden ja erillisyyden kokemuksia, siinä missä "otsaan isketyt" diagnoosit. Jos saa lääkkeistä vieroitusoireita, sen polun voi myös joutua kokemaan myös hyvin yksin, vailla toisten ymmärrystä ja vailla mitään tukea hoitojärjestelmästä, jossa näkökulma lääkkeiden haittoihin on kieltävä ja vähättelevä.

Siinä joutuu paljon miettimään omaa mielenterveyttään että onko kaheli väittäessään kokeneensa sellaisia haittoja mitä kokee kun joka paikasta tulee vähättelyä. Ja kyllä, kaheliksikin olen tullut leimattua, kun olen liian kärkkäästi psyykenlääkkeiden haittoja psykiatrille aikanaan kritisoinut. Itse en enää vähättele haittoja, koska olen kohdannut muitakin ketkä ovat vastaavia kokemuksia kokeneet. Jos joku ei usko minua niin sitten ei usko.

Tämä on minun kokemukseni, vaikka en kirjoita tarinaa tarkemmin omasta lääkkeenkäyttöhistoriastani ennen haitallisia kokemuksiani.

Minä ennen uskoin diagnooseihin paljon enemmän kuin nykyään. Nykyään kokemani perusteella näen, että lääkkeet itsessään voivat puhkaista monenlaisia jopa mt-ongelmiksi katsottuja tiloja. En ole ikinä elämässäni kärsinyt niin paljon kuin purkaesani vuosia kestäneen mielialalääkityksen. Menin niin pohjalle, että en ole koskaan siellä käynyt. Lääkäri näki tämän vain uutena diagnoosina, johon söin sitten lääkkeitä mikä laittoi minut vielä enemmän pohjalle ja teki täysin sietämättömiä haittoja. Kärsin rankasti ja se johti rankkoihin lääkityksiin koska aina tiloissani nähtiin ratkaisuksi lääkitykset ja hain osastolta apua yhdessä vaiheessa kun lääkkeiden ongelmien luonne ei ollut täysin minulle valjennut, ja se oli ehkä pahin pillerinkylvämispaikka mihin olen ikänään itseni laittanut.

Lopulta ratkaisu asioihin oli irrottautua lääkärin tarjoamista ratkaisuista ja asettaa ulkolaisen lääkevieroituspalstan ohjeet ja neuvot lääkärien ohjeiden tilalle, rankoista diagnooseistani huolimatta. Miksi koin niin vahvasti että lääkkeet oli ongelma, oli kokemukseni lääkevierotuksesta milloin ongelmani puhkesivat minkä jälkeen lähes jokikinen lääke oli aiheuttanut ongelmia.

Onneksi tein niin, koska muuten olisin varmaan vieläkin pillerikokeilukierteissä, siellä pohjalla, pahimmillaan kuollut oman käden kautta, koska oloni oli niin surkea. Miten ennen olin laittanut lääkkeet suuhun ajatellen niiden hoitavan minua, aloin pikkuhiljaa tuntea että pillerit mitä suuhuni laittavat olivat lähestulkoon kuin jotain arsenikkia miten niihin suhtauduin. Uudet pillerit olivat turruttavia ja koin itseni lähes puoliksi elossa olevaksi niillä, tai ainakin hyvin turrutetuksi. Lääkärin kanssa yhteisymmärrys syntyi ja toiveeni lääkkeettömyydestä selkeytyi hänelle, ja eräs lääkäreistä sanoi minulle ettei näe enää minulle ratkaisuksi lääkkeitä. Ennen tätä selkeytymistä olin ollut kuin AP lääkemääriltä, polyfarmasiakierteessä jossa en tiennyt enää mikä oli ongelmieni syy, lääkkeet mitä lisättiin, vähennettiin, aloiteltiin ja lopeteltiin, päällekkäin useampia vai oma mielenterveyteni. Ironista tässä oli, että mitä turrutetummaksi tunsin itseni, eräs lääkäri jota silloin näin, näki oloni PAREMPANA ja kirjasi nämä osastolla teksteihini. menin hiukan parempaan suuntaan, kun polyfarmasiaani purettiin ja olin pitkän aikaa säännöllisellä samalla lääkityksellä, mutta se ei tarkoittanut että voin paremmin tai olisin voinut siitä nousta tuolla lääkkeellä, jonka jälkikäteen näin estävän paremmin voimiseni. Elämänlaatuni ei ollut kaksista. Käsitykseni polyfarmasiasta (=useiden lääkkeiden päällekkäin syömisestä) on nykyään todella kriittinen ja sellainen on todella riski ihmisten hyvinvoinnile. Menin aivan hetkessä niin pohjalle, useiden pillerien käyttäjäksi ja oloni kurjeni aivan salamannopeasti mitä enemmän laitoin pillereitä suuhuni. Pillerimäärä oli aivan liikaa. Kokemukseni on vähän extremeä varmaan muiden kokemuksiin, mutta näinkin voi käyd

Kukaan ei monesti puhunut lääkkeettömien hoitokeinojen mahdollisuuksista tuossa vaiheessa saatika nähnyt lääkkeiden haitallisuutta minulle. Toisaalta, en usko että noissa lääkkeissä olisin saanut juuri mitään apua terapiasta, eikä minua nähty edes terapiakuntoisena. Terapiakuntoiseksi aloin muuttua lopettaessani lääkkeiden käytön. Kun olin jo aikanaan lääkkeidenkäyttäjä, monesti ratkaisuksi hoitojärjestelmässä nähtiin usein aina lääkkeet

Kyllä minä uskon, että sitten kun on ruvennut käyttämään lääkkeitä jotka eivät sovi tai auta, niin niistä vierottuminen on tuskien takana. Siksi ei kannatakan pitää psykiatreja puolijumalina ja tunkea kehoonsa kaikkea, mitä he ehdottavat. Ainut vaihtoehto ei mielestäni ole täydellinen lääkkeettömyys, vaan valikoiva lääkkeiden käyttö ja annostus voi vaihdella päiväkohtaisesti jatkuvastikin käytetyissä lääkkeissä. Fiksu psykiatri jättää vastuun lääkkeiden käytöstä potilaalle.

Olen kirjoittanut täällä omista kokemuksistani, koska muuhun minulla ei asiantuntemus riitä. Yleistyksiä en halua omankaan kokemukseni perusteella tehdä. Pyrin tekemään teksteistäni vertaistuellisia. Vaikka myönnän, että minun on joskus vaikea ymmärää ihmisiä, jotka eivät tee itse itsensä eteen asioita, vaan syyttävät kaikesta hoitojärjestelmää. Toki rankkoja kokemuksia on vaikea unohtaa ihan niin kuin on vaikea unohtaa muitakin elämän rankkoja kokemuksia ja elämän epäoikeudenmukaisuutta.

Ja kun nimitän itseäni tyhmäksi, tarkoitan koulutyhmää, en minä muutoin tyhmä ole. Paitsi että elämässäni olisi ollut tilaisuuksia pyytää palkankorotusta ja en ole osannut sitä tehdä. Näin käy, kun hyppii alalta toiselle eikä luo uraa ja spesialisoidu, oppii uusia asioita työn kautta, on valmis muutoksiin, mutta ei osaa luoda uraa. On sekin melkoista tyhmyyttä.

"On sekin melkoista tyhmyyttä. "
Kuulostat olevan kovin ankara itsellesi. Kuitenkin moitit itseäsi tyhmäksi jotenkin. :(

Ja kun puhuit tuosta että "vaikea ymmärää ihmisiä, jotka eivät tee itse itsensä eteen asioita, vaan syyttävät kaikesta hoitojärjestelmää" niin ainakin minun korvissani se kuulostaa siltä perinteiseltä ota-itseäsi-niskasta-kiinni- asenteelta, joka auttaa vain tiettyyn rajaan asti. Ne jotka ovat joutuneet hakemaan apua mielenterveysjärjestelmästä ja ylittäneet sen useimmille TODELLA korkean kynnyksen, niin he varmasti ovat sitä ennen tehneet kaikkensa, ja enemmänkin, selviytyäkseen omin voimin.

Ja"vaikeiden asioiden unohtamisesta". Traumat ovat kestämättömiä kokemuksia, joiden "unohtaminen" merkitsee niiden dissosioimista psyykessä niin että ne vaikuttavat elämään tiedostamattomasti hankaloittaen ja aiheuttaen kärsimystä, jolle ihminen ei tietoisella ponnistelulla ja ongelmanratkaisuyrityksillä mahda mitään. Niitä ei ole hyvä kokonaan "unohtaa", vaan koettaa käsitellä niitä pikkuhiljaa turvallisessa ihmissuhteessa. Mitä vaikeampi trauma sitä tarpeellisempaa on että ko. ihmissuhde on ammatillinen terapiasuhde.

On elämän perustotuus, että ME EMME PÄRJÄÄ TÄÄLLÄ YKSIN. Mielestäni mielenterveysongelmissa (joita on joskus jokaisella) kaikkein tärkein apu on toisen ihmisen ymmärtävä läsnäolo ja kuunteleminen. Joskus kun tilanne pääsee todella vaikeaksi tarvitaan läsnäolon ja kuuntelemisen ammatillista muotoa, sellaista johon siis tarvitaan koulutusta. Sitä varten useimmat meistä hakeutuvat psykiatriseen järjestelmään, ei "lääkkeiksi" nimitettyjä kemikaaleja saadaksemme.

Psykiatrinen hoitojärjestelmä kuitenkin tuntuu aika systemaattisesti epäävän juuri tuon tärkeimmän avun, eli toisen ihmisen ymmärtävän tuen, eri asteissaan ja muodoissaan. Sairaalassa hoitajat istuvat kansaliassa kirjaamassa eivätkä ole potilaiden kanssa. Psyk.polilta harvoin saa riittävää keskusteluapua, moni käännytetään jo alussa pois: "ei hoidontarvetta". Terapiaan on hirveän vaikea päästä.

Ja jos sitä psykososiaalista apua onnistuu saamaan, niin sen hintana on poikkeuksetta diagnoosileima. On pakko ottaa sairaan rooli. "Pitää olla joku diagnoosi että voidaan hoitaa", sanottiin eräälle ystävälleni joka hakeutui avio-ongelmissa ja masennuksessa psyk.polille. Hän sai ensin yleislääkäriltä ensin masennusdiagnoosin ja se muuttui sitten psyk.polilla viidentoista minuutin psykiatrintapaamisessa persoonallisuushäiriödiagnoosiksi. Sitten hän pääsi vihdoin keskusteluavun piiriin, psykologille jolla ei ollut terapiakoulutusta. Ystäväni ei siitä paljon hyötynyt, traumatisoitui kylläkin diagnoosista (joka myöhemmin toisessa hoitopaikassa osoitettiin virheelliseksi) ja siitä miten psykologi kirjasi hänen luottamuksellisesti kertomiaan asioita sanasta sanaan koko hoitotiimin luettavaksi. Virheellisinä ja vääristyneinä suurelta osin.

Kun asiat voitaisiin hoitaa ihan toisin, jos vain haluttaisiin...

Kyllä minä olen koulutyhmä, meni yli 20 vuotta kouluissa ja opiskeluissa ja taa jäi opintolainaa sen verran, että jos se olisi ollut pääomaa, niin olisin saanut ostettua sillä yksiön isosta kaupungista. Kaikki vähänkin teoreettinen menee edelleen yli horisontin. Vaikea sitä on unohtaa, kun se vaikuttaa edelleen tässä hetkessä vanhuuseläkkeen suuruuteen tai toden sanoakseni pienuuteen. kammottavaa aikaa se oli muutoinkin, erittäin traumaattista lapsuudesta alkaen, mutta ehkäpä yli 40 vuoden keskusteluhoidoilla on ollut jotain merkitystä. Osaa jättää asioita taakseen, vaikka ne päivittäin v*tuttavatkin. Osaa ajatella, että ihminen on muutakin kuin menneisyytensä ja osaa arvostaa itseään siitä kaikesta, mistä on jollain tavalla selviytynyt. Mutta kyllä minua v*tuttaa, ettei kukaan opettaja eikä edes se YTHS:n psykologi ohjannut minua millään tavalla. Vaikka oli varsin kokenut ihminen. Saadakseen hyvää keskusteluhoitoa on osattava itse ohjata hoitosuhdetta, mikä on kyllä ihan hullua. Ei sitä huonossa kunnossa oleva ihminen kykene tekemään ja itseltänikin vei vuosikymmeniä ennen kuin siihen kykenin. Eikä se silti tarkoita oireiden poistumista.

Minusta tuo ota itseäsi niskasta kiinni -meininkin tulee vain niiltä, jotka eivät tiedä omakohtasesti, mitä on pitkäaikainen psyykkinen vaiva. Mielestäni se, että ihminen tekee jotain itsensä eteen voi olla jotain pientäkin, ei sitä, että simsalabim, ihminen muuttaa asennettaan ja sitten muka paranee. Ei tarvitse huonontaa omaa oloa esimerkiksi tuhlaamalla rahaa, käyttämällä päihteitä tai ahtamalla itseensä epäterveellistä ruokaa. Aina ei jaksa huoltaa itseään, totta kyllä. Mutta silloin kun jaksaa. Mitä se kenenkin kohdalla on s tekeminen, niin se on yksilöllistä. Joskus on kyllä otettava riskejä ja hypättävä tuntemattomaan. Ja mikään ei pysy paikallaan, kaikella on alkunsa ja loppunsa, maailma muuttuu, halusipa ihminen tai ei.

Olen samaa mieltä kanssasi. Arvelen, että monilla ns. terveillä näitä käsittelemättömiä asioita on runsaasti. Iso osa elämästä menee siihen, että yrittää torjua ajatuksia ja tunteita, joiden tausta ei tajua.

Minulle on antanut itseluottamusta se, että olen vuosikymmenten varrella oppinut tuntemaan itseni. Sekä ammattiauttajien tuella että itsetutkinnalla. Kun tulee paha elämäntilanne, niin tiedän, mistä tulevat ne vahvat tunteet, joita se nostaa pintaan. Toisinaan pärjään paremmin niiden tunteiden kanssa, toisinaan pakokauhu voi kestää pitkään. Etenkin jos tulee useita vaikeita asioita perä perää, niin olo heikkenee. Mutta sitten kuluu aikaa ja tulee parempia hetkiä.

Kyllä elämän epäoikeudenmukaisuutta on silti vaikea hyväksyä. Ei elämä ole lahja eikä kaikella ole tarkoitusta. Itse en näe tarkoituksena sitä, että vaikka oma inhimillinen viisaus ja oma toiminnanohjaus on lisääntynyt, niin aika kuluu, tulee vanhaksi eivätkä monetkaan asiat ole enää mahdollisia.

Tuolta minustakin joskus tuntuu...

"Saadakseen hyvää keskusteluhoitoa on osattava itse ohjata hoitosuhdetta, mikä on kyllä ihan hullua. "Jaksamista se vaatii, mutta myös itseluottamusta. Terapian pitäisi olla tasa-arvoista, auktoriteettiuskosta on siinä vaan haittaa siitä huolimatta että toisella on auttamisen koulutus. Joskus terapeutti voi olla vallanhaluinenkin, tai hyväksikäyttävä tai projisoiva, kun ei tiedosta omia motiivejaan. Kaikkiin terapiakoulutuksiin ei sisälly riittävän pitkää omaa koulutusterapiaa (esim. kognitiivinen suuntaus ja lyhytterapiat), eikä oma hoitokaan vapauta terapeuttia inhimillisistä heikkouksista ja haavoittuvuuksista, vaan auttaa korkeintaan tiedostamaan ne paremmin.

"Arvelen, että monilla ns. terveillä näitä käsittelemättömiä asioita on runsaasti."

Siitähän tulee se diskriminaatio ja halu erottaa hullunleimalla muista ne, joilla on vaikeita kokemuksia ja elämän ongelmia. Toisen ihmisen kokeman psyykkisen kivun kohtaaminen on raskasta ja tuo mieleen omat torjutut kokemukset, ne joita ei millään haluaisi myöntää olemassaoleviksi ja itselle ongelmia tuottaviksi. Asiat, jotka uhkaavat minäkuvaa, maailmankuvaa ja perusturvallisuuden tunnetta.

Omasta turvallisuudentunteesta on kaikilla loppujen lopuksi kyse, ja keinoista joilla se saavutetaan. Valitettavasti joskus toisten ihmisten kustannuksella....

...niin tuo että terapiassa ei pidä olla auktoriteettiuskoinen pohjautuu omiin kokemuksiini. Kun kaipasit niitä eikä teoriaa: ) Yksi terapeutti vei minua nuorena kuin "pässiä narussa", ja väärään suuntaan. Sain kärsiä siitä monta vuotta terapian jälkeenkin. Vasta paljon myöhemmin tajusin, miten joustamaton, omahyväinen ja omistava hän oli ollut, ja toteuttanut aika pitkälle omia tarpeitaan. Vaikka varmasti kuvittelikin vain auttavansa minua. (Käyttäytyi kaiken lisäksi kuin uhrautuva marttyyri, minä kun muka olin niin vaikea tapaus:(

Myöhemmin kävin uudelleen terapiassa yksityisesti mutta varojeni puitteissa en voinut käydä pitkään. Se kuitenkin auttoi. Se oli psykodynaamista kuvataideterapiaa. Siinä välissä meni taas vuosia ja nyt olen Kelan kuntoutuspsykoterapiassa ja koen että toiminta perustuu aidolle yhteistyösuhteelle.

Kannattaa tosiaan siis pyrkiä itse "ohjaamaan hoitosuhdetta"...

Onkohan alkuperäinen kirjoittaja hyötynyt tästä ketjusta mitään? Kun ongelmana on se mitä lääkkeet ovat tehneet ja miten selvitä ongelmista joita niiden piti korjata eivätkä korjanneet...

Kun löysin tämän linkin, se auttoi ymmärtämään hirveän paljon.http://nhne-pulse.org/wp-content/uploads/2010/12/Psychiatric_Drugs_As_Agents_of_Trauma_JRS508.pdf Eli tekstin nimi on kökkösuomennuksella "psyykenlääkkeet trauman aiheuttajina."

Kirjoittaja sanoo mm. että vaikka psyykenlääkkeet ovat laillisia, eli ne on hyväksytty lääkevierastojen toimesta ja niitä voidaan käyttää lääketieteellisessä ja psykiatrisessa järjestelmässä, se ei tee niistä yhtään vähemmän toksisia kuin ei lailliset huumeet. Asia on joidenkin kohdalla jopa pahempi kuin ei laillisten huumeiden kohdalla. Ihmiset jotka käyttävät alkoholia tai vaikkapa kannabista turruttamaan tunteitaan. He eivät silti ajattele että ne jotenkin parantaisivat heidän aivojensa ja mielensä toimintaa. Ihmiset jotka käyttävät psyykenlääkkeitä, tekevät niin yleensä tietämättä, että lääkkeen toimintamekanismi on enemmänkin että se häiritsee heidän aivojensa normaalia toimintaa, ne aiheuttaa vieroitusoireita ja saattavat aiheuttaa ihmiselle vaarallisia ja tuhoisia käytösmalleja ja reaktioita. Lääke tekee muutoksia aivoissa, mihin keho tekee erilaisia säätelymekanismeja, mikä voi loppupeleissä johtaa toleranssiin, kemialliseen "riippuvuuteen" ja entistä huonompaan kemialliseen tilaan aivoissa, kuin ennen lääkettä käyttäessä. Eli esimerkiksi serotoniinin takaisinoton estäjistä seurauksena käytön loputtua on, että serotoniinia on entistä vähemmän. Vieroitusoireet voivat olla täysin vastakkaisia emotionaalisia reaktioita siitä, minkälainen tunne lääkettä käyttäessä on. Lääkkeeseen voi muodostua myös psykologinen riippuvuuden tunne. Vieroitusoireet mitkä tulevat lopettaessa, voivat vahvistaa tätä antamalla ihmiselle tunteen että hän ei pärjää ilman lääkettä.

Kirjoittaja näkee kaikissa psyykenlääkkeissä bentsoista antipsykootteihin ja masennuslääkkeisiin yhtäläisyyksiä siinä, että niihin voi tulla fysiologinen, henkinen riippuvuuden tunne ja purkuvaikeuksia.

Lisäksi ne voivat aiheuttaa ja vaikeuttaa traumoja. Ihmisten traumahistorioista tulee entistä monimutkaisempia, kun lääkkeet tulee kuvaan. Hän kuvaa ilmiötä mille on antanut nimen "Drug Stress Trauma Syndrome (DSTS)"

Kuten hän sanoi, hän näkee laillisissa lääkkeissä suuria ongelmia siinä missä laittomissa. Kummassakin on toksisia vaikutuksia. Huonoja vaikutuksia ihmisen elämälle. Psyykenlääkkeet voivat aiheuttaa vahinkoa elimille ja keholle. Ne voi vaikuttaa henkilön käsitykseen itsestään, itsetuntoon, sosiaaliseen elämään mm. turruttavuuden takia. Niitä voidaan jopa pakottaa ihmisille osastoilla, mikä voi traumatisoida. Vieroitusoireita ei usein diagnosoida vaikka se voi olla vaikea ja kärsimystä aiheuttava tila. Vieroitusoireena ja käytöstä voi tulla tuskallista sisäistä levottomuuden tunnetta (akatisiaa) eri psyykenlääkkeistä. Lisäksi hän näkee, että ne voivat aikaansaada väkivaltaista aggressiivista käytöstä siinä missä laittomat huumeetkin. Mielisairauksien diagnoosin saaminen voi aikaansaada pelkoa, häpeää, syrjintää ja eristäytymistä muista.

Kirjoittaja on nähnyt lukuisia potilaita 20 vuoden ajalla, jotka ovat käyttäneet koktailia lääkkeitä, mitkä eivät pidemmällä käytöllä ole auttaneet heitä siinä mihin he niitä alunperin ovat käyttäneet. Monet potilaat ovat alkaneet voimaan niillä huonommin. Heidän ongelmansa ovat monimutkaisutuneet. Ja jotka ilmentävät tilaa, mitä hän kutsuu "Drug Stress Trauma Syndrome (DSTS)" Erityisen huonoja merkkejä on luvannut, jos potilaan oireita ei ole huomattu että ne ovat alunperin liittyneet suruun, trauman vaikutuksiin tai esimerkiksi alkoholiongelmaan tai niiden yhdistelmään ja niitä on alettu vain lääkitsemään. Tai ei olla tiedostettu lääkkeen negatiivisia vaikutuksia potilaassa

Vieroitusoireet altistavat potilaan kirjoittajan mukaan kierteisiin, missä lääkäri ei välttämättä tunnista vieroitusoireita tai väittää niitä potilaan mielen ongelmiin liittyväksi ja määrää ehkä uudestaan samaa lääkettä tai lisää annosta tai uusia lääkkeitä. Potilas ei saa kunnon tukea lääkkeen stressaavassa purkuvaiheessa, esimerkiski terapiaa tai edes kunnon informaatiota vieroituksesta. Tämä näkymätön kehä voi jatkua ja potilaan vointi huonontua johtuen mahdollisista lääkkeiden aiheuttamista fyysisistä ongelmista,vaikeuksista työnteon ja toimintakyvyn kanssa ja johtaa yhä lisääntyvään määrään hoitoon hakeutumist ja hänen vointinsa vaikuttaa hänen perhesuhteisiinsa. Potilas saattaa kärsiä yhä lisääntyvästä traumatisoitumisesta ja jatkuvasta stressistä jota hän ei edes täysin ymmärrä. Hän näkee yhteneväisyyksiä säännöllisessä huumeiden käyttämisessä ja jatkuvassa psyykenlääkkeiden käyttämisessä, lopulta käyttäjille voi käydä samalla tavoin. Seuraus on pohjalle joutuminen.

Lääkkeiden aiheuttama stressi ja paha olo kumpuaa lääkkeiden toksisista vaikutuksista:
Ne vaihtelee, mutta syynä voi olla sekavuus, se että ei tajua mitä vaikutuksia lääkkeellä on omaan vointiin ja käytökseen (medication spellbinding-tila), hankaluudet keskittyä ja ajatella selkeästi, akatisia, unettomuus, metaboliset ongelmat kuten lihominen ja diabetes, ärtyisyys, ihmissuhdeongelmat. Joillakin lääkkeet saa aikaan jopa lisääntyvää emotionaalista vuoristorataa itsemurha-ajatuksineen, he saattavat potea outoja kipuja, heille iskee krooninen masennus. lopulta Jotkut menettävät työkykynsä. Monesti nämä nähdään mielen sairauksina vaikka syy olisi lääkkeessä.

Ihminen voi joutua kehään upper-downer mikä on myös huumeiden käyttäjillä. Eli yksi lääke aiheuttaa unettomuutta, ja toista otetaan uneen. Joidenkin lääkkeiden vaikutus ei kestä kauaa, mikä saa olon heittelemään. Jos potilas unohtaa lääkkeensä, se saa aikaan lisää heittelyä.

Lääkkeiden vieroitusoireet voi olla yhdistelmä potilaan alkuperäisiä oireita ja uusia pahempia vieroitusoireita, tehden tilanteen paljon monimutkaisemmaksi. Psyykenlääkkeiden myötä joissain paikoissa ihmisiä toimitetaan useammin sairaalaan ja syynä voi olla juuri lääkkeet.

Epäonnistuneet hoidot erilaisilla lääkkeillä ja toivottomat diagnoosit voivat saada potilaan tuntemaan, ettei apua ole tarjolla eikä hän koskaan voi paremmin.Voi olla hämmentävää ensin, että luvataan että potilaan vointi paranee lääkkeillä, mutta loppupeleissä hän voikin huonommin "hoidolla", jota kovasti joka paikassa toitotetaan "kannattaa hakea apua".

"Drug Stress Trauma Syndrome (DSTS)" voi pahentaa potilaan kokemaa PTSD:tä. Potilas voi oppia hakemaan apunsa aina kemiallisista aineista, kun se on pääasiallinen hoitokeino mikä voi pahentaa riippuvuuksia. Sen sijaan että heidän traumansa parannetaan lääkkeillä, heille aiheutetaan lisää stressiä ja uusia iatrogeenisesti aiheuttavia ongelmia ja traumaa. Traumaa trauman päälle.

Suosittelen lukemaan artikkelia. Vaikka siinä on paljon olettelua, se antaa silti hyviä näkökulmia. Myös näkökulmaa, missä roolissa traumat voivat olla mielen ongelmissa.

Mutta mitä muuta odotat tai odotit? Psykiatria on dogma, ei tiedettä. Alan praktiikkaan kuuluu olennaisena osana manipulointi ja valehtelu. Aina on kuulunut.

Olisipa kamppaillut silloinkin internetin hakukoneiden tiedon kanssa, kun itse yli vuosikymmen sitten lääkkeen aloitin. Aloittamastani lääkkeestä oli minimaalisesti tietoa saatavilla, sillä se oli uusi. Ei ihme, että suostuin aloittamaan lääkkeen, jos lääkäri käytti tuollaisia manipulointikeinoja lääkkeen suostutteluun. Ainakin hän jälkikäteen jätti sanomatta liikaa haitoista ja lääkkeiden luonteesta ja vääristeli niiden toimintamekanismia.

Tuollainen propaganda saa jopa epäilemään itseään suuria elämänlaadullisia haittoja ja vaikeita lopetusongelmia ja vieroitusoireita kokeneena, että ketä tässä uskoa, lääkäriä vai itseään. Vissiin haittoja ei ole juurikaan, kun haittoja kokeneita ei joko kuulla, uskota tai heitä ajatellaan ettei ole olemassa. Tai osa ikävimmät haitat saaneista ei ole niistä kertomassa. Lisäksi kuulun niihin, joiden olisi vissiin suunnilleen pitänyt tuon pelottelutekstin perusteella olla ihan kauheassa jamassa ilman lääkkeitä ja relapsissa. No en ole. Kärsin kyllä lopettaessa ja traumatisoituneena hoidosta pitkään, mutta suunta lääkkeettä on ollut toimintakyvyn ja hyvinvoinnin nousu, kun tuon vaiheen yli menin, hyvin rankoin oirein. Lääkärit ovat kyllä osanneet pelotella lääkkeettömyydestä yhdessä vaiheessa, tosin eivät enää.

Kiitoksia tästä disso.fi linkistä!

dsdsdg kirjoitti:

Olisipa kamppaillut silloinkin internetin hakukoneiden tiedon kanssa, kun itse yli vuosikymmen sitten lääkkeen aloitin. Aloittamastani lääkkeestä oli minimaalisesti tietoa saatavilla, sillä se oli uusi. Ei ihme, että suostuin aloittamaan lääkkeen, jos lääkäri käytti tuollaisia manipulointikeinoja lääkkeen suostutteluun. Ainakin hän jälkikäteen jätti sanomatta liikaa haitoista ja lääkkeiden luonteesta ja vääristeli niiden toimintamekanismia.

Tuollainen propaganda saa jopa epäilemään itseään suuria elämänlaadullisia haittoja ja vaikeita lopetusongelmia ja vieroitusoireita kokeneena, että ketä tässä uskoa, lääkäriä vai itseään. Vissiin haittoja ei ole juurikaan, kun haittoja kokeneita ei joko kuulla, uskota tai heitä ajatellaan ettei ole olemassa. Tai osa ikävimmät haitat saaneista ei ole niistä kertomassa. Lisäksi kuulun niihin, joiden olisi vissiin suunnilleen pitänyt tuon pelottelutekstin perusteella olla ihan kauheassa jamassa ilman lääkkeitä ja relapsissa. No en ole. Kärsin kyllä lopettaessa ja traumatisoituneena hoidosta pitkään, mutta suunta lääkkeettä on ollut toimintakyvyn ja hyvinvoinnin nousu, kun tuon vaiheen yli menin, hyvin rankoin oirein. Lääkärit ovat kyllä osanneet pelotella lääkkeettömyydestä yhdessä vaiheessa, tosin eivät enää.

Kiitoksia tästä disso.fi linkistä!

Lue lisää

Psykiatri ei ole lääkäri vaan esittää lääkäriä. Siinä yksi psykiatrinen valhe taas lisää.

dsdsdg kirjoitti:

Olisipa kamppaillut silloinkin internetin hakukoneiden tiedon kanssa, kun itse yli vuosikymmen sitten lääkkeen aloitin. Aloittamastani lääkkeestä oli minimaalisesti tietoa saatavilla, sillä se oli uusi. Ei ihme, että suostuin aloittamaan lääkkeen, jos lääkäri käytti tuollaisia manipulointikeinoja lääkkeen suostutteluun. Ainakin hän jälkikäteen jätti sanomatta liikaa haitoista ja lääkkeiden luonteesta ja vääristeli niiden toimintamekanismia.

Tuollainen propaganda saa jopa epäilemään itseään suuria elämänlaadullisia haittoja ja vaikeita lopetusongelmia ja vieroitusoireita kokeneena, että ketä tässä uskoa, lääkäriä vai itseään. Vissiin haittoja ei ole juurikaan, kun haittoja kokeneita ei joko kuulla, uskota tai heitä ajatellaan ettei ole olemassa. Tai osa ikävimmät haitat saaneista ei ole niistä kertomassa. Lisäksi kuulun niihin, joiden olisi vissiin suunnilleen pitänyt tuon pelottelutekstin perusteella olla ihan kauheassa jamassa ilman lääkkeitä ja relapsissa. No en ole. Kärsin kyllä lopettaessa ja traumatisoituneena hoidosta pitkään, mutta suunta lääkkeettä on ollut toimintakyvyn ja hyvinvoinnin nousu, kun tuon vaiheen yli menin, hyvin rankoin oirein. Lääkärit ovat kyllä osanneet pelotella lääkkeettömyydestä yhdessä vaiheessa, tosin eivät enää.

Kiitoksia tästä disso.fi linkistä!

Lue lisää

Voi h*lvetti tätä palstaa.
Joku hörhö kysyy ja vastaa.
Toki jos siitä on jotain apua: so what?

Tuo lääkkeisiin sitouttamisartikkeli (vaikka en jaksanutkaana lukea kokonaisuudessaan noin pitkää juttua, ydinkohdat kuitenkin) oli kiinnostava ja erittäin hyvä esimerkki siitä, mitä psykiatria ja kritiikitön suhtautuminen lääkkeisiin pahimmillaan on. Kun tuommoista lukee, niin ei ihmettele, miksi joillakuilla on niin jyrkkä suhtautuminen kaikkeen lääkitykseen.

On erittäin epäeettistä, että kun ihmisen psyykkinen kunto on huonoimmillaan eikä hän itse pysty arvioimaan, mitä lääkkeitä syö ja mitä ei, niin silloin häntä manipuloidaan lääkemyönteisyyteen.

Mutta taas heitän ilmaan kysymyksen, minkä olen esittänyt täällä ja muuallakin sata kertaa: mitä me voimme tehdä? Muutakin kuin lukea näitä juttuja ja jakaa kokemuksia. Mitä me voimme tehdä asioiden muuttamiseksi? Mitä muuta kuin jotain pientä, mikä ajoittain parantaa omaa oloa.

Meissä psyykkisesti sairaissa on se, että emme ole mitenkään tasalaatuinen ryhmä kuten esim. verenpainetautiset, kuulovammaiset, syöpäpotilaat ja mitä niitä on. Somaattisella puolella on monia potilasjärjestöjä, jotka ovat toimineet tehokkaasti asioiden muuttamiseksi ja käsittääkseni saaneet myös tuloksia aikaan. meillä taas on monenlaisia disgnooseja ja oireyhtymiä ja emme ole aina siinä kunnossa, että jaksaisimme tehdä mitään asioiden muuttamiseksi. Lisäksi mielesterveysongelmia rasittaa edelleen stigma eli asioista vaietaan.

Itseäni ei enää rasita minkäänlainen stigmatisoituminen. Olen vanhuuseläkkeellä ja tehnyt laadullisesti hyvän työuran eri aloilla ja ammateissa huolimatta rankasta lapsuudentaustasta ja tehottomasta koulu- ja opiskeluajasta. Olen kohtalaisen hyvässä fyysisessä kunnossa ja mielestäni ihan liian nuori olemaan poissa työelämästä, olisin mieluiten työskennellyt vaikkapa seitsemänkymppiseksi, jos se olisi ollut mahdollista. Työ ei päättynyt ikääntymiseen eikä mielenterveysoireisiin, vaan siihen, että pärstäkerroin ei kaikkia miellyttänyt. Olisi pitänyt olla hajuton, mauton ja väritön ja hävitä kuin märkä läiskä tapettiin. Tällainen kulttuuri oli viimeisimmässä työpaikassa ja mukauduin siihen aikani. Viimeisimpinä vuosina rupesin ilmeisesti hellittämään kontrollia, kun olin ajatellut jäädä jossain vaiheessa vanhuuseläkkeelle ja sehän ei kaikkia miellyttänyt. Nyt minulla olisi energiaa toimia vaikkapa jossain potilasyhdistyksessä, olen tutustunut pariinkin, mutta en ole oikein viihtynyt. Olen jotenkin outo lintu niissä, kun olen tehnyt hyvän työuran ja en ole turtana lääkkeistä, kuten monet ovat. Ja jos joku täällä väittää, että pidän muka itseäni muita parempana, niin näin ei ole. Mielestäni me ihmiset tässä maailmassa ollaan kaikki samanarvoisia.

Tässä ketjussa on ollut hyvää keskustelua paitsi lääkkeistä, niin muustakin. Teoriat menevät minulta yli horisontin, mutta lienee niin, että joitakuita niiden lukeminen auttaa.

Itselläni vaan ihmetyttää tämä lääkärien asenne, että mt-potilaalle pitää tyrkyttää lääkkeitä, manipuloida syömään niitä ja maanitella häntä käyttämään niitä. Kysymys on miksi? Miksi potilaalle ei anneta vaihtoehtoja? Miksi nähdään, että on lähestulkoot yksinomaan hyvä ja parantava asia syödä lääkkeitä? Miksi psykiatrian nykyjärjestelmä on obsessoitunut lähes lääkkeisiin?

Tuntuu, että psykiatrit pitävät potilaitaan suunnilleen jonain sairaudentunnottomina tai vähintäänkin idiootteina, jotka eivät tajua heidän hienoja teorioitaan lääkkeiden toimivuudesta ja hyödyllisyydestä. Ihmiskäsitys on hyvin semmoinen holhoava, isähahmo psykiatri kaitsee poloista potilasta joka ei tajua parastaan. Tuollaiset vibat ylläolevasta tekstistä tuli. Prosentit niistä jotka lopettaa lääkkeet kertoo jotain siitä, miten oikeasti potilaat kokevat lääkkeet, mutta näitäkin pidetään varmaan jonain hölmöinä jotka ei tajua parastaan tai ehkä he vain hölmöyttään ja hajamielisyyttään ja sairautensa takia jättävät lääkehoidot ottamatta. Lääkkeitä kritisoivat potilaat ja ammattilaiset ovat vaaraksi hoitoa hakeville potilaille, kun kritisoivat toimivia lääkkeitä ja lyövät stigmaa niihin, ketkä niitä käyttää. Psykiatrit haluavat elää ihanassa omassa vaaleanpunaisessa maailmassaan, jossa lääkkeet toimii, ovat pikkuhaittaisia ja potilaat tarvitsevat vain hienoa opastusta että tajuavat että heidän keinoissaan on paremminvoimisen ydin.

Minä olen eri mieltä. Psykiatrit esittäessään asiantuntijaa eivät lähestulkoonkaan tiedä kaikkea, ja heiltä jää näkemättä oman hoitojärjestelmänsä haitallinen luonne potilaalle. Psykiatrisessa järjestelmässä ei ole välttämättä avaimia ollenkaan paremminvoimiseen, se on tullut ainakin itselle selväksi ja siinä voi olla äärimmäisen traumatisoivia elementtejä potilaalle. Itsellä on ne avaimet oman hyvinvoinnin parantamiseen ja elämänfilosofian löytämiseen löytyneet ihan muualta. Suhtaudun kyllä avoimesti terapiaan, jota olen aloittamassa, mutta valitettavasti möröt järjestelmästä kummittelee edelleen mielessä. Ehkä se on vain niin, että kun kohdalle sattuu, ymmärtää vain mitä haittaa järjestelmästä ja lääkkeistä voi olla. Ainoastaan oma kokemus opettaa. Sitä ei osaa nähdä, jos on toisessa roolissa järjestelmässä. Vuosien kouluttautuminen voi saada ammattilaisille ajatuksen, että he ovat kuin jotain ihmismielen ja ihmismielen ongelmien yliasiantuntijoita joilta löytyy keinot ja potilas on roolissa jossa häneen suhtaudutaan kaitsevasti ja holhoten, pitäen häntä erillisenä, erotellen hänet diagnoosilla vielä muista. Onneksi jopa Suomestakin löytyy ammattilaisia, jotka kritisoivat nykyistä mielenterveyden hoidon paradigmaa. Ja nämä Britannian psykologit vaikuttavat kanssa olevan tajunneen asioita. Ehkä tulevaisuudessa on toivoa.

Ylläolevassa tekstissä suositeltiin joillekin potilaille mahdollisimman pitkäkestoisia lääkkeitä (injektiomuodossa) että varmasti potilas on mahdollisimman tasaisessa lääkepöllyssä eikä vain käy psykiatrin kauhuasia eli lääkkeenotto väliin tai mikä kamalinta,potilas lopettaisi parantavan lääkkeen. Toisaalta moni nuppinikkari onkin havainnut lääkkeidensä luonteen, kun niitä alasajaa, sekoaa vain kahta kauheammin. Parempi pitää pysyvissä lääkepöllyissä. Potilaalle sanotaan jos hän lopettaa lääkkeet, potee vieroitusoireita, ja flippaa sen takia, että hänellä on sairaus, minkä takia jatkuva lääkitys on tarpeen.

Oma kokemukseni ei ole tällainen lääkkeistä ollenkaan (että ne parantaisivat), varsinkaan pitkällä tähtäimellä milloin silloinkin aina lääkärissä asioidessa kuuli tätä samaa lääkkeet sitä lääkkeet tätä mantraa, eikä oikeasti sanallakaan mainittu keinoista, joilla voisi huolehtia itsestään ilman lääkkeitä saatika pureuduttu oikeasti ongelmien lähteisiin. Syihin mistä esimerkiksi ongelmat olisivat lähtöisin, mihin ne liittyisivät ennenkuin niitä aletaan lääkitsemään. Tuskin kaikilla muillakaan, ketkä ovat alkaneet lääkkeitä popsimaan on oikeasti kokemusta että ne auttavat. Psykiatrin mielestä ne auttavat. Miten muuten heillä olisi työtehtäviä jos ainut näemmä pääasiallinen tehtävä eli lääkkeiden määräys vietäisiin? Siitä lie obsessio ja pakkomielle jatkuvaan lääkkeiden promoamiseen.

Välillä mietin tajuavatko he ollenkaan kyseenalaistaa ihmisjaotteluitaan näihin niinkutsuttuihiin mt-sairauksiin joista puhutaan heidän kirjallisuudessaan kuin jostain eläinlajeista, näkevätkö he omaluomaansa stigmaa ja erillisyyden tunnetta ja pelkoa mitä he näillä diagnooseilla ihmisille luovat, epäilevätkö he lääkkeidensä toimintaa ja sitä tekevätkö he lääkkeillä pääsääntöisesti ihmisille hyvää.

Hyvä kevennys siitä mistä sairauksista psykiatrit saattavat kärsiä : https://chayagrossberg.com/common-disorders-psychiatrists-may-have/

Muistan vieläkin erään hoitajan, kun purin lääkkeen ja kohtasin hänet kun voin huonommin sen jälkeen kärsiessäni vieroitusoireista (ja samalla pahoista traumaemootioista "hoidosta" mitä koin vahvana vieroitusvaiheessa) pyöritteli päätään että miksi minä lopetin "toimivan lääkityksen". Että kyllä olen taas niitä hölmöjä sairaudentunnottomia potilaita joka ei tajua käyttää heidän suosittelemiaan hienoja lääkityksiä. Toivon niin että näkisin hänet nyt, paljon paremminvoivana kun silloin heidän turrutuslääkityksillään, ilman lääkkeitä. Paljon toimintakykyisempänä.

Muistan myös erään hoitajan joka ihmetteli sitä kun olin päättänyt purkaa lääkityksen (ja olin hiukan epätoivoisena käydessäni läpi lääkevieroitusta) ja sanoi, että kyllä sinä tarvitset hoitavan lääkityksen. Että ei kukaan pääse mt-ongelmien tiloistaan ilman hoitavaa lääkitystä.

Tässä oli kaksi hoitajaa, jotka eivät osanneet ikinä kuunnellä mitä sanottavaa minulla oli tai tarjota oikeasti tukea. He eivät osanneet tehdä mitään muuta kuin hokea lääkityksistä. Heidän ei pitäisi olla alalla.

Kumpikaan ei kysynyt miksi lopetin lääkkeen, mitä syitä sillä oli. Toiseen henkilöön minulla liittyy traumoja koska hän oli painostamassa minua käyttämään lääkettä mitä en halunnut käyttää ollessani osastolla. Ainoat kohtaamiset ja muistoni hänestä liittyvät lääkkeisin. He kumpikin ilmensivät käsityksiä mitä mt-järjestelmä pitää sisällään. Ovat tuotos järjestelmästä joka ei osaa kohdata potilasta ja pitää yllä lähes maagisia käsityksiä lääkkeiden parantavuudesta. Sitä pitää yllä psykiatrit jotka levittävät ilosanomaansa biologisista poikkeamista mt-sairauksissa ja ilosanomaa lääkkeistä.

Ja mikä ironisinta, kun lopetin lääkkeet ja voin paremmin, minuun on suhtauduttu järjestelmässä niinkin, että ehkä minulla olikin väärä diagnoosi. Että minun niinkutsuttuun sairauteeni ei antipsykootit auta eli siis hoitokeinoissa ei ollut mitään vikaa, sairauteni nyt ei ollutkaan sellainen miksi sitä uskottiin, vaikkakin patistettiin jatkuvaan lääkkeenkäyttöön. Voi pyhä sylvi! Ovat he kovia uskottelemaan itselleen omien hoitokeinojensa toimivuutta. Olisivat suosittaneet minulle turhaan pitkään lääkkeitä ja tekivätkin virhediagnoosin, hupsis. Ehkäpä asia on niin että minulla oli se diagnoosi silloin, mitä kuvittelivatkin tai itse sanoisin sitä elämän kriisiksi, mutta siitä voi selvitä muillakin keinoin kuin lääkkeillä. Nyt koen voivani paremmin. Minulla on ollut myös virheellinen rankka diagnoosi joka on kumottu. Nyt minulle tosin etsitään uutta diagnoosia että pääsen terapiaan.Joku leima otsassa pitää olla ja diagnoosi tehtynä ja viat kaivettuna, että pääsen terapiaan. Siellä voin sitten käydä läpi hoitojärjestelmän traumoja, maksaen siitä itsekin isoa hintaa. Ehkä voin käydä siellä myös sitä ahdistusta läpi, että järjestelmä olettaa että minussa ja reagointitavoissani asioihin täytyy olla joku vika, sairaus ja mikä diagnoosileima minuun isketäänkään.

elinikäinen_ahdistus kirjoitti:

Tuo lääkkeisiin sitouttamisartikkeli (vaikka en jaksanutkaana lukea kokonaisuudessaan noin pitkää juttua, ydinkohdat kuitenkin) oli kiinnostava ja erittäin hyvä esimerkki siitä, mitä psykiatria ja kritiikitön suhtautuminen lääkkeisiin pahimmillaan on. Kun tuommoista lukee, niin ei ihmettele, miksi joillakuilla on niin jyrkkä suhtautuminen kaikkeen lääkitykseen.

On erittäin epäeettistä, että kun ihmisen psyykkinen kunto on huonoimmillaan eikä hän itse pysty arvioimaan, mitä lääkkeitä syö ja mitä ei, niin silloin häntä manipuloidaan lääkemyönteisyyteen.

Mutta taas heitän ilmaan kysymyksen, minkä olen esittänyt täällä ja muuallakin sata kertaa: mitä me voimme tehdä? Muutakin kuin lukea näitä juttuja ja jakaa kokemuksia. Mitä me voimme tehdä asioiden muuttamiseksi? Mitä muuta kuin jotain pientä, mikä ajoittain parantaa omaa oloa.

Meissä psyykkisesti sairaissa on se, että emme ole mitenkään tasalaatuinen ryhmä kuten esim. verenpainetautiset, kuulovammaiset, syöpäpotilaat ja mitä niitä on. Somaattisella puolella on monia potilasjärjestöjä, jotka ovat toimineet tehokkaasti asioiden muuttamiseksi ja käsittääkseni saaneet myös tuloksia aikaan. meillä taas on monenlaisia disgnooseja ja oireyhtymiä ja emme ole aina siinä kunnossa, että jaksaisimme tehdä mitään asioiden muuttamiseksi. Lisäksi mielesterveysongelmia rasittaa edelleen stigma eli asioista vaietaan.

Itseäni ei enää rasita minkäänlainen stigmatisoituminen. Olen vanhuuseläkkeellä ja tehnyt laadullisesti hyvän työuran eri aloilla ja ammateissa huolimatta rankasta lapsuudentaustasta ja tehottomasta koulu- ja opiskeluajasta. Olen kohtalaisen hyvässä fyysisessä kunnossa ja mielestäni ihan liian nuori olemaan poissa työelämästä, olisin mieluiten työskennellyt vaikkapa seitsemänkymppiseksi, jos se olisi ollut mahdollista. Työ ei päättynyt ikääntymiseen eikä mielenterveysoireisiin, vaan siihen, että pärstäkerroin ei kaikkia miellyttänyt. Olisi pitänyt olla hajuton, mauton ja väritön ja hävitä kuin märkä läiskä tapettiin. Tällainen kulttuuri oli viimeisimmässä työpaikassa ja mukauduin siihen aikani. Viimeisimpinä vuosina rupesin ilmeisesti hellittämään kontrollia, kun olin ajatellut jäädä jossain vaiheessa vanhuuseläkkeelle ja sehän ei kaikkia miellyttänyt. Nyt minulla olisi energiaa toimia vaikkapa jossain potilasyhdistyksessä, olen tutustunut pariinkin, mutta en ole oikein viihtynyt. Olen jotenkin outo lintu niissä, kun olen tehnyt hyvän työuran ja en ole turtana lääkkeistä, kuten monet ovat. Ja jos joku täällä väittää, että pidän muka itseäni muita parempana, niin näin ei ole. Mielestäni me ihmiset tässä maailmassa ollaan kaikki samanarvoisia.

Tässä ketjussa on ollut hyvää keskustelua paitsi lääkkeistä, niin muustakin. Teoriat menevät minulta yli horisontin, mutta lienee niin, että joitakuita niiden lukeminen auttaa.

Lue lisää

Ensimmäinen asia olisi varmasti lopettaa kutsumasta itseään, ja muita, psyykkisesti sairaiksi. Sellaista ihmisryhmää ei ole olemassa. Jokaisella on joskus paha mieli, mutta se ei ole sairaus. Ihmisen henkisellä, psyykkisellä, mentaalisella, mitä termiä ikinä kukakin haluaa käyttää, ei ole mitään tekemistä sairauksien ja lääketieteen kanssa.

Mitä tulee tuohon linkattuun nettilehtijuttuun, kirjoittajalla on merkittäviä teollisuussuhteita. Hän esiintyy jutussa kyseisten aineiden myyntimiehenä, joten odottiko joku, että hän kritisoisi promoamaansa tuotetta? Sidonnaisuudethan on kerrottu avoimesti jutun lopussa.

osakposafk kirjoitti:

Itselläni vaan ihmetyttää tämä lääkärien asenne, että mt-potilaalle pitää tyrkyttää lääkkeitä, manipuloida syömään niitä ja maanitella häntä käyttämään niitä. Kysymys on miksi? Miksi potilaalle ei anneta vaihtoehtoja? Miksi nähdään, että on lähestulkoot yksinomaan hyvä ja parantava asia syödä lääkkeitä? Miksi psykiatrian nykyjärjestelmä on obsessoitunut lähes lääkkeisiin?

Tuntuu, että psykiatrit pitävät potilaitaan suunnilleen jonain sairaudentunnottomina tai vähintäänkin idiootteina, jotka eivät tajua heidän hienoja teorioitaan lääkkeiden toimivuudesta ja hyödyllisyydestä. Ihmiskäsitys on hyvin semmoinen holhoava, isähahmo psykiatri kaitsee poloista potilasta joka ei tajua parastaan. Tuollaiset vibat ylläolevasta tekstistä tuli. Prosentit niistä jotka lopettaa lääkkeet kertoo jotain siitä, miten oikeasti potilaat kokevat lääkkeet, mutta näitäkin pidetään varmaan jonain hölmöinä jotka ei tajua parastaan tai ehkä he vain hölmöyttään ja hajamielisyyttään ja sairautensa takia jättävät lääkehoidot ottamatta. Lääkkeitä kritisoivat potilaat ja ammattilaiset ovat vaaraksi hoitoa hakeville potilaille, kun kritisoivat toimivia lääkkeitä ja lyövät stigmaa niihin, ketkä niitä käyttää. Psykiatrit haluavat elää ihanassa omassa vaaleanpunaisessa maailmassaan, jossa lääkkeet toimii, ovat pikkuhaittaisia ja potilaat tarvitsevat vain hienoa opastusta että tajuavat että heidän keinoissaan on paremminvoimisen ydin.

Minä olen eri mieltä. Psykiatrit esittäessään asiantuntijaa eivät lähestulkoonkaan tiedä kaikkea, ja heiltä jää näkemättä oman hoitojärjestelmänsä haitallinen luonne potilaalle. Psykiatrisessa järjestelmässä ei ole välttämättä avaimia ollenkaan paremminvoimiseen, se on tullut ainakin itselle selväksi ja siinä voi olla äärimmäisen traumatisoivia elementtejä potilaalle. Itsellä on ne avaimet oman hyvinvoinnin parantamiseen ja elämänfilosofian löytämiseen löytyneet ihan muualta. Suhtaudun kyllä avoimesti terapiaan, jota olen aloittamassa, mutta valitettavasti möröt järjestelmästä kummittelee edelleen mielessä. Ehkä se on vain niin, että kun kohdalle sattuu, ymmärtää vain mitä haittaa järjestelmästä ja lääkkeistä voi olla. Ainoastaan oma kokemus opettaa. Sitä ei osaa nähdä, jos on toisessa roolissa järjestelmässä. Vuosien kouluttautuminen voi saada ammattilaisille ajatuksen, että he ovat kuin jotain ihmismielen ja ihmismielen ongelmien yliasiantuntijoita joilta löytyy keinot ja potilas on roolissa jossa häneen suhtaudutaan kaitsevasti ja holhoten, pitäen häntä erillisenä, erotellen hänet diagnoosilla vielä muista. Onneksi jopa Suomestakin löytyy ammattilaisia, jotka kritisoivat nykyistä mielenterveyden hoidon paradigmaa. Ja nämä Britannian psykologit vaikuttavat kanssa olevan tajunneen asioita. Ehkä tulevaisuudessa on toivoa.

Ylläolevassa tekstissä suositeltiin joillekin potilaille mahdollisimman pitkäkestoisia lääkkeitä (injektiomuodossa) että varmasti potilas on mahdollisimman tasaisessa lääkepöllyssä eikä vain käy psykiatrin kauhuasia eli lääkkeenotto väliin tai mikä kamalinta,potilas lopettaisi parantavan lääkkeen. Toisaalta moni nuppinikkari onkin havainnut lääkkeidensä luonteen, kun niitä alasajaa, sekoaa vain kahta kauheammin. Parempi pitää pysyvissä lääkepöllyissä. Potilaalle sanotaan jos hän lopettaa lääkkeet, potee vieroitusoireita, ja flippaa sen takia, että hänellä on sairaus, minkä takia jatkuva lääkitys on tarpeen.

Oma kokemukseni ei ole tällainen lääkkeistä ollenkaan (että ne parantaisivat), varsinkaan pitkällä tähtäimellä milloin silloinkin aina lääkärissä asioidessa kuuli tätä samaa lääkkeet sitä lääkkeet tätä mantraa, eikä oikeasti sanallakaan mainittu keinoista, joilla voisi huolehtia itsestään ilman lääkkeitä saatika pureuduttu oikeasti ongelmien lähteisiin. Syihin mistä esimerkiksi ongelmat olisivat lähtöisin, mihin ne liittyisivät ennenkuin niitä aletaan lääkitsemään. Tuskin kaikilla muillakaan, ketkä ovat alkaneet lääkkeitä popsimaan on oikeasti kokemusta että ne auttavat. Psykiatrin mielestä ne auttavat. Miten muuten heillä olisi työtehtäviä jos ainut näemmä pääasiallinen tehtävä eli lääkkeiden määräys vietäisiin? Siitä lie obsessio ja pakkomielle jatkuvaan lääkkeiden promoamiseen.

Välillä mietin tajuavatko he ollenkaan kyseenalaistaa ihmisjaotteluitaan näihin niinkutsuttuihiin mt-sairauksiin joista puhutaan heidän kirjallisuudessaan kuin jostain eläinlajeista, näkevätkö he omaluomaansa stigmaa ja erillisyyden tunnetta ja pelkoa mitä he näillä diagnooseilla ihmisille luovat, epäilevätkö he lääkkeidensä toimintaa ja sitä tekevätkö he lääkkeillä pääsääntöisesti ihmisille hyvää.

Hyvä kevennys siitä mistä sairauksista psykiatrit saattavat kärsiä : https://chayagrossberg.com/common-disorders-psychiatrists-may-have/

Lue lisää

Muutama lyhyt kommentti kirjoituksessi pohtimiin asioihin on paikallaan.

"Itselläni vaan ihmetyttää tämä lääkärien asenne, että mt-potilaalle pitää tyrkyttää lääkkeitä, manipuloida syömään niitä ja maanitella häntä käyttämään niitä. Kysymys on miksi? Miksi potilaalle ei anneta vaihtoehtoja? Miksi nähdään, että on lähestulkoot yksinomaan hyvä ja parantava asia syödä lääkkeitä? Miksi psykiatrian nykyjärjestelmä on obsessoitunut lähes lääkkeisiin?"

Asiaa on selvä ja ymmärrettävä selitys. Lue 'Psychiatry Under Influence' niin saat aika hyvän tilannekuvan. Laajemman ymmärryksen halutessasi jatka lukemalla Thomas Szaszia.

"psykiatrit pitävät potilaitaan suunnilleen ... idiootteina"

Niin pitävät ihmisiä ja ovat pitäneet iät ajat. Potilaita ei ole, koska ei ole sairauksia. Toisekseen psykiatrit pakottavat ihmisiä potilasrooliin, jolloin on kyseenalaista onko kyseessä edes potilas vaan enemmän päällekäymisen uhri. Joka tapauksessa, tässäkään ihmettelemässäsi asaissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä. Lukemalla psykiatriaa opit. Tähän kysymykseen suositan 2000 grammaa Thomas Szaszin kirjallisuutta.

gjkkokg kirjoitti:

Ja mikä ironisinta, kun lopetin lääkkeet ja voin paremmin, minuun on suhtauduttu järjestelmässä niinkin, että ehkä minulla olikin väärä diagnoosi. Että minun niinkutsuttuun sairauteeni ei antipsykootit auta eli siis hoitokeinoissa ei ollut mitään vikaa, sairauteni nyt ei ollutkaan sellainen miksi sitä uskottiin, vaikkakin patistettiin jatkuvaan lääkkeenkäyttöön. Voi pyhä sylvi! Ovat he kovia uskottelemaan itselleen omien hoitokeinojensa toimivuutta. Olisivat suosittaneet minulle turhaan pitkään lääkkeitä ja tekivätkin virhediagnoosin, hupsis. Ehkäpä asia on niin että minulla oli se diagnoosi silloin, mitä kuvittelivatkin tai itse sanoisin sitä elämän kriisiksi, mutta siitä voi selvitä muillakin keinoin kuin lääkkeillä. Nyt koen voivani paremmin. Minulla on ollut myös virheellinen rankka diagnoosi joka on kumottu. Nyt minulle tosin etsitään uutta diagnoosia että pääsen terapiaan.Joku leima otsassa pitää olla ja diagnoosi tehtynä ja viat kaivettuna, että pääsen terapiaan. Siellä voin sitten käydä läpi hoitojärjestelmän traumoja, maksaen siitä itsekin isoa hintaa. Ehkä voin käydä siellä myös sitä ahdistusta läpi, että järjestelmä olettaa että minussa ja reagointitavoissani asioihin täytyy olla joku vika, sairaus ja mikä diagnoosileima minuun isketäänkään.

Lue lisää

Jälleen kerran. Havaintosi on hyviä, mutta eivät mitään uutta tai ihmeellistä. Psykiatrit ovat toimineet noin about 150 vuotta. Psykiatrian ensiaskeleistä lähtien. Ei alaa lääketieteelliset faktat, tai mitkään muutkaan faktat, kiinnosta. Et ole vain tutustunut alaan aikaisemmin.

Miksi menisit terapiaan, jos vielä otetaan rahat joko sinulta ja/tai verorahoista. Miksi et näytä kielikuvallista keskisormea koko porukalle ja järjestelmälle ja lopeta käymistä. Vai oletko pakotettuna? Sitten tilanne on vakavampi ja häiriköistä vaikeampi päästä eroon.

Jos käyt noissa pelleilyissä omasta tahdostasi, saat syyttää vain itseäsi siitä ryönästä ja vahingosta mitä päällesi saat.

gjkkokg kirjoitti:

Ja mikä ironisinta, kun lopetin lääkkeet ja voin paremmin, minuun on suhtauduttu järjestelmässä niinkin, että ehkä minulla olikin väärä diagnoosi. Että minun niinkutsuttuun sairauteeni ei antipsykootit auta eli siis hoitokeinoissa ei ollut mitään vikaa, sairauteni nyt ei ollutkaan sellainen miksi sitä uskottiin, vaikkakin patistettiin jatkuvaan lääkkeenkäyttöön. Voi pyhä sylvi! Ovat he kovia uskottelemaan itselleen omien hoitokeinojensa toimivuutta. Olisivat suosittaneet minulle turhaan pitkään lääkkeitä ja tekivätkin virhediagnoosin, hupsis. Ehkäpä asia on niin että minulla oli se diagnoosi silloin, mitä kuvittelivatkin tai itse sanoisin sitä elämän kriisiksi, mutta siitä voi selvitä muillakin keinoin kuin lääkkeillä. Nyt koen voivani paremmin. Minulla on ollut myös virheellinen rankka diagnoosi joka on kumottu. Nyt minulle tosin etsitään uutta diagnoosia että pääsen terapiaan.Joku leima otsassa pitää olla ja diagnoosi tehtynä ja viat kaivettuna, että pääsen terapiaan. Siellä voin sitten käydä läpi hoitojärjestelmän traumoja, maksaen siitä itsekin isoa hintaa. Ehkä voin käydä siellä myös sitä ahdistusta läpi, että järjestelmä olettaa että minussa ja reagointitavoissani asioihin täytyy olla joku vika, sairaus ja mikä diagnoosileima minuun isketäänkään.

Lue lisää

"Minulla on ollut myös virheellinen rankka diagnoosi joka on kumottu. Nyt minulle tosin etsitään uutta diagnoosia että pääsen terapiaan.Joku leima otsassa pitää olla ja diagnoosi tehtynä ja viat kaivettuna, että pääsen terapiaan. Siellä voin sitten käydä läpi hoitojärjestelmän traumoja, maksaen siitä itsekin isoa hintaa. "

Kyllä tuo on sairasta miten sinuakin on kohdeltu!

Terapia voi omien kokemusteni mukaan joskus todella auttaa. Kun jaksaa siinäkin itse olla kriittinen ja etsiä sellaista henkilöä joka osaa kuunnella ja tukea oikealla tavalla. Terapeutitkin ovat ammattikoulutuksestaan huolimatta vain ihmisiä, eivät mitään muuta.

On naurettavaa että psykiatrisessa järjestelmässä pitää antaa sairausdiagnoosi ennen kuin päästetään potilasta terapiaan. Minä olen asioinut ennen nykyistä terapeuttiani useilla hyvin koulutetuilla terapeuteilla ja kaikki sanovat, että psykoterapia sopii kaikille, jotka vain ovat motivoituneita siihen, eli käymään asioitaan läpi keskustelemalla. Diagnooseilla ei ole siinä mitään väliä, ei niin mitään. Terapeutin pitää osata tulla vastaan ja sovittaa lähestymistapansa kunkin ihmisen yksilöllisiin ongelmiin, ottaen huomioon elämäntilanteet, niin pitkältä kuin lyhyeltä aikaväliltä, joissa ko. ongelmat ovat syntyneet.

Rohkeutta sinulle!:)

Kiitos vehnänorasjauhe kannustavasta kommentistasi.

Yritän suhtautua terapiaan avoimin mielin ja pidän siinä vahvuutena sitä, että siellä tietyllä tapaa vapautuu diagnooseista eli ne eivät ole mukana vaikuttamassa niin paljon. Mikä minua häiritsee, on se että lääkäri on yrittänyt suosittaa minulle tietynlaista terapiasuuntausta ja hoitomallia sen perusteella, mitä diagnoosia hän minulla epäilee. Tähän kun on olemassa kuulemma tälle diagnoosityypille ihan oma hoitomalli - valmiiksi räätälöidyt hoitomallit, jossa ilmeisesti ihmisiä keillä on tietty diagnoosi pidetään suureksi osaksi samasta puusta veistettynä jolle on tarjottuna samasta sapluunasta veistetty hoito jossa pureudutaan näihin haitallisiin käytösmalleihin jota ohjaa työryhmä, jossa ollaan tämän diagnoosin "spesialisteja." Jossa koulutetaan ihmisiä psykoedukatiivisesti ryhmäpsykoedukaatioistunnoissa ja tietenkin lähtökohtana on se, että he oppivat ymmärtämään sairauttaan ja ongelmiaan jne.. Alkavat näkemään käytöstään ja monesti oppivat tällöin omasta diagnoosistaan.
En tiedä miksi näen tuossa jotain loukkaavuutta, kun jotkut välttämättä eivät näe. Ehkä se johtuu tästä kriittisestä luonteestani jossa "haistan monesti palaneen käryä" psykiatrian tarjoamissa ratkaisuissa ja olen diagnoosikriittinen. Ihan kokemukseni perusteella..

Itse taas tunnen itseni ja ajatteluni sen verran hyvin, että näen psykodynaamisen terapian kognitiivisia parempana vaihtoehtona, joissa yritetään kouluttaa kuin koiraa muuttamaan haitallisia käyttäytymismalleja ja muutenkin hoitomalli tuntuu huutavan sanaa diagnoosi ja häiriöt, mitä kritisoin. Tai hankkimalla itselleen tavan ajatella itsestään vielä enemmän diagnoosin kautta menemällä tuollaisiin hoitomalleihin. Vaikken usko diagnooseihin, uskon että minulla on ongelmia, ja ne ovat moniulotteisempia kuin mitä tämä diagnoosikehikko antaa väittää ongelmieni luonteesta joka tuntuu sangen keinotekoiselta mallilta ahtaa erilaisia ihmisiä eri elämänhistorioineen ongelmineen sen sisään. Jos jotain olen oppinut on se, että jos tuijottaa liikaa psykiatrian teorioita omista ongelmista ja diagnooseja, saattaa jäädä jotain tärkeitä asioita huomaamatta. Ja minulla jäi huomaamatta kun vielä uskoin diagnoosimalliin. Itse on itsensä paras ohjaaja ja loppupeleissä ainut kuka auttaa itseä voimaan paremmin. Jos jotain järjestelmä on minulle opettanut tai minua auttanut, on se että olen nykyään vahvempi ja sanon kyllä suoraan jos olen eri mieltä asioista. Ensiksi kun lyödään lyttyyn,pidetään objektina, sellaisena joka ei tiedä lääkäriä paremmin syömistään lääkkeistä ja niiden haitoista, sanellaan kaikki mitä pitää tehdä, miten parantua, kaitsettavana potilaana, jopa painostetaan tekemään asioita, niin siinä ainakin itsellä on tullut iso annos vahvuutta ja omaa tahtoa vastareaktiona.

"Jos käyt noissa pelleilyissä omasta tahdostasi, saat syyttää vain itseäsi siitä ryönästä ja vahingosta mitä päällesi saat."

Tavallaan käyn omasta tahdostani. Toisaalta koska olen kuntoutuja, minua velvoitetaan käymään niissä jo ihan rahan saamisen takia. Koen itseni tällä hetkellä kuntoutujana. Toisaalta myös koen, että voin saada esimerkiksi terapiasta jotain. Olen oppinut suhtautumaan järjestelmään hyvin paljon niin, että asioita menee "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Välillä tuntuu vaan turhauttavalta käydä kriittisenä siellä, koska oikeasti en allekirjoita asioita mitä he ja ajattelen niin paljon eri lailla. En aio irrottautua järjestelmästä kuin vasta käytyäni terapian. Ehkä jonain päivänä. Vaikka minulla on vastakkaisia ajatuksia ja kamalia kokemuksia , en näe sitä sellaiseksi että minun pitäisi vain kävellä järjestelmästä ulos, koska olen kuitenkin eri hoitopaikassa mistä traumat tulivat. Välillä taas on hankala käydä samassa järjestelmässä mistä henkiset traumat on peräisin. Toisaalta näen järjestelmässä paljon loukkaavia piirteitä, tavoissa mitä he kirjoittavat ihmisistä ja mistä olen kirjoittanutkin, mitkä voisivat olla syitä päättää jossain vaiheessa siellä käyminen. Mt-diagnoosien saaminen ei välttämättä helpota elämää ollenkaan, vaan voi koitua painolastiksi.Kokemusta on yksityisistä ja julkisista psykiatreista, enkä voi sanoa että edes tällä on mitään merkitystä kumpi se on, että jompikumpi olisi parempi, vaan se on pitkälti henkilöstä kiinni, kuka on hyvä tyyppi. Yksityispuolella saattaa saada tosin tietyllä tavalla enemmän palvelua mitä haluaa, jo ihan siltä osin että voi paremmin valikoida psykiatrinsa ja mihin hän on keskittynyt ja sitä myöten enemmän kontrollia hoitosuhteestaan.

Yritän suhtautua terapiaan avoimin mielin, sitten kun sinne pääsen.

plö0u8y4 kirjoitti:

Ensimmäinen asia olisi varmasti lopettaa kutsumasta itseään, ja muita, psyykkisesti sairaiksi. Sellaista ihmisryhmää ei ole olemassa. Jokaisella on joskus paha mieli, mutta se ei ole sairaus. Ihmisen henkisellä, psyykkisellä, mentaalisella, mitä termiä ikinä kukakin haluaa käyttää, ei ole mitään tekemistä sairauksien ja lääketieteen kanssa.

Mitä tulee tuohon linkattuun nettilehtijuttuun, kirjoittajalla on merkittäviä teollisuussuhteita. Hän esiintyy jutussa kyseisten aineiden myyntimiehenä, joten odottiko joku, että hän kritisoisi promoamaansa tuotetta? Sidonnaisuudethan on kerrottu avoimesti jutun lopussa.

Lue lisää

Mitä nimikettä meistä siis pitäisi käyttää? Usein mietin sitä itsekin. Termi kuntoutujakaan ei sovi kaikkiin, koska kuntoutujalla tarkoitetaan usein työelämään kuntoutumista. Itse en ole ollut työkyvytön. Ja nyt olen vanhuuseläkkeellä, joten en minä enää mihinkään työelämään kuntoudu, koska nuorennuslääke on keksimättä.

Kyllä psyykkisillä oireyhtymillä/sairauksilla/mielenterveyshäiriöillä on yhteyksiä myös diagnooseihin ja lääkkeisiin. Diagnoosit auttavat suuntaamaan ihmiseen oikeaa hoitoa. Ja sopiva lääkitys auttaa normalisoimaan oloa niin että kaikki energia ei mene oman pahan olon kanssa painimiseen. Voi elää normaalimpaa elämää kuin mitä muutoin eläisi, tehdä niitä asioita, joita haluaa tehdä, mikäli se on muutoin mahdollista.

Jankkaamme täällä varmaan ikuisesti, mutta ilmeisesti meillä on liikaa aikaa. Itselläni ainakin on ollut sen jälkeen, kun jäin vanhuuseläkkeelle, vaikka työskentelinkin yli alimman vanhuuseläkeikärajan.

"Kyllä psyykkisillä oireyhtymillä/sairauksilla/mielenterveyshäiriöillä on yhteyksiä myös diagnooseihin ja lääkkeisiin. Diagnoosit auttavat suuntaamaan ihmiseen oikeaa hoitoa. Ja sopiva lääkitys auttaa normalisoimaan oloa niin että kaikki energia ei mene oman pahan olon kanssa painimiseen. "

Tässä on nyt aloittajana potilas, jolle aloitettiin 13-vuotiaana raskas neuroleptilääkitys. Koska hänelle ilmeisesti tuli parikinsonismia neuroleptilääkkeistä, hänelle aloitettiin parkinssonlääkitys. Tiedätkö, että ihmisen aivot kehittyvät pitkälle 25-vuotiaaksi saakka? Tiedätkö, mitä tarkoitaa oikeudellisessa mielessä "kidutus" ja "halventava" kohtelu? Mitä tarkoittaa sellaiset käsitteet, kuten oikeus elämään ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen? Oletko kovinkin syvällisesti perehtynyt näihin käsitteisiin? Ihmisillä on toki tavallaan oikeus käyttää huumeita ja juoda itsensä vaikka joka päivä humalaan sietääkseen tuskaansa paremmin, mutta narkomaaniksi pakottaminen ja raskaalla lääkityksellä vammauttaminen valtion viranomaisen toimesta on ihmisoikeusrikos. Jos sinulle annetaan raskas diagnoosi kuten skitsofrenia ja olet puolustuskyvytön 13-v, niin se on käytännössä lupa tappaa. Nuo lääkkeet eivät normalisoi mitään, ne surkastuttavat aivoja ja sotkevat aineenvaihduntaa, aiheuttavat motorista hitautta ja kognitiivisen suorituskyvyn laskua. Voimakaina sedatiiveina ne toki ehkä vaimentavat oletettuja (psykiatrin olettamia) harhoja, mutta mitään spesifiä näissä sedatiiveissa ei ole. Jos sinä saisit ahdistuneena, pelokkaana teininä tällaisen raskaan diagnoosin, joka suuntaisi hoitoa erittäin raskaaseen monilääkitykseen, niin olisitko kovinkin tyytyväinen saamaasi hoitoon? Nämä ihmiset ovat muutenkin epäluuloisia toisia ihmisiä kohtaan, he ovat paranoidisia, ja usein syystä -heitä on satutettu ennenkin, heidän luottamuksensa on rikottu ennenkin. Mitään lääketieteellistä syytä ei ole tähän lääkitsemiseen, koska psykiatriset häiriöt eivät ole lääketieteellisiä diagnooseja, eikä niiden taustalla ole mitään tunnettua patofysiologiaa.

Itse asiassa on tutkittu, että masennusta voitaisiin käytännössä hoitaa plasebolla, joka aiheuttaa suun kuivuutta -masennuslääkkeet eivät ole sen tehokkaampia, eivät edes vakavan masennuksen hoidossa. Se että uskot niiden olevan, ei kerro mistään muusta kuin hyväuskoisuudestasi ja siitä, että plasebokontrolloiduissa lääkekokeissa on todella ideaa -plasebo laskee masennusta keskimäärin 14 pistettä, lääke 1,4 pistettä lisää. Usko on voimakas lääke monissa sairauksissa, mutta erityisesti masennuksessa. Mitä tulee neurolepteihin, niin lääkeyhtiöiden suunnittelemissa koeasetelmissa niiden teho on lyhyellä aikavälilla NNT yksi kuudesta, eli pitää hoitaa kuutta potilasta, että saadaan yksi "hyötymään" lääkkeestä, miten se ikinä määritellläänkään. Kliininen teho ei ole edes puolet siitä, mitä pidetään kliinisesti merkitsevänä-PANSS-asteikolla niiden keskimääräinen teho on 6 pistettä, kun merkitsevän raja on 15 pistettä (Khin et al. 2012). Niiden tehoa ei toisin sanoa voi edes kunnolla havaita, mutta silti korruptoituneet lääkärit pitävät niitä jonain ihmelääkkeinä. Tämä saattaa vaikuttaa sinusta turhanpäiväiseltä teoretisoinnilta, mutta tällaisille jutuille nämä lääkehoitosuositukset ja diagnoosit perustuvat. Tiedäthän, teorioille, joita sitten testataan empiirisesti, ja jos tulokset antavat myönten, suositellaan hoitoa. Nämä pääosin lääkeyhtiöiden rahoittamat, suunnittelemat ja julkaisemat tutkimukset, vaikka ne ovat äärimmäisen vääristeltyjä jo lähtökohdiltaan, antavat suhteellisen heikkoja tuloksia kaikkien psyykenlääkkeiden suhteen ja antavat olettaa, että nämä lääkkeet eivät ole spesfiejä. Ne eivät useimmiten hoida mitään spesifejä sairauksia tai oireita. Niiden sivuvaikutuksia on kuitenkin lukuisia ja niillä aidosti voidaan tappaa ihmisiä, vähintäänkin pilata heidän elämänsä. Ei ole mitään näyttöä siitä, että ne kokonaisuudessaan parantaisi sen enempää masennuksen, kuin skitsofreniankaan ennustetta pitkällä aikavälillä. Päin vastaisesta on runsaasti näyttöä etenkin, mitä tulee skitsofreniaan. Siksi tuon hoidon suuntaaminen tällaiseen väkivaltaan diagnoosin perusteella on aito ihmisoikeuskysymys. Se liittyy kysymykseen lääketieteen korruptiosta ja siitä, mitkä ovat moraalisesta näkökulmasta näiden huumediilerien viranomaisvaltuudet loukata ihmisten itsemääräämisoikeutta, tuhota heidän elämänsä ja terveytensä ja syyttää sitten kaikesta olematonta pseudosairautta. Kysymys on etenkin aiheellinen, kun puhutaan puolustuskyvyttömistä, erittäin heikossa asemassa olevista lapsista. Hoito ja diagnoosi voivat aidosti olla ihmisen elämän traumatisoivimpia kokemuksia, jotka aiheuttavat itsessään tuskaa ja ahdistusta, eivät lievitä sitä.

Höpö höpö.
Psyykenlääkkeet ovat tunnetusti moneen kertaan testattu.
Sekä eläin-, että ihmiskokein.
Ja TÄYSIN turvallisia.
Mistä ihmeestä putkahtaa näitä "salaliittoteorioita" kannattavia tyyppejä?
Psykiatrit, hoitajat, lääketeollisuus jne muka muodostavat oudon koplakunnan.
Minulle ei kuulu arvostella kenenkään näkemyksiä.
Valitettavasti vain on niin, ettei kukaan parane, ennen kuin on myöntänyt sairautensa.
Sama kuin syöpäsairas kieltää tautinsa ja kieltäytyy hoidoista.
Järki käteen.

Anteeksi vai ex-hoitaja, mutta kommenttisi ovat niin hölmöjä että minun on pakko ihmetellä oletko trolli.

opdkgokspo kirjoitti:

Kiitos vehnänorasjauhe kannustavasta kommentistasi.

Yritän suhtautua terapiaan avoimin mielin ja pidän siinä vahvuutena sitä, että siellä tietyllä tapaa vapautuu diagnooseista eli ne eivät ole mukana vaikuttamassa niin paljon. Mikä minua häiritsee, on se että lääkäri on yrittänyt suosittaa minulle tietynlaista terapiasuuntausta ja hoitomallia sen perusteella, mitä diagnoosia hän minulla epäilee. Tähän kun on olemassa kuulemma tälle diagnoosityypille ihan oma hoitomalli - valmiiksi räätälöidyt hoitomallit, jossa ilmeisesti ihmisiä keillä on tietty diagnoosi pidetään suureksi osaksi samasta puusta veistettynä jolle on tarjottuna samasta sapluunasta veistetty hoito jossa pureudutaan näihin haitallisiin käytösmalleihin jota ohjaa työryhmä, jossa ollaan tämän diagnoosin "spesialisteja." Jossa koulutetaan ihmisiä psykoedukatiivisesti ryhmäpsykoedukaatioistunnoissa ja tietenkin lähtökohtana on se, että he oppivat ymmärtämään sairauttaan ja ongelmiaan jne.. Alkavat näkemään käytöstään ja monesti oppivat tällöin omasta diagnoosistaan.
En tiedä miksi näen tuossa jotain loukkaavuutta, kun jotkut välttämättä eivät näe. Ehkä se johtuu tästä kriittisestä luonteestani jossa "haistan monesti palaneen käryä" psykiatrian tarjoamissa ratkaisuissa ja olen diagnoosikriittinen. Ihan kokemukseni perusteella..

Itse taas tunnen itseni ja ajatteluni sen verran hyvin, että näen psykodynaamisen terapian kognitiivisia parempana vaihtoehtona, joissa yritetään kouluttaa kuin koiraa muuttamaan haitallisia käyttäytymismalleja ja muutenkin hoitomalli tuntuu huutavan sanaa diagnoosi ja häiriöt, mitä kritisoin. Tai hankkimalla itselleen tavan ajatella itsestään vielä enemmän diagnoosin kautta menemällä tuollaisiin hoitomalleihin. Vaikken usko diagnooseihin, uskon että minulla on ongelmia, ja ne ovat moniulotteisempia kuin mitä tämä diagnoosikehikko antaa väittää ongelmieni luonteesta joka tuntuu sangen keinotekoiselta mallilta ahtaa erilaisia ihmisiä eri elämänhistorioineen ongelmineen sen sisään. Jos jotain olen oppinut on se, että jos tuijottaa liikaa psykiatrian teorioita omista ongelmista ja diagnooseja, saattaa jäädä jotain tärkeitä asioita huomaamatta. Ja minulla jäi huomaamatta kun vielä uskoin diagnoosimalliin. Itse on itsensä paras ohjaaja ja loppupeleissä ainut kuka auttaa itseä voimaan paremmin. Jos jotain järjestelmä on minulle opettanut tai minua auttanut, on se että olen nykyään vahvempi ja sanon kyllä suoraan jos olen eri mieltä asioista. Ensiksi kun lyödään lyttyyn,pidetään objektina, sellaisena joka ei tiedä lääkäriä paremmin syömistään lääkkeistä ja niiden haitoista, sanellaan kaikki mitä pitää tehdä, miten parantua, kaitsettavana potilaana, jopa painostetaan tekemään asioita, niin siinä ainakin itsellä on tullut iso annos vahvuutta ja omaa tahtoa vastareaktiona.

"Jos käyt noissa pelleilyissä omasta tahdostasi, saat syyttää vain itseäsi siitä ryönästä ja vahingosta mitä päällesi saat."

Tavallaan käyn omasta tahdostani. Toisaalta koska olen kuntoutuja, minua velvoitetaan käymään niissä jo ihan rahan saamisen takia. Koen itseni tällä hetkellä kuntoutujana. Toisaalta myös koen, että voin saada esimerkiksi terapiasta jotain. Olen oppinut suhtautumaan järjestelmään hyvin paljon niin, että asioita menee "toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Välillä tuntuu vaan turhauttavalta käydä kriittisenä siellä, koska oikeasti en allekirjoita asioita mitä he ja ajattelen niin paljon eri lailla. En aio irrottautua järjestelmästä kuin vasta käytyäni terapian. Ehkä jonain päivänä. Vaikka minulla on vastakkaisia ajatuksia ja kamalia kokemuksia , en näe sitä sellaiseksi että minun pitäisi vain kävellä järjestelmästä ulos, koska olen kuitenkin eri hoitopaikassa mistä traumat tulivat. Välillä taas on hankala käydä samassa järjestelmässä mistä henkiset traumat on peräisin. Toisaalta näen järjestelmässä paljon loukkaavia piirteitä, tavoissa mitä he kirjoittavat ihmisistä ja mistä olen kirjoittanutkin, mitkä voisivat olla syitä päättää jossain vaiheessa siellä käyminen. Mt-diagnoosien saaminen ei välttämättä helpota elämää ollenkaan, vaan voi koitua painolastiksi.Kokemusta on yksityisistä ja julkisista psykiatreista, enkä voi sanoa että edes tällä on mitään merkitystä kumpi se on, että jompikumpi olisi parempi, vaan se on pitkälti henkilöstä kiinni, kuka on hyvä tyyppi. Yksityispuolella saattaa saada tosin tietyllä tavalla enemmän palvelua mitä haluaa, jo ihan siltä osin että voi paremmin valikoida psykiatrinsa ja mihin hän on keskittynyt ja sitä myöten enemmän kontrollia hoitosuhteestaan.

Yritän suhtautua terapiaan avoimin mielin, sitten kun sinne pääsen.

Lue lisää

"Mikä minua häiritsee, on se että lääkäri on yrittänyt suosittaa minulle tietynlaista terapiasuuntausta ja hoitomallia sen perusteella, mitä diagnoosia hän minulla epäilee."
"Jossa koulutetaan ihmisiä psykoedukatiivisesti ryhmäpsykoedukaatioistunnoissa ja tietenkin lähtökohtana on se, että he oppivat ymmärtämään sairauttaan ja ongelmiaan jne.. Alkavat näkemään käytöstään ja monesti oppivat tällöin omasta diagnoosistaan.
En tiedä miksi näen tuossa jotain loukkaavuutta, kun jotkut välttämättä eivät näe."

Ai sellaiseen terapiaan sinua ollaan järjestämässä? En haluaisi olla kamalan pessimistinen, mutta...

Ehkä kannattaa katsoa tuo, ja sitten kävellä mahdollisimman nopeasti ulos jos se alkaa tuntua pahalta. Nimittäin jos sisäinen ääni sanoo että tämä on huono juttu, loukkaa psyykeäsi eikä toimi, voit hyvinkin olla oikeassa.

Keskustelin terapeuttia etsiessäni useiden kanssa. Eräs melko tunnettu psykoanalyyttinen terapeutti (ei voinut ottaa minua asiakkaakseen koska oli jäämässä eläkkeelle) antoi neuvoksi että jos terapia ei muutaman kuukauden jälkeen hyödytä, kannattaa vaihtaa terapeuttia. Ei pidä jäädä sellaiseen mikä ei toimi, siinä uskossa että jos se alkaisi auttaa. "Terapioissa on paljon pään seinään hakkaamista,"hän sanoi. "Se ei auta."

Sinulle on siis suositeltu ryhmää. Onkohan edes kysytty haluatko ryhmä- vai yksilöterapiaa? Kävin itse vuoden verran psykodynaamisessa kuvataideterapiaryhmässä. Siitä oli kyllä apua ja sain vertaistukea. Se oli vapaamuotoista, ei "edukatiivista". Totesin siinä silti tarvitsevani yksilöterapiaa.
Olen käynyt pelkästään psykodynaamisen suuntauksen terapiassa. Kognitiivisissa en ole käynyt, joten en voi omasta kokemuksesta puhua. Tutkimukset kuitenkin osoittavat ylivoimaisesti, että se mikä terapioissa ihmisiä parantaa, on terapiasuhde, ei menetelmä.

Monet vaikeista kokemuksista traumatisoituneet tarvitsevat suhteellisen pitkäkestoista, tiivistä yksilöterapiaa. Menetelmä voisi kai periaatteessa olla kognitiivinen siinä kuin psykodynaaminenkin, terapeutit soveltavat teorioitaan ja menetelmäoppejaan niin eri tavoin ja oman luonteensa ja vuorovaikutustyylinsä mukaisesti. Useimmat kognitiiviset terapiat ovat kuitenkin lyhyempiä eivätkä niin tiiviitä.

"Ratkaisukeskeiset" terapiat ovat muotia psykiatrian piirissä, koska ne ovat halvempia. Päätöksiä tekevät väittävät että vain ne olisivat "näyttöön perustuvia", vaikka pitkäkestoisten psykodynaamisten terapioiden teho on tosiasiassa osoitettu paremmaksi laajoissa pitkittäistutkimuksissa.

Veikkaan että yksi syy miksi lyhyitä ja kognitiivisia terapioita halutaan tällä hetkellä edistää muiden kustannuksella on myös niiden maailmankuvassa, joka on ainakin minun mielestäni paljon pinnallisempi kuin psykodynaamisessa. Siinä pohdiskellaan, asiakasta ei ohjata kuten ns. edukatiivisissa terapioissa. Asetelma on avoimempi.

Toisaalta se miten paljon psyykkistä "tilaa" asiakas saa terapiasuhteessa riippuu hyvin paljon terapeutin vuorovaikutustyylistä ja kuinka se sointuu asiakkaan kanssa. Psykodynaaminen terapeuttikin voi toimia hyvin dominoivasti, huomaamatta sitä itse. Toisaalta kuka tahansa terapeutti voi olla liian etäinen ja jättää asiakkaan yksin ahdistuksensa kanssa. Tällaiset asiat eivät mielestäni, eikä sen perusteella mitä olen tutkimustietoa lukenut, ole suoraan johdettavissa terapiasuuntauksesta (eikä tietenkään potilaan diagnoosista...). Mitä enemmän toivoo terapialta, sitä todennäköisempää on että joutuu pitempään hakemaan "sitä oikeaa."

Psykodynaamisten terapioiden ylivoimainen etu mielestäni on terapeutin pitempi, itsetuntemusta lisäävä koulutusterapia, joka on vähintään 360 tuntia. Kognitiivisella puolella sitä on vain 40 tuntia ja intergratiivisella, eri suuntauksia yhdistelevällä 80 tuntia.

Kela korvaa kuntoutusterapiaa 200 tuntia, eli kaksi ja puoli vuotta kun käyntejä on 2 viikossa. Suuri osa asiakkaista jatkaa käyntejä vielä vuoden-pari tämän jälkeen, joko omalla kustannuksellaan tai hakee VALTAVA-lisärahoitusta tai Kelan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta.

Seuraavassa linkki psykodynaamista suuntausta edustavan psykoterapeutin Juhani Myyrän Psykoterapia-lehdessä ilmestyneeseen kolumniin "Nyt jaloon kilpaan terapeuttiyrittäjät!" Siinä hän pohtii psykoterapian tilaa nyky-yhteiskunnassa.
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/myyra216.pdf

Joitakin lainauksia kolumnista:
"Täältä puurtajatasolta katsottuna virallinen Suomi, eli julkinen terveydenhoito, on siirtynyt ennätysvauhtia erilaisiin ”kilpailutettuihin” lyhytterapioihin, joissa mm. alkava masennus tulee tehokkaasti eliminoiduksi.
Muistaako kukaan enää horinoita sairauden viestistä? Muinoin 2000-luvun ensimmäisellä
vuosikymmenellä ajateltiin vielä alkeellisesti, että potilas ja yhteisö tarvitsivat sairautensa
ilmaisemaan sitä, miltä yhteisössä on kielletty puheoikeus."

"Sairauteen kätkeytyvät vielä
toteutumattomat elämisen mahdollisuudet. "

"Ai sellaiseen terapiaan sinua ollaan järjestämässä? En haluaisi olla kamalan pessimistinen, mutta... "

Minä olen pessimistinen tuon suhteen.

Ei vielä olla järjestämässä. Minulla on siis diagnoosina vasta epäily tästä häiriöstä, mutta lääkäri kerran alkoi jankata, kuinka tällainen hoitosuuntaus on ihan kehitelty niille joilla on minunkaltaisia ongelmia ja ikäänkuin kuinka tästä olisi apua tälle diagnoosille. Ilmeisesti tuo ihan spesialisoitunut hoitomalli tuo ylpeyttä mt-järjestelmässä ja kaikkia tätä diagnoosia ilmentäviä halutaan tunkea sinne. Tätä edeltää siis diagnosointia ja kartoitusta, eikä minulla tällä hetkellä ole diagnoosia ja psykiatreilla on ollut kovin vaihtelevat mielipiteet mikä minua vaivaa. Kyseinen diagnosointiprosessi itsessään tuntuu vievän voimia ja saa nähdä kuinka monta näkymätöntä "veitseniskua" tunnen vielä sen aikana, varsinkin päästessäni lukemaan vieraiden ihmisten, uusien hoitotahon henkilöiden analyysejä minusta, mitkä välillä iskevät sisimpään. Olen kuin täysin vapaa kaikkien analyyseille minusta ja kaikkia yksityisasioitani riepotellaan yhä uusien ihmisten ilmaantuessa kehiin, ja minun pitäisi olla valmis avaamaan syntyjä syviä kaikille, mikä tuntuu välillä loukkaavan rajoja (joita on loukattu jo hyvin pahasti järjestelmässä). Puhumattakaan terapeutin hakemisen kuormittavuudesta - tämä prosessi on vaikea ja raskas. Ilmaistessani tahtoni tietynlaisesta terapiasta psykiatri vähän niinkuin halusi korostaa, että mieluiten tällainen oikeasti tälle diagnoosille toimiva terapia, ilmaistessani omaa haluani terapiatyypistä. Minua ilmeisesti jos saisin tuon diagnoosin, yritettäisiin tunkea tuonne. Se tuntuu omaa valinnanvapautta loukkaavalta yrittää sulloa minut melkein puoliväkisin tuonne. Psykoedukatiivinen muoto jossa ikäänkuin tunnutaan melkein koulutettavan omasta häiriöstä ja ryhmätyöskentely tuolla tavoin ei tunnu ollenkaan minulta. Minullekin joku tuollainen toiminnan kautta toimiva ryhmä tuntuisi luontevammalta. Diagnoosimuottiin ahtaminen ja siitä jatkuva muistuttelu tuntuu ahdistavalta.

Kiitos informaatiostasi, mitä kirjoitit terapiasta. Pisti miettimään.

Minulle on myös puhuttu traumaterapian mahdollisuudesta. Minulla on siis selittämättömiä fyysisiä oireita, joita pidetään trauman seurauksina. Mikä ironinista on, että nämä puhkesivat vieroittautuessani isosta lääkekoktailista. Tämän osuutta oloni huonoudessa ei pidetä ollenkaan relevanttina. Vaikka se voi olla hyvinkin tärkeässä roolissa, miettien vointiani.

Välillä kyllä tuntuisi, että tekisi mieli vain heittää koko homma pois ja siirtyä pois järjestelmästä. Voi niitä lukuisia kertoja, kun olen tätä pohtinut.

"Mitä nimikettä meistä siis pitäisi käyttää? Usein mietin sitä itsekin. Termi kuntoutujakaan ei sovi kaikkiin, koska kuntoutujalla tarkoitetaan usein työelämään kuntoutumista."

Itse koen itseni kuntoutujaksi, koska kuntoudun kriisistäni, kuntoudun "lääkkeistä" ja niiden poisjättämisestä (heh), ja tavoitteenani joka on alkanut yhä enemmän olevan lähempänä, on kuntoutua takaisin työkykyiseksi. Kai kuntoutuja voi olla, vaikkei työelämään kuntoutuisikaan. Voi myös kuntoutua kohti parempaa vointia. Toisaalta pahimmillaan mt-järjestelmässä tällainen puolikuntoisena pitäminen ja jatkuvat kuntoutumispyrkimykset voi saada potilaan näkemään itsensä vaillinaisena. Ja mikä ylipäätään järjestelmän pyrkimys ihmisistä vikojen ja ongelmien kaiveluun on? Sitäkin joskus pohdin, ainakin joskus se tuntuu melkein itseisarvolta järjestelmässä.Ainakin tuntuu, että kun en ole kyennyt viimeaikoina työelämään tai on mietitty minkätyyppistä hoitoa tarjotaan, sitä on tehty aivan mielettömän paljon ja tuntuu että se on korostunut niinsanotussa hoidossa. Minusta on kaivettu ja kaivettu ja kaivettu ongelmia. Ilmeisesti niitä pitää kaivaa ihan urakalla, kun kyse on kuntoutumisesta ja rahan saamisesta, jos ei kykene työelämään ja terapian saannin vastineeksi. Terve ihminen on potilas joka kykenee työelämään, silloin ei tarvi sellaista määrää sontaa kaivaa. Myöskin jos ei hae terapiaa, ei joudu semmoisen määrän kaivelun kohteeksi. Mikä ongelmallisinta kohdallani, nämä kaivelut monesti triggeröivät traumoja ja olen monet kerrat saattanut olla aivan suunniltaan raskaiden lääkäriaikojen jälkeen. Traumoja, joihin en edelleenkään ole saanut edes terapiaa ja joita melkein varotaan penkomasta hoidossa, että perusvointini ja paikoitellen hauras toimintakyky ei heikkene.

Välillä tuntuu, että järjestelmän satuttamille pitäisi olla joku omanlainen tuki ry. :)

Onneksi olen saanut muiden ihmisten kirjoituksista omanlaistaan tukea. Olen osannut etsiä ja löytää kanavia, missä olen löytänyt vertaistuellisia kirjoituksia. Ne ovat olleet voimavara. Paljon voimia olen saanut muualta, mitä sanotaan "hoidoksi".

Kuinkakohan hyvin nykyjärjestelmässä kuullaan potilaskokemuksia kehittäessä hoitoa ja esimerkiksi Käypä hoito - suositusta? Siis esimerkiksi potilaiden kritiikkiä hoidon ongelmista. Tuntuisi, että ihmisten näkemykset hoidosta mitä ovat kokeneet, olisivat tärkeitä asioita. Niidenkin, jotka ovat siis kokeneet tulleensa satutetuksi.Tuntuu, että liian paljon homma keskittyy joidenkin uraa uurtaneiden psykiatrien näkemyksiin, ja homma kehitetään sieltä "ylhäältäpäin". Tietenkin resurssitkin on välillä estämässä kunnollisen hoidon suunnittelua ja saamista ihmisille ja voi vaarantaa ihmisten hyvinvointia. Esimerkiksi puutteellinen määrä lääkäriaikoja ja lääkekontrolleja, vaihtuilevat lääkärit jne...

Ja jos lääkkeen toimimiseksi nähdään psykiatrin mielestä potilaan pysyminen enemmän hiljaa ja vähemmän ilmentäen ns. negatiivista "sairasta" käytöstä ja potilaan välinpitämättömyyden lisääntyminen elämästään ja tätä myöten myös esimerkiksi harhoistaan,kuitenkin kokien romahdusta elämänlaadustaan, kognition ongelmia ja lääkkeen tuntumisen epämiellyttävältä, en näkisi sitä kovin hyväksi lääkkeen toiminnaksi. Tämä on monen potilaan kokemus lääkkeestä ja ei ole yllätys että monet jättävät lääkitykset.

Tutkimuksissa harvoin tutkitaana oikeasti sitä miten potilaat kaikenkaikkiaan kokevat lääkkeet elämässään. Kaikenkaikkiaan.

Mikä lääkitys tällainen on? Väkisin tehtynä se on pakkohuumaamista ja vaihtoehdottomuuden luontia potilaalle siitä miten hän haluaa elämään elää ja ongelmiaan käsitellä. Tahtotilaa hoitokäytäntöjen muuttamiseen ei ole,vaikka muunlaisistakin apukeinoista ongelmien käsittelyyn olisi jopa näyttöä (esim. Keropudas). Tätä voi miettiä kuka tai mikä tässä on taustalla, että halutaan luoda vaihtoehdoton pakottava ilmapiiri potilaiden kohtaamiseen ja hoitamiseen.

Psykiatriassa lääkkeen toimintaa on usein arvioitu psykiatrin silmin, kun potilasta pidetään monesti kärjistetysti sanottuna "puoli-idioottina" ja ymmärtämiskyvyttömänä.

Toivottavasti tulevaisuudessa tämä psykiatrian "antipsykootti-ajanjakso" ja oikeudet pakkohoitaa kemikaalein katsotaan sellaisena mikä se olikin, epäinhimillinen ja ihmisoikeuksia vaarantava ja loukkaava. Jossa kärsiviä ja mahdollisesti traumatisoituneita ihmisiä pakkolääkittiin hiljaisiksi, sillä verukkein että heillä oli ilman mitään biologista testiä diagnosoitu sairaus, johon ihmisillä oli niin suuret ennakkoluulot ja epämiellyttävyys heidän käytöksensä kohtaamiseen, että heidät lamattiin lääkkein hiljaisiksi. Yrittäen lamata oireet aineilla pureutumatta loppupeleissä paljon mitenkään heidän ongemiinsa. Kontrolloimalla heitä. Koskien heihin ilman heidän lupaansa ja laittaen heidän kehoihinsa aineita, pakkomuuttaen heidän käsityskykyään ja tietoisuuttaan lääkehuuruissa. Ymmärtämättä ihmisyydestä, päätäntävallasta, luottamuksesta ja valinnanvapaudesta tuon taivaallista.

...niin edellinen kirjoitukseni oli vastaus nimimerkille Elinikäinenahdistus, tuli vaan tähän pötkön perään...

Sinulla on hyviä kommentteja. Ei minunkaan mielestäni työkyky ole terveyden mittari. Onhan se yksi ulottuvuus, että kykenee työhön ja useimpien meidän on kuitenkin elätettävä itsemme palkalla tai yrittäjätulolla. Eikä yhteiskunta pyöri ilmansitä että maksamme veroja. Ja palkkatulot mahdollistavat harrasteita ja muuta mielekästä, mikä lisää yksilön hyvinvointia.

Mielestäni huono kunto on sitä, että kärsii itse kohtuuttoman paljon oireista. Että elämä pyörii oireiden ympärillä eikä kykene mihinkään mielekkääseen toimintaan. Toki meillä kaikilla voi olla sellaisia jaksoja ajoittain.

Mielenterveyspotilas(?!) pystyy muuntautumaan mitä moninaisemmaksi persoonaksi.
Siitä johtuu diagnoosin tekemisen vaikeus.
Josta taas sopivan lääkityksen löytyminen.
Sitten aletaan keksimään salaliittoteorioita.
Psyykensairauksiin vetoamalla ei edes haluta parantua.
Odotetaan kieli pitkällä eläkettä.

Ihmisiä voidaan lääkitä niin, että he joutuvat eläkkeelle. En yhtään epäilisi, että nykyjärjestelmän hoitotyyli altistaa ihmisiä kroonistumiselle ja eläköitymiselle.

Ihmiset ovat monimuotoisia persoonia, eivät muuntaudu sellaisiksi. Kaikissa ihmisissä on paljon ulottuvuuksia eivätkä ole käveleviä ilmiselviä diagnooseja, vaikka psykiatria haluaisi heistä sellaisina ajatellakin. Ei ole olemassa mitään puhdasoppista hienoa hoitoa jossa ihmiselle suoraviivaisesti annetaan oikea selkeä diagnoosi, lääkitään oikeilla lääkityksillä ja kun asiantuntija auttaa, niin potilas paranee. Tai ainakin tuollainen tuskin tapahtuu pääsääntöisesti. Usein polku menee potilaan osalta enemmän mönkään, tavalla tai toisella ja siinä tulee mutkia matkaan, johtuen jo resurssien puutteista usein, haitallisista toimimattomista lääkityksistä mistä voi seurata ongelmia, toimimattomista henkilökemioista hoidossa, milloin mistäkin, jo yleensä siitä, että kehitys mielen pulmissa on hidasta. Mielenterveysongelmat ovat lisäksi tulkinnanvaraisia.

En tiedä mitä tarkoitat psyykesairauksista parantumisella, koska järjestelmä ei ainakaan tue parantumaan (mitä ikinä se tarkoittaakaan), vaan usein kroonistumaan. Tätä tukee jo se, että ihmisiä roikotetaan aivan liian pitkiä aikoja lääkityksellä ja terapiaa ei ole helposti saatavilla. Ihmistet istutetaan helposti diagnoosin myötä sairausrooleihin.

Ei ole mikään salaliittoteoria, että lääkkeet saattavat olla haitallisia ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Vain hölmö luulee, etteivät ne voi olla. On yksilöllistä, kenen kohdalla ne ovat katastrofi ja ketä ne ns. auttavat. Tuntuu että psykiatrian lääkityskäytännöt ovat hutkintaa ja venäläistä rulettia, enemmän tai vähemmän.

Käypähoitosuositus maalaa hoidosta kivan, simppelin ja liukuhihnamaisen kuvan. Noniin, sieltä tuommoinen diagnoosi, siihen tuommoinen lääke. Vähän potilaalta hoitomyönteisyyttä ja motivaatiota ja voila, potilas on hoidettu. Tai sitten ei.

toinen_totuus kirjoitti:

Ihmisiä voidaan lääkitä niin, että he joutuvat eläkkeelle. En yhtään epäilisi, että nykyjärjestelmän hoitotyyli altistaa ihmisiä kroonistumiselle ja eläköitymiselle.

Ihmiset ovat monimuotoisia persoonia, eivät muuntaudu sellaisiksi. Kaikissa ihmisissä on paljon ulottuvuuksia eivätkä ole käveleviä ilmiselviä diagnooseja, vaikka psykiatria haluaisi heistä sellaisina ajatellakin. Ei ole olemassa mitään puhdasoppista hienoa hoitoa jossa ihmiselle suoraviivaisesti annetaan oikea selkeä diagnoosi, lääkitään oikeilla lääkityksillä ja kun asiantuntija auttaa, niin potilas paranee. Tai ainakin tuollainen tuskin tapahtuu pääsääntöisesti. Usein polku menee potilaan osalta enemmän mönkään, tavalla tai toisella ja siinä tulee mutkia matkaan, johtuen jo resurssien puutteista usein, haitallisista toimimattomista lääkityksistä mistä voi seurata ongelmia, toimimattomista henkilökemioista hoidossa, milloin mistäkin, jo yleensä siitä, että kehitys mielen pulmissa on hidasta. Mielenterveysongelmat ovat lisäksi tulkinnanvaraisia.

En tiedä mitä tarkoitat psyykesairauksista parantumisella, koska järjestelmä ei ainakaan tue parantumaan (mitä ikinä se tarkoittaakaan), vaan usein kroonistumaan. Tätä tukee jo se, että ihmisiä roikotetaan aivan liian pitkiä aikoja lääkityksellä ja terapiaa ei ole helposti saatavilla. Ihmistet istutetaan helposti diagnoosin myötä sairausrooleihin.

Ei ole mikään salaliittoteoria, että lääkkeet saattavat olla haitallisia ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Vain hölmö luulee, etteivät ne voi olla. On yksilöllistä, kenen kohdalla ne ovat katastrofi ja ketä ne ns. auttavat. Tuntuu että psykiatrian lääkityskäytännöt ovat hutkintaa ja venäläistä rulettia, enemmän tai vähemmän.

Käypähoitosuositus maalaa hoidosta kivan, simppelin ja liukuhihnamaisen kuvan. Noniin, sieltä tuommoinen diagnoosi, siihen tuommoinen lääke. Vähän potilaalta hoitomyönteisyyttä ja motivaatiota ja voila, potilas on hoidettu. Tai sitten ei.

Lue lisää

Erittäin hyvä puheenvuoro sinultakin. Kyllä tästä ketjusta löytyy niitäkin.

toinen_totuus kirjoitti:

Ihmisiä voidaan lääkitä niin, että he joutuvat eläkkeelle. En yhtään epäilisi, että nykyjärjestelmän hoitotyyli altistaa ihmisiä kroonistumiselle ja eläköitymiselle.

Ihmiset ovat monimuotoisia persoonia, eivät muuntaudu sellaisiksi. Kaikissa ihmisissä on paljon ulottuvuuksia eivätkä ole käveleviä ilmiselviä diagnooseja, vaikka psykiatria haluaisi heistä sellaisina ajatellakin. Ei ole olemassa mitään puhdasoppista hienoa hoitoa jossa ihmiselle suoraviivaisesti annetaan oikea selkeä diagnoosi, lääkitään oikeilla lääkityksillä ja kun asiantuntija auttaa, niin potilas paranee. Tai ainakin tuollainen tuskin tapahtuu pääsääntöisesti. Usein polku menee potilaan osalta enemmän mönkään, tavalla tai toisella ja siinä tulee mutkia matkaan, johtuen jo resurssien puutteista usein, haitallisista toimimattomista lääkityksistä mistä voi seurata ongelmia, toimimattomista henkilökemioista hoidossa, milloin mistäkin, jo yleensä siitä, että kehitys mielen pulmissa on hidasta. Mielenterveysongelmat ovat lisäksi tulkinnanvaraisia.

En tiedä mitä tarkoitat psyykesairauksista parantumisella, koska järjestelmä ei ainakaan tue parantumaan (mitä ikinä se tarkoittaakaan), vaan usein kroonistumaan. Tätä tukee jo se, että ihmisiä roikotetaan aivan liian pitkiä aikoja lääkityksellä ja terapiaa ei ole helposti saatavilla. Ihmistet istutetaan helposti diagnoosin myötä sairausrooleihin.

Ei ole mikään salaliittoteoria, että lääkkeet saattavat olla haitallisia ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Vain hölmö luulee, etteivät ne voi olla. On yksilöllistä, kenen kohdalla ne ovat katastrofi ja ketä ne ns. auttavat. Tuntuu että psykiatrian lääkityskäytännöt ovat hutkintaa ja venäläistä rulettia, enemmän tai vähemmän.

Käypähoitosuositus maalaa hoidosta kivan, simppelin ja liukuhihnamaisen kuvan. Noniin, sieltä tuommoinen diagnoosi, siihen tuommoinen lääke. Vähän potilaalta hoitomyönteisyyttä ja motivaatiota ja voila, potilas on hoidettu. Tai sitten ei.

Lue lisää

Lääkkeiden lisäksi ECT-hoito aiheuttaa vakavia oppimis- ja kommunikaatiohäiriöitä:
https://www.madinamerica.com/2018/10/huge-breakthrough-ect-lawsuit/

Trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disson sivuilla on traumapsykoterapeutti Jonna Södervallin kirjoituksia mielenterveysongelmien hoidosta ja siitäkin, kuinka monet traumatisoituvat tullessaan kaltoinkohdelluksi psykiatrisessa hoitojärjestelmässä. Södervall pitää omaa vastaanottoa ja toimii myös julkisen sektorin psykiatrian avohoidon tiimissä Oulun seudulla.

Kirjoituksessa Havaintoja palvelujärjestelmästä vuonna 2018 hän kuvaa esimerkkien valossa, kuinka vaikea on päästä psykiatriseen hoitoon ja miten siellä usein tulee kohdelluksi niin, että seurauksena on nöyryytystä, pelkoa ja häpeää. Lainaus:

"Olen saanut palvelujärjestelmän sisältä kehotuksia olla tuomatta epäkohtia esille. Kunhan vain lopettaisin olemasta tällainen riesa ja suostuisin uskomaan, kun minulle kerrotaan, että asiat ovat hyvin ja aina vaan paranevat. Maton alle vaan, siellä on tilaa. Vaikeneminen, vähättely ja välttely ei kuitenkaan ole vastuullinen ratkaisu. Jos työntekijäpuolella näiden tositarinoiden kuuleminen tuottaa pahaa mieltä, miten voidaan kuvitella, että apua hakeva ihminen pärjäisi palvelujärjestelmän uumenissa yhtään sen paremmin?"

http://www.disso.fi/tietoa_traumasta_ja_dissosiaatiosta/kirjoituksia-ammattilaisilta/havaintoja-palvelujarjestelmasta-vuonna-2018/

Kirjoituksessa Psykiatrinen hoitotyö - uhka vai mahdollisuus Södervall puhuu mm. nykypsykiatrian koventuneista arvoista:

http://www.disso.fi/tietoa_traumasta_ja_dissosiaatiosta/kirjoituksia-ammattilaisilta/psykiatrinen-hoitotyo-uhka-vai-mahdollisuus/

Joitakin lainauksia:

"Autettavan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Jos oikeasti halutaan huomioida ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, huomataan, ettei ole mahdollista laatia sellaista menetelmää, jonka muottiin kaikki sopivat. Jokin aika sitten erään sairaanhoitopiirin uutislehdessä suositeltiin nettiterapioita. Nämä nähtiin erityisen hyvinä siksi, että etäyhteyden turvin ”turha empatia karsiutuu pois hoitosuhteesta”. Tässä esimerkissä tulee näkyväksi nykypsykiatrian koventuneet arvot, joiden pohjalta ei suinkaan saada aikaiseksi laadukkaampaa hoitamista. Eikä edes niitä kustannussäästöjä pitkällä aikavälillä."

"Traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä terapeutin rooli on mielestäni se, että auttaja auttaa ihmistä parantamaan itse itsensä. Tämä näkökulma tiputtaa auttajan jalustaltaan tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen autettavan kanssa, missä auttaja ei omista parempaa tietoa siitä, miten autettavan tulisi oma henkilökohtainen parantumiseen tähtäävä matkansa kulkea. Auttaja toki tarjoilee näkökulmia ja vaihtoehtoja, haasteitakin – antaa ammattitaitonsa autettavan henkilökohtaisen prosessin palvelukseen. Nykymaailmassa ei ole trendikästä antaa autettavalle tilaa ja kasvurauhaa yksilöllisyys ja ainutkertaisuus huomioiden. Mutta kun inhimillisyys jää auttamistyössä taka-alalle, hoitaminen voi muuttua kaltoinkohteluksi silmänräpäyksessä."

Itse en aikanaan hakemut apua masennukseen, vaan ahdistukseen. Olisin luonnollisesti hakenut jo aiemmin, jos apua olisi ollut tarjolla. Mutta siihen aikaan ei ollut kuin raskaita mielisairaalahoitoja.

Jos ihminen ei hae apua (josta ei tosin välttämättä ole hyötyä), niin hän ei vielä ole riittävän sairas/huonovointinen/oireinen. Minulla ei ollut mitään ihme pinttymiä siitä, että pitää muka pärjätä itse. Eikä ole ollut sen jälkeenkään. Jos ihminen ei edes yritä hakea apua, niin siinähän kärvistelee.

"Olen saanut palvelujärjestelmän sisältä kehotuksia olla tuomatta epäkohtia esille. Kunhan vain lopettaisin olemasta tällainen riesa ja suostuisin uskomaan, kun minulle kerrotaan, että asiat ovat hyvin ja aina vaan paranevat. Maton alle vaan, siellä on tilaa. Vaikeneminen, vähättely ja välttely ei kuitenkaan ole vastuullinen ratkaisu. Jos työntekijäpuolella näiden tositarinoiden kuuleminen tuottaa pahaa mieltä, miten voidaan kuvitella, että apua hakeva ihminen pärjäisi palvelujärjestelmän uumenissa yhtään sen paremmin?"

Jos hoitavan henkilön, ammattilaisen, mielipiteisiin suhtaudutaan noin, miten sitten todella potilaan, joka on joutunut uudelleentraumatisoitumisen tai traumatisoitumisen kohteeksi järjestelmässä? Yleisesti ottaen potilaiden kokemuksiin saatetaan suhtautua vähättelevästi tai epäuskoisesti, laittaen asioita potilaan sairauden piikkiin.

"Traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä terapeutin rooli on mielestäni se, että auttaja auttaa ihmistä parantamaan itse itsensä. Tämä näkökulma tiputtaa auttajan jalustaltaan tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen autettavan kanssa, missä auttaja ei omista parempaa tietoa siitä, miten autettavan tulisi oma henkilökohtainen parantumiseen tähtäävä matkansa kulkea."

Juuri näin. Hienosti sanottu. Hyvä hoitosuhde toimii juuri näin ja kumpikin on loppupeleissä ihmisiä, ei tiivistetysti diagnooseja tai ammattinimikkeitä, ei auttaja ja autettava, ammattilainen ja potilas vaan suhde jossa voidaan oppia kummankin näkökulmasta asioita ja käydä dialogia. Jossa ammattilainen voi ohjata, kysellä kysymyksiä ja haastaakin, mutta silti kunnioittaa potilasta, hänen toiveitaan ja näkökulmiaan ja arvojaan ja hänen omaa tilaansa, antaa hänen tehdä oma työnsä. Kumpikin voi oppia toiseltaan jotain ja tuoda uusia näkökulmia. Kaikki me "opettelemme elämää", saatamme kärsiä elämässämme monenlaisista asioista, saatamme kamppailla itsemme ja elämämme kanssa, olemme sitten ammattilaisia ja potilaita emmekä koskaan tiedä kaikesta kaikkea.

"Jos oikeasti halutaan huomioida ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, huomataan, ettei ole mahdollista laatia sellaista menetelmää, jonka muottiin kaikki sopivat. " Kun ihmisiä niputetaan diagnooseihin ja tarjotaan heille valmiiksi tehtyä mallia hoitoon kysymättä mitä potilas tahtoo ja haluaa ja minkälaisesta otteesta hän kokee hyötyvänsä, tässä voi pahimmassa tapauksessa käydä näin. Nykyaikana tuntuu, että tämä vaihtoehdottomuus ja valmiiksi kaavaillut hoidot vaan lisääntyvät, varsinkin tehostettaessa palveluita.

Kiitos linkistä, vaikuttaa hyvältä tyypiltä tämä ammattilainen, joka uskaltaa ottaa asiat puheeksi. Respektiä hänelle. On hienoa, että tällaisiakin järjestelmässä työskenteleviä henkilöitä on!

Korjaan: En tiedä, saako lyhytterapiaakaan julkiselta puolelta mitenkään helposti. Tuskin sieltä mitään saa helposti. Mutta silloin kun saa niin yleinen linja on joko lyhytterapia tai lyhyehköt kognitiiviset terapiat. Ne ovat halvimpia ja vastaavat virallisen psykiatrian tämänhetkistä ihmiskuvaa. Jollekin harvalle saatetaan sairaanhoitopiireissä ostaa pitkäkestoista psykodynaamistakin terapiaa.

Ja terapiaan pääseminen julkisen sektorin kautta edellyttää yleensä raskaita psykiatrisia tutkimuksia "soveltuvuuden" määrittelemiseksi. Minulla on siitäkin "mankelista" kokemuksia, enkä IKINÄ enää. :(

Kiitos paljon terapiakokemustesi jakamisesta. Se antaa toivoa löytää hyvää terapiaa.

Itse olen menossa tuonne julkisen sektorin mankeliin terapian saamiseksi ja oikeasti huolestuttaa. Prosessi terapian saamiseksi tuntuu pitkältä ja uuvuttavalta. Joudun psykologisiin kartoituksiin, jotka tuntuvat hillittömän raskailta. Useita tunteja psykologin kartoitusta, koska diagnoosista on epävarmuutta. Tämä varsinkin traumaperäisen stressihäiriön kanssa, jota on epäilty on oikeasti todella raskasta, koska jos on huonoja ja traumaattisia kokemuksia hoitojärjestelmästä, tällainen ihmisen ongelmien auki penkominen voi oikeasti olla raskasta, kun sitä tuntuu saavan lisäksi harjoittaa yhä vaihtuvat hoidon henkilöt. Olen kuin avointa "riistaa" ihmisten analyyseille minusta ja tuntuu, että arviointi todella menee ihon alle, koska siinä selvitetään ihan kaikkea. Olen tästä ahdistunut ja se vie voimavaroja ja aukaisee syvää ahdistusta, mikä liittyi traumaattisiin kokemuksiin psykiatrisessa hoidossa aiemmin.

Saat olla kiitollinen tuollaisesta hoidosta, mitä saat :) Lieköhän ikinä tulen löytämään tuollaista tiedostavaa terapeuttia.

Minulla periaatteessa oli jo mahdollisuus päästä yksityisen kautta terapiaan, mutta minulla oli tuolloin väärä diagnoosi, mikä julkisella puolella poistettiin. Tuntui, että psykiatrin antama terapialausunto tuli todella helposti, mutta toisaalta diagnoosi oli kyllä hosuttu. Olisi tuntunut oudolta muutenkin mennä tuon diagnoosin tiimoilta terapiaan, koska se tuntui heti alunalkujaankin virheelliseltä, ja sen teki psykiatri ensimmäisellä tapaamiskerralla ja tämä oli yksityispuolen terapeutti. Näin tämän diagnoosin vasta kotiin lähetetystä lausunnosta. Tuskin se olisi siis terapiaan varsinaisesti vaikuttanut olemassaolollaan. Tosin kun arvioin itseäni tuolloin jälkikäteen, etten ollut todennäköisesti terapiakunnossa silloin, koska elin niin voimakkaasti traumoissa. Muuten kävisin yksityispuolen psykiatrilla (kylläkin jatkossa valitsisin psykiatrin hiukan tarkemmin), mutta tietenkin se olisi kuluerä ja "pääsin" julkisen puolen psykiatrille ja julkisen puolen hoitoon. Siellä en ole varsinaisesti saanut uusia ahdistavia kokemuksia mitä psykiatrisen sairaalan kokemukseni oli, mutta varsinkin lausuntojen ja itsestä kirjoitettujen paperien lukeminen on kammottavaa ja välillä vähentää uskoani tähän tarjottavaan hoitoon, ja keskinäiseen ymmärrykseen. Lääkäri on sanonut, että voisin vaikka soittaa jos on virheellisyyksiä tai joku mietityttää. Ja niitähän löytyy, mutta tuntuisi kummalliselta alkaa hänelle soittelemaan. Tapaamisia on hyvin harvoin. Tuntuu, että pitäisi jatkuvasti olla setvimässä virheitä omista papereista ja siellä on ollut aivan kummallisia asiattomia kommentteja lausunnoissa, joita toimitetaan esim. Kelaan, ja mietin miksi lääkäri edes näkee aiheelliseksi näiden asioiden mainitsemisen lausunnoissani. Yhdessä vaiheessa jaksoin lukea Kantaan kirjoitetut tiedot itsestäni mutta lakkasin jossain vaiheessa lukemasta, koska tuollainenkin voi käydä kuormittavaksi.

Saa nähdä, miten tässä käy terapian kanssa.

Mikä mielestäsi tuossa "mankelissa" oli raskasta jos jaksat kertoa?

Olen pahoillani millaisia kokemuksia sinulla on terapian hakemisesta ja on kertakaikkiaan törkeää, että elämääsi on tunkeuduttu tuolla tavoin ja yksityisasiasi on avattu noin! Kiitos rehellisestä infosta.

Koko heidän "auttamisprosessinssa" on sellainen, että siinä voidaan lyödä "autettava" maahan, pahentaa tilannetta, kaivaa yksityisasioita loputtomasti, avata haavoja ja traumoja ja rikkoa hänen turvallisuudentunnettaan ja luottamustaan ihmisiin, sekä käsitystä itsestään, joka muutenkin voi olla hauras. Pahimmillaan tosiaan terapiansaantimankelia seuraa vielä terapeutti, joka jatkaa tätä "auttamistyötä" ja diagnoosiobsessiota, jossa diagnoosi tuntuu olevan kuin päähänpinttymä ja itseisarvo, eikä ihmiskohtaamisissa osata ajatella toista enää ihmisenä vaan tekniikoita miten diagnoosia muka autetaan ja olen itse kokenut sen, kun minua vain yritetään kokoajan hoitosuhteessa, mahduttaa ennakkoluuloihin mitkä alunperin minusta on tehty (eli siis kuviteltuun diagnoosiin). Selitän jotain ja kohta sitä seuraa kysymys "oletko koskaan kokenut sellaista tai tällaista (jonkun diagnoosin ominaispiirre)?"
Jonka yhtään tekstejä lukeneena tajuan liittyvän siihen, että hän yrittää laittaa minua mielessään diagnoosiin. Jos se toistuu jatkuvasti, alkaa tuntua itseisarvolta että auttaja pyrkii mahduttamaan itseä omiin mielikuviinsa ja kuvaan minkä on minusta saanut sen sijaan että kohtaa minut vain keskustelukumppanina tasavertaisessa suhteessa. Saattaa jopa kokoajan vain tulkita puhettani siltä kantilta mikä diagnoosi minulla on, mitä epänormaaliuksia minussa on.

Minulla traumat liittyy suureksi osaksi tällaiseen "tunkeutumiseen" ja olen kokenut rajani loukatuksi, monessa ulottuvuudessa. Olen tietyllä tavalla tervehtynyt juuri sen myötä että olen muuttunut kriittiseksi hoitosysteemiä kohtaan. Olen tajunnut kohdat missä he ovat tunkeutuneet elämääni tavoilla, mikä ei ole ollut ok eikä rajojani ole kunnioitettu. Laittanut rajoja, jämäköitynyt. Alkanut sanomaan suoraan missä koen että minua on väärin kohdeltu. Olen paremmin voidakseni tarvinnut kriittisen asenteen. Olen törmännyt onneksi erääseen hyvään hoitajaan matkan varrella joka oli tavannut potilaita, jotka olivat traumatisoituneet järjestelmässä ja ymmärsi rajojen rikkomisen. Hän myös keskittyi vahvuuksien löytämiseen sen sijaan, että yritti mahduttaa minua kokoajan diagnoosiin. Ilman häntä tuskin olisin enää jatkanut hoitojärjestelmässä eteenpäin. Olin niin rikkinäinen silloin.

Omassa hoitopaikassani tähän diagnosointi ja kartoitustyöhön on suhtauduttu vähänniinkuin pakollisena pahana. "niin tässä alussa joudutaan tämmöisiä vähän ikävämpiä ja negatiivisia juttuja kaivamaan potilaasta ja sitten voidaan keskittyä terapiaan jossa ei niin paina nämä diagnoosit". Jotenkin koko systeemi tuntuu älyvapaalta. Ensiksi halutaan pitkän aikaa kaivellaan negatiivisia asioita ja sitten auttamistyö voi alkaa, ikäänkuin kaikki törky pitäisi ensin kaivaa potilaan elämästä ulos intensiivisesti kerralla kartoituksessa (mikä voi olla äärimmäisen raskasta) ja avata ja sitten voidaan auttaa ja avata taas. Pahimmillaan tuo alun negatiivinen kaivelu käy potilaalle raskaaksi ja estää paremminvoimista ja on rankka taakka. Ja kun potilas saa ehkä diagnoosin joka varmasti voi pahimmillaan tuntua todella raskaalta taakalta ja stigmalta. Tämän päälle saa yksityisasiansa pahimmillaan pysyvästi järjestelmään jossa muka on selvitetty että minkälainen potilas pohjimmiltaan ja ongelmiltaan ja kaikilta piirteiltään MUKA on. Kuin osattaisiin kuvailla jotain potilaan mielen syvimpiä solmuja, mielen heikkouksia ja nähdä potilaan mielen ulottuvuudet. Huhhuh. Tuo jos joku ylittää monia rajoja.

Tätä kohdallani kestänyt hyvin pitkään jo. Tuntuu, että tuo koko alku on vienyt aivan hirveästi energiaa, eikä missään välissä olla täysin päästy sellaiseen hoitosuhteeseen, mitä tarvitsisin ja haluaisin. Missä en kokisi olevani jatkuva diagnosoinnin ja arvioinnin kohde ja voisin käydä turvallisesti läpi traumaa, keskustella vain saman hoitohenkilön kanssa sattuneista asioista. Luin, että esimerkiksi jossain psykologisissa kartoituksissa voidaan syventyä esimerkiksi työkykyä arvioitaessa esimerkiksi älykkyyteen , muistiin jne.. En tiedä miten on tässä tapauksessa. Tuollainen ihmisen kartoittaminen tuntuu aivan kamalalta. Psykiatri oli halunnut vielä laittaa kohdalleni merkinnän, että psykologi vielä varmistaa että onko minussa piirteitä siitä diagnoosista mikä kumottiin (joka sanomattakin selvää oli väärä) ja persoonassa heikkouksia. Huhhuh. Jos saisin yhtäkkiä yllättävän tosi rankan diagnoosin niin en tiedä miten sitä osaisin käsitellä.

Tuota mitä sanoit juuri pelkään sattuvaksi. Ajattelin sanoa psykologille heti alunalkujaan tästä, että minulla on paljon triggeröitymispisteitä traumoissani ja jos tämä kartoitus käy liian raskaaksi tässä olotilassani, aion sen suoraan sanoa. En ala satuttamaan itseäni tavoilla joiden tiedän jo etukäteen minua satuttavan. Vaikka se estäisi terapian saamisen tai veisi tukeni.

"Minulla periaatteessa oli jo mahdollisuus päästä yksityisen kautta terapiaan, mutta minulla oli tuolloin väärä diagnoosi, mikä julkisella puolella poistettiin. Tuntui, että psykiatrin antama terapialausunto tuli todella helposti, mutta toisaalta diagnoosi oli kyllä hosuttu."

Hyvä että se diagnoosi korjattiin. Kuitenkin yksityisellä puolella on melko helppo saada korjausta diagnooseihin, menemällä toiselle psykiatrille. Yksi käynti on sitä paitsi aika vähän diagnoosin tekoon. Vaikka tehdäänhän niitä varttitunnissakin. Eräs ystäväni oli Helsingin psyk.polilla viisitoista minuuttia psykiatrin vastaanotolla (normipituinen vastaanotto todellakin, eiväthän ne usein sen pitempiä ole ) ja sai sen perusteella persoonallisuushäiriödiagnoosin. Myöhemmin muualla se sitten onneksi kumottiin. Mutta tämä on arkipäivää.

"varsinkin lausuntojen ja itsestä kirjoitettujen paperien lukeminen on kammottavaa" "Lääkäri on sanonut, että voisin vaikka soittaa jos on virheellisyyksiä tai joku mietityttää. Ja niitähän löytyy, mutta tuntuisi kummalliselta alkaa hänelle soittelemaan. "
Soita ihmeessä! Tai jos se tuntuu hankalalta, pyydä oikaisua kirjallisesti. Minä olen tehnyt sitä usein ja saanut paljon merkintöjä muutettua. On jo aika paljon jo että kyseinen lääkäri on ottanut tämän asian kohdallasi huomioon. Hän on varmasti ollut tosissaan kun on pyytänyt ottamaan yhteyttä.

Kovin helposti tulee noissa paikoissa asioidessa se perinteinen auktoriteettiusko, mitä lääkäreihin nähden yleisesti on. Kuitenkin kyse on SINUN PAPEREISTASI, ne koskevat sinua, eivät heitä, ja sinä OMISTAT JOKA SANAN.

Eikä heillä voi olla sinusta mitään sellaista tietoa mitä sinulla itselläsi ei ole. Kuten terapeuttini sanoi, kaikki lausunnot mitä ihminen toisesta tekee ovat aina jossain määrin virheellisiä.

Minua on paljon auttanut se että olen saanut jälkikäteen korjauksia potilaskertomuksiin. Niihin vanhimpiin papereihin en ole vielä saanut ja prosessi on kesken. Mutta uudempiin, Kannassakin oleviin. Ja yksityisten psykiatrien kanssa jotka Kelaan tekevät lausuntoja käymme tekstin aina läpi, keskustelemme ja neuvottelemme. Yleensä tästä on tuloksena psykiatrinkin mielestä parempi ja kattavampi lausunto.

Noissa psykologisissa ja psykiatrisissa tutkimuksissa on se vaara että heikennetään ihmisen mielenterveyttä entisestään. Kun otetaan pois itsemäärääminen ja terve omien rajojen suojelu. Joutuu antamaan määrittelyvaltaa itsestään muille, auktoriteeteille. Tätähän kritisoivat ne Britannian psykologit, jotka haluavat uudistaa koko diagnosointi- ja lausuntokäytännön.

Ja kun sillä kaivelulla ja "röntgenkatseella" ei oikeasti voida tavoittaa sellaista, mikä ei halua tulla esille kyseisessä tilanteessa. Ihmisen minuus tulee näkyviin vain silloin kun hän haluaa ja voi sen oikeasti paljastaa. Terapiasuhteessa joka alkaa avoimesti ja turvallisesti se voi jossain vaiheessa tulla esiin.

"Psykiatri oli halunnut vielä laittaa kohdalleni merkinnän, että psykologi vielä varmistaa että onko minussa piirteitä siitä diagnoosista mikä kumottiin (joka sanomattakin selvää oli väärä) ja persoonassa heikkouksia"

Tuo on sairasta! Verovarojen tuhlaamista.
Kun se ei oikeasti vaikuta millään tavoin siihen miten sinua voitaisiin terapeuttisesti auttaa.

Minä ymmärsin vasta vuosien päästä, että siinä terapiasoveltuvuushaastattelussa olin suojellut itseäni tiedostamattani liialliselta tunkeutuvuudelta mm. "unohtamalla" asioita. Olin jättänyt mainitsematta monenlaisia asioita, niiden joukossa monia itselleni tärkeitä positiivisia asioita, ihmissuhteita ym. jotta niitä ei revittäisi ja leviteltäisi. Tämä positiivisten asioiden pitäminen itsellä selitti osaltaan sitä miksi se diagnoosi tuli niin negatiiviseksi. Ja tietenkin se huono itsetunto ja negatiivinen minäkuva mikä minulla silloin oli, ja epätoivoinen tarpeeni saada terapiaa. Mutta psykologi ja psykiatri ottivat ilmeisesti aivan sellaisenaan ja kirjaimellisesti kaiken mitä kerroin. Eivät ymmärtäneet miten tilanne ja heidän omat ennakkoluulonsa vaikuttivat päättelyyn.

Olin silloin nuorena niin auktoriteettiuskoinen, ja olin niellyt sen heidän hölynpölynsä siitä miten tärkeää on että he saavat kaiken mahdollisen tiedon minusta, että en olisi uskaltanut tahallisesti jättää mitään olennaista kertomatta. Mutta myöhemmin tajusin, että psyykeni oli kuitenkin toiminut ja oli paljon arvokkaita asioita, joita olin pitänyt itselläni. Onneksi...

Kiitoksia paljon näistä kirjoituksistasi koska olen pystynyt niiden turvin prosessoimaan tätä omaa psykologikartoitusta mikä on tulossa ja miten suhtautua siihen. Paljon samanlaisia ajatuksia minulla on ja ikävä kyllä, on ollut negatiivisia kokemuksia hoitojärjestelmästä. En usko että tällainen on lainkaan harvinaista, kun tapa miten ihmisiä kohdellaan on mitä on ja järjestelmä on rakentunut sellaiseksi mitä se on jossa diagnoosit on itseisarvoja, joita työstäessä tuntuu, että saatetaan jopa koetella ihmisen mielenterveyttä ja kohdataan ihminen niin, että tuntuu kuin hänen koko elämänsä yksityisasioineen saisi repiä auki.

Jokainen diagnoosi voi olla haitallinen siltä kantilta, että se saa ihmisen epäilemään itsetuntemustaan, muuttamaan itsekäsitystä ja jättää jälkensä, vaikka se olisi ns. virheellinen ja kuopattu. Sitä kumminkin peilaa itseään muiden analyysien kautta ja se voi jäädä mieleen kummittelemaan ja olemaan haitaksi omalle voinnille, varsinkin jos itsetunnossa on ongelmaa jne. Ne todella voivat varsinkin psykiatrian puolella vaihdella, tulkitsijasta riippuen ja mihin hän tarraa potilaan puheissa ja mitä potilas ottaa puheeksi. Minulle on heitelty niin paljon diagnoosiepäilyjä matkallani järjestelmässä huonolla potilastuntemuksella, jossa johonkin lauseeseen jopa on tartuttu aivan liiallisesti. Ilmeisesti olen vaikea diagnosoitava, koska diagnoosia on ollut vaikea tehdä eikä sellaisia pysyviä juurikaan ole tarttunut matkaan. Myöskin hoitava taho on muuttunut itselläni niin lukuisia kertoja ja pitkiä hoitosuhteita ei ole ollut samassa paikassa.

Mietin psykologin tapaamista siltä kantilta, että haluan keskustella tavoitteista mitä koko käynneillä on psykologin kanssa ja pohtia mitä näiltä tapaamisilta myös itse haluan. Olen siis miettinyt myös omia tavoitteitani näille kerroille. Koska itse en oikein usko enää diagnoosijärjestelmään, en ainakaan odota, että saisin sieltä luotettavan diagnoosin joka jotenkin auttaisi minua enemmän ymmärtämään itseäni mitä olen oppinut ymmärtämään traumoja puidessani yksin ja kokemuksessani yhdestä hyvästä hoitosuhteesta. Nuorempana avasin asioita enemmän mutta enää en luota niin diagnooseihin kuin hoitoihin samalla tavoin. Kammottavaa sanoa, mutta kokemus on opettanut. Sekä hoidot että diagnoosit ovat tuntuneet hakuammunnalta ja niistä on saattanut olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tottakai haluan terapiaan, mutta haluan myös suojella itseäni liialta kuormitukselta ja uusilta haitallisilta kokemuksilta, mille altistaa se että alkaisin tälle tuntemattomalle ihmiselle liikaa informaatiota jakamaan heti kättelyssä. Tämän takia aion sanoa hänelle siitä tiivistetysti, että minulla on traumaattisia kokemuksia siitä, että rajojani ei olla kunnioitettu, hoitojärjestelmässä, ja minulla on triggerpisteitä liittyen tähän ja haluan jopa tarvittaessa pystyä jättämään homman kesken ja määrittelemään, mikä tuntuu vaikealta.

Jos tavallaan minulta odotetaan avautumaan kaikenlaisesta psykologin ajalla ja halutaan kartoittaa ns. koko ihminen ja kapasiteetti ja mitä lie ja riuhtoa auki mielen pulmat uuden ja yhä uuden henkilön toimesta, niin jos tätä pitää tehdä hoitoa saadakseen, niin en tiedä haluanko sitä hoitoa jota saadakseen näin pitää tehdä.

Ihmissuhteissakaan me emme avaudu uudelle ihmiselle heti kättelyssä koko elämästämme. Jotenkin sellainen avautuminen myös hoitojärjestelmässä tuntuu rajoja loukkaavalta ja myös hoitosuhteen pitäisi hiljalleen rakentua ja hiljalleen luottamuksen, ja silloin voisi jakaa enemmän asioita. Psykiatreja ja tässä tapauksessa tutkimusta tekevää psykologia näkee harvoin, ja jotenkin odotukset heille on, että he tekee kädenkäänteessä, papereita lukemalla ja potilaan pikaisesti kohtaamalla ja heidän testejään tekemällä syväluotaavia analyysejä heistä. Tällainen asetelma on sangen eriskummallinen ja varmasti monesti tuottaa paljon sellaista, mitä sen ei pitäisi, haitallistakin. Minulla myös on ahdistuneisuutta monesti näissä kohtaamisissa sen takia, että siinä koen tulevani arvioiduksi tavalla, mikä ahdistaa minua. Ja varmastikin vaikuttaa ulosantiini. Hyvin haavoittuvaisessa mielentilassa tuonne meneminen voi olla suuri kuormitus.

Hyvää keskustelua, kiitokset teille!

Kyllä diagnoosin tekeminen vaatii pitkän ajan, useita käyntejä ja mahdollisesti taustatutkimuksia. On minullekin vuosikymmenten mittaan joitakin paikkansa pitämättömiä diagnooseja heitelty psykiatreilta, joita olen tavannut vain yhden kerran, en ole mennyt toista kertaa. Ei tietenkään johdu niistä diagnooseista, vaan siitä, että kyseiset henkilöt eivät ole olleet persoonallisuudeltaan sellaisia, joiden kanssa olisin halunnut asioida. Jos lääkäri esimerkiksi kirjoittaa jokaisen sanomani sanan näytöllä eikä vilkaisekaan minuun päin, niin miksi ihmeessä haluaisin asioida kirjoituskoneen kanssa?

Mielestäni kaikkia ammattiauttajat ovat ihmisiä siinä kuin me asiakkaatkin. Joidenkuiden kanssa tulee juttuun heti ja helposti. Ihan kuin elävässä elämässä vaikkapa harrasteiden parissa. Joidenkuiden kanssa ei niin helposti eikä heille tee mieli kertoa mitä tahansa. Jos sama jatkuu, niin asiointi on lopetettava heidän kanssaan, jos mahdollista. Toki palautetta voi antaa ja kannattaakin antaa. Kyllä ammattiauttajakin voi muuttua ja kehittyä hoitosuhteen myötä.

Sinua lykästi. Kohtasit ihmisen, jolla oli paitsi ammatillista osaamista, myös hyvä itsetunto. Nämä kulkevat usein käsi kädessä.

Itselläni n. 20 vuotta sitten eka Kela-terapeutti katkaisi hoitosuhteen alle 10 kertaan kertomatta syytä. En koskaan saanut tietää sitä myöskään Kelalta. Meillä ei ollut mitään erimielisyyksiä sitä ennen ja asia jäi minulle ikuiseksi arvoitukseksi. Toinen Kela-terapeutti oli ok, mutta yhdentekevä.

Sitä ennen ja sen jälkeen olen kohdannut erinomaisia ammattiauttajia mm. kolmannella sektorilla. Myös muilla tahoilla. Viimeisimmän työpaikkani työterveyshoitaja oli ok, koulutti itseään terapeutiksi työn ohella. Ja julkisella sektorilla on ollut jokunen hyvä psykologi ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

En tiedä, mitä minusta olisi tullut, jos en olisi koskaan kohdannut yhtän ammattiauttajaa. Silti, vaikka eka psykologi jätti minut muutaman vuoden yli kaksikymppisenä lojumaan sängunpohjalle kun ei omasta mielestään osannut minua auttaa. Kokenut mies, yritti kyllä mutta oli neuvoton. Tänä päivänä nuoria ei jätetä omilleen. Silloin olin lähellä syrjäytyä lopullisesti.

" Jos et suostu heidän lääkityssuosituksiin, niin sitten sinua seurataan tietokoneen ja puhelimen kautta ja kotiin asennetaan valvonta sinun tietämättä. "

Juu, "aivan näin". Näinhän he todella tekevät.

Tai sitten ei.

Tää on just oikee paikka satarosenttisesti fiftysixty.