Ajattelemisen aihetta

Olisi nyt edes eka se kumppani jolle sanoa.

Älä hoopo viiti, yltiöromanttista p*skaa tuommoinen.

Melkein viikko sitten sanoin, että "minäkin rakastan sinua." Tänään halatessa meinasin sanoa rakastavani, mutten sanonutkaan.
Eksän kanssa sanottiin joka päivä rakastan sinua, mutta silloin olin todella sinisilmäinen. Uskoin että rakkaus on sokea ja ollaan aina yhdessä. Olin todella lojaali, liiankin. Ensimmäinen todellinen rakkaus, joka ei ollut yksipuolinen, vaikka taisi lopulta ollakin. Koko ihmissuhde tuntuu tänä päivänä siltä, että se ole ollut minun elämää edes. Aika ja muistot vääristävät asioita.
Neljä vuotta sitten olin vielä ihan eri ihminen kuin nyt. Ennen nykyistä suhdetta. Uskoin ihmisiin ja rakkauteen. Enää en usko. Elämäni motto on nykyisin, että kun löytää kaikelle merkityksen niin elämä on edes elämisen arvoista, mutta ajan myötä merkityksetkin muuttuu.
Mihin voi enää luottaa ja uskoa, jos ei omiin muistoihinsa ja kokemuksiinkaan?

En koskaan. En valehtele hänelle.