Hei. Nyt on tilanne sellainen, että haluaisin todentotta vanhempaa näkemystä asiaan ja toivoisin saavani täysin rehellisen mielipiteen, koska silloin se auttaisi parhaiten. Silläkin riskillä että sen jälkeen on paska fiilis.
Tosiaan olen nyt 17v poika, miehenalku, nuori ja aloitan lukiossa 2. vuoden opinnot syksyllä. Ensimmäinen vuosi sujui mukavasti kunnes joulunaikoihin kohtasin erään tytön koulun käytävällä ja käytännössä ihastuin välittömästi ja aivan hemmetin kovasti. Hetken päästä kohtaamisesta mullakin alkoi sytyttää ja tajusin kyseisen tytön olevan abiturientti, vaikka kovasti toivoin sotkevani hänet hänen silloin 2. vuodella opiskelevaan siskoonsa. Tarkistin epätoivoisesti asian ja niin se vain oli, olin aivan lätkässä n. 1,5v vanhempaan joka eli/elää aivan erilaisessa elämäntilanteessa (hänellä kirjoitukset lähestyi ja lukio alkoi muutenkin olla loppusuoralla, kun taas itse olin opiskellut lukiossa vajaa puolisen vuotta) Jo silloin tajusin kuinka paskamainen tilanne mulla oli, varsinkin kun en ole mikään alfauroksista suurin.
Kevään mittaa ahkerasti koitin edetä jotenkin hommassa. Miten nykynuoret nyt lähestyy vastakkaista sukupuolta? No koitin tietenkin etsiä mahdollisia sometilejä joiden kautta pääsisin tutustumaan sillee vähän viattomasti häneen. Harmikseni ymmärsin pian, että kyseinen neiti ei käytä sosiaalista mediaa juuri ollenkaan, ainakin sellaiseen käsitykseen jäin. Jotenkin elin koko kevään sellaisessa "kyllä tää asia kohta jotenkin edistyy" mielentilassa, mutta pian koittikin jo penkkarit ja ihastukseni "potkittiin" ulos lukiosta. Itse penkkaripäivä oli mulle ehkä elämäni hirveimmistä päivistä, tuntui vaan että nyt se lähtee enkä tyy ehkä enää koskaan sitä näkemään. Abien järjestämän esteradan varrella toivoin (ja samalla myös pelkäsin) törmääväni häneen, mutta kuten meikäläisen tuurilla olettaa saattaa, hän oli lähtenyt juuri silloin käymään jossain ja vain hänen kaverinsa oli paikalla. Lopulta tyydyin vain katselemaan häntä etäältä ja miettimään mikä hemmetti mua vaivaa.
Penkkareiden jälkeen tuli ajanjakso jolloin en ehkä niin kauan miettinyt koko asiaa, koska hän luonnollisesti valmistautui kirjoituksiin ja koitin itse keskittyä kouluun. Koska emme kohdanneet enää koulussakaan, en ajatellut asiaa niin paljon. Ylioppilasjuhlakin koitti ja taas yksi elämäni paskimmista päivistä. Hän jättää koko koulun enkä tuu ehkä koskaan näkemään häntä enää, kun en mitään ollu saanu tehtyä asian eteen. Huonoilla fiiliksillä meni serkunkin ylioppilasjuhlissa käytyä, joiden aikana mieli oli kyllä aika maassa.
Nyt on kesä, kesäloma ja muutenkin aika nopeesti päivät kuluu. Mietin tätä asiaa edelleen tosi paljon, miksen saanut mitään tehtyä asian eteen vaan annoin vaan olla ja odotin jotain tapahtuvan. Mielestäni oon suhteellisen sosiaalinen kaveri, pystyn kommunikoimaan ihan tuntemattomien kanssa ihan ongelmitta sukupuolesta riippumatta, koska mulla on myös tyttöjä kaverina. Eli siinä mielessä en ymmärrä mikä mättää. Nyt kuitenkin eilen (sunnuntaina) ajattelin lähteä illalla vielä käymään rannalla, mutta kuinka ollakkaan, ihastus saapuu ystävänsä kanssa paikalle juuri kun olen saanut uimahousut jalkaan. Kauhee paniikki ja tärinä iskee päälle ja koitan vain rauhoitella itseäni. Kävelen rannalle ja istun hieman syrjempään pyyhkeen kanssa ja mietin mitä teen vai teenkö mitään. En tiedä mitä tapahtu mutta tärisin ihan hirveesti enkä pystyny ajattelemaan kunnolla, en ehkä muutenkaan ollu kaikista edustavin poljettuani ensin monta kilometriä kuumassa ilmassa rannalle. Loppujen lopuksi en vaan saanu itseäni sinne veteen silloin kun hän ja ystävänsä siellä oli, vaan kun sain itseni lopulta kastautumaan, niin he jo pakkasivat tavaroitaan ja pian jo peruuttivat autolla pois rannalta.
Tosiaan olen nyt 17v poika, miehenalku, nuori ja aloitan lukiossa 2. vuoden opinnot syksyllä. Ensimmäinen vuosi sujui mukavasti kunnes joulunaikoihin kohtasin erään tytön koulun käytävällä ja käytännössä ihastuin välittömästi ja aivan hemmetin kovasti. Hetken päästä kohtaamisesta mullakin alkoi sytyttää ja tajusin kyseisen tytön olevan abiturientti, vaikka kovasti toivoin sotkevani hänet hänen silloin 2. vuodella opiskelevaan siskoonsa. Tarkistin epätoivoisesti asian ja niin se vain oli, olin aivan lätkässä n. 1,5v vanhempaan joka eli/elää aivan erilaisessa elämäntilanteessa (hänellä kirjoitukset lähestyi ja lukio alkoi muutenkin olla loppusuoralla, kun taas itse olin opiskellut lukiossa vajaa puolisen vuotta) Jo silloin tajusin kuinka paskamainen tilanne mulla oli, varsinkin kun en ole mikään alfauroksista suurin.
Kevään mittaa ahkerasti koitin edetä jotenkin hommassa. Miten nykynuoret nyt lähestyy vastakkaista sukupuolta? No koitin tietenkin etsiä mahdollisia sometilejä joiden kautta pääsisin tutustumaan sillee vähän viattomasti häneen. Harmikseni ymmärsin pian, että kyseinen neiti ei käytä sosiaalista mediaa juuri ollenkaan, ainakin sellaiseen käsitykseen jäin. Jotenkin elin koko kevään sellaisessa "kyllä tää asia kohta jotenkin edistyy" mielentilassa, mutta pian koittikin jo penkkarit ja ihastukseni "potkittiin" ulos lukiosta. Itse penkkaripäivä oli mulle ehkä elämäni hirveimmistä päivistä, tuntui vaan että nyt se lähtee enkä tyy ehkä enää koskaan sitä näkemään. Abien järjestämän esteradan varrella toivoin (ja samalla myös pelkäsin) törmääväni häneen, mutta kuten meikäläisen tuurilla olettaa saattaa, hän oli lähtenyt juuri silloin käymään jossain ja vain hänen kaverinsa oli paikalla. Lopulta tyydyin vain katselemaan häntä etäältä ja miettimään mikä hemmetti mua vaivaa.
Penkkareiden jälkeen tuli ajanjakso jolloin en ehkä niin kauan miettinyt koko asiaa, koska hän luonnollisesti valmistautui kirjoituksiin ja koitin itse keskittyä kouluun. Koska emme kohdanneet enää koulussakaan, en ajatellut asiaa niin paljon. Ylioppilasjuhlakin koitti ja taas yksi elämäni paskimmista päivistä. Hän jättää koko koulun enkä tuu ehkä koskaan näkemään häntä enää, kun en mitään ollu saanu tehtyä asian eteen. Huonoilla fiiliksillä meni serkunkin ylioppilasjuhlissa käytyä, joiden aikana mieli oli kyllä aika maassa.
Nyt on kesä, kesäloma ja muutenkin aika nopeesti päivät kuluu. Mietin tätä asiaa edelleen tosi paljon, miksen saanut mitään tehtyä asian eteen vaan annoin vaan olla ja odotin jotain tapahtuvan. Mielestäni oon suhteellisen sosiaalinen kaveri, pystyn kommunikoimaan ihan tuntemattomien kanssa ihan ongelmitta sukupuolesta riippumatta, koska mulla on myös tyttöjä kaverina. Eli siinä mielessä en ymmärrä mikä mättää. Nyt kuitenkin eilen (sunnuntaina) ajattelin lähteä illalla vielä käymään rannalla, mutta kuinka ollakkaan, ihastus saapuu ystävänsä kanssa paikalle juuri kun olen saanut uimahousut jalkaan. Kauhee paniikki ja tärinä iskee päälle ja koitan vain rauhoitella itseäni. Kävelen rannalle ja istun hieman syrjempään pyyhkeen kanssa ja mietin mitä teen vai teenkö mitään. En tiedä mitä tapahtu mutta tärisin ihan hirveesti enkä pystyny ajattelemaan kunnolla, en ehkä muutenkaan ollu kaikista edustavin poljettuani ensin monta kilometriä kuumassa ilmassa rannalle. Loppujen lopuksi en vaan saanu itseäni sinne veteen silloin kun hän ja ystävänsä siellä oli, vaan kun sain itseni lopulta kastautumaan, niin he jo pakkasivat tavaroitaan ja pian jo peruuttivat autolla pois rannalta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En siis taaskaan saanut mitään aikaiseksi, vaikka tilaisuus tuli. Meen täysin lukkoon tän ihmisen läsnäollessa, vaikka tavallisesti elämässä en mene. Musta tuntuu että tässä on kyse myös epävarmuus omasta itsestä. Oon saanu aikanaan niin hemmetin paskat geenit, että olen vain n. 170cm pitkä, vissiin 171cm tarkalleen. Painan vajaa 60kg joten olen melkoinen riisikeppi, myönnetään. Tosiaan ehkä juuri tän ulkomuodon takia en tunne itteeni kovin itsevarmaks tällaisissa tilanteissa, joissa pitäs jotenkin esiintyä eduksi. Varsinkin kun usein saa lukea kuinka varsinkin nuoretnaiset kertovat kuinka miehen suuri pituus on tärkeä ja lähes välttämätön asia. Tällainen riisikeppi näytä miltään "kunnon" miehen vierellä, välillä jopa vähän säälin itteeni. Vaikka kuinka koitan itelleni toitottaa että löytyy myös paljon lyhyitä naisia joille pituus ei merkkaa, mutta just nyt musta tuntuu että tämä on se ainoa oikea mulle enkä voi päästää sitä menemään. En tiedä hänen pituuttaan mutta olen ollut siinä uskossa että hän olis edes mua lyhyempi. Kuulostaa varmasti todella pinnallisen lapselliselta, mutta naisille tällaiset asiat tuntuu merkkaavan. Koitan välillä tsempata itteeni ja ajatella kuina oma isäni, enoni ja isoisäni sekä moni setäni on saanu aikanaan naisen itelleen, vaikka ovat kanssani about samanmittaisia.
Tosiaan en nyt tiedä mitä mun pitäis tehdä vai pitäiskö ollenkaan. Tää tyttö nyt vaan tuntu kolahtavan niin hitosti että on tosi vaikee unohtaa. Kiitän jos joku on jaksanut tänne asti lukea ja toivon että vastaisitte rehellisesti, onko mulla mitään saumaa vai pitäiskö mun vaan luovuttaa?
Mieti mitä haluat puhua hänelle ja mee vaan rohkeasti juttelemaan. Tuskin pelkäät nolaavasi itseäsi jos osaat käyttäytyä. Tuota se on näin nelikymppisenäkin, menee pasmat sekaisin ym. Sitä vaan osaa näytellä paremmin normaalia 😁 tsempit
Kunhanvastasin: Siinähän se onkin kun en ihan hirveästi tiedä hänestä. Arvostan kyllä häntä naisena ja ihmisenä joten ei tulisi kuuloonkaan käyttäytyä huonosti. Muutenkin oon hänet tähän asti nähnyt aina jonkun kaverinsa seurassa, en tiedä onko mussa miestä ottamaan mahdolliset kahden naisen naurut vastaan.
Emme ole enää edes samassa koulussa joten törmääminen on epätödennäköistä vaikka kaupungissa asuukin vain vähän päälle 20 000 ihmistä. Äh, rupee taas masentamaan tää.
Miksi kukaan nauraisi sulle? Eikös nykyään ole somet ja muut minkä kautta ottaa yhteyttä? Jos tulee näpeille niin sitten tulee, oletpa ainakin yrittänyt.
Onhan nykyään joo, ei vaan kyseinen tyttö käytä sellaisia hömpötyksiä jota tavallaan myös arvostan vaikka se hieman asioita mutkistaa. Puhelinnumero häneltäkin vissiin löytyy, tosin ei ole tiedossani :/
Jos numeron tiedä niin laita hänelle vaikka tekstari. Liiku siellä missä hänkin tiedät olevan. Mutta älå vainoa. Ym
Mitä jos vaikka seuraavan kerran kun näet hänet, niin kävelet tai otat pieniä harppauksia (kiire) ensin melkein ohi, pysähdyt käännyt häntä kohti ja tervehdit jotenkin niin että "ai, moi, eikös me muuten käyty samaa koulua... odotas... "Liisahan" se oli, eikö?", hymyilet ja jäät odottamaan vastausta.
Sitten kysyt miten kesä on mennyt ja jos hän vaikuttaa iloiselta kun hän vastaa, niin sitten voit kysyä vielä että onko hänellä joku kesäduuni? Voit lyhyesti mainita jos sulla on joku työpaikka että missä olet, mutta älä puhu itsestäsi liikaa, vaan annan hänen puhua, Sitten katsot kelloa ja sanot että "sori hei, mun ihan pakko nyt lähtee, olen menossa rannalle/elokuviin/festareihin/treeneihin/paikkaan x (mikä nyt olisi sillä hetkellä luonteva) ja toteat vielä että "oli tosi kiva jutella, olisi kiva jutella joskus lisää..." tai voit sanoa "jos haluat nähdä niin tuu rannalle/festareille/paikkaan x silloin ja silloin", by the way, mulla on (ja annat puhelinnumeron tai jonkun tai muun yhteystiedon mistä hän saa sinuun yhteyttä). "Moikka", ja hymyilet ja lähdet jatkamaan matkasi. Jätä pallo sille. Jos hän on kiinnostunut, niin viikon sisällä pitäisi ottaa yhteyttä. Varaudu menemään sinne mihin olet sanonut meneväsi myös. Ei siis mitään valheita, vaan menet sinne mihin olet sanonut meneväsi.
Tuo on siitä hyvä, että jos hän ei vaikuta ollenkaan kiinnostuneelta, niin sitten voit päättää sen keskustelun vaan siihenkin että "sori hei, mun on nyt ihan pakko mennä, olen jo vähän myöhässä mutta nähdään!" Silloin et ole mitenkään mokannut, ollut vaan iloinen ja sosiaalinen ja koska sulla on joka tapauksessa joku meno johon sulla on kiire, niin sulla on itselläsikin luottavaisempi mieli.
Mutta mieti nyt valmiiksi mikä meno sulla silloin on... Tsemppiä! Ps. vaikeita nää on vanhempanakin.
Viime yönä näin taas unta hänestä ja voi että kun ärsytti herätä...