Minulla on masennus, todella vaikeana. Elämä näyttäytyy vain suurena painajaisena, jota ei halua elää ei kokea. Järkeni jossain selittää kuitenkin, että tuo painajainen vie ohi. Jotenkin siis on sellainen olo, että järki ja tunne tappelevat keskenään, ja ajatukset ovat aina sen mukaiset kumpi on vallalla.
Kävin eilen lääkärissä psyk.polilla, siellä oli kesäsijainen. Hän kysyi itsetuhoisuudesta, ja kerroin että ajatuksia on, ei kuitenkaan mitään akuuttia. Lupasin ottaa yhteyttä, jos tilanne pahenee tai muuttuu (tiesin jo silloin, etten koskaan ottaisi sitä yhteyttä sillä häpeä on liian suuri este).
Tuota avunpyytämistä tässä mietinkin. Pyytääkö apua, liian aikaisin vai liian myöhään? Silloin kun minusta tuntuu oikeasti siltä, että haluan kuolla, en pysty enää apua pyytämään (ettei kukaan ehdi tulla väliin tai estää minua), mutta jos pyydän apua silloin, kun vasta toivon kuolevani tai suunnittelen itsemurhaa, niin silloin pyydän apua liian aikaisin, koska en ole vielä itsetuhoinen enkä akuutissa vaarassa? tai milloin siis ihminen oikeasti on vaarassa? Järki sanoo minulle, että itsemurha ei kannata, tunne sanoo että se on ainoa vaihtoehto.
Suunnitelma on, tekotapa mietitty ja tehty toimintasuunnitelma valmiiksi (vain päivämäärä avoin). Ajankohta riippuu paljolti siitä, miten ehdin kaikki muut asiat listastani valmistella: kirjeet, hävitettävät paperit/tavarat/päiväkirjat, kukkien kastelu (ihan kuin sillä olisi jotain väliä) ja roskien vienti, sopivan musiikin valinta...
En tiedä mitä tulevaisuudessa teen? entä jos laistan listastani ja teen itsemurhan jo viikonloppuna? Mutta jos nyt yritän hakea jostain apua itselleni, niin minulle vain naurettaisiin, kun en edes vielä ole yrittänyt tappaa itseäni...
Liian myöhään vai liian aikaisin: Mistä tiedän milloin kannattaa oikeasti soittaa apua ja milloin ei?
Kävin eilen lääkärissä psyk.polilla, siellä oli kesäsijainen. Hän kysyi itsetuhoisuudesta, ja kerroin että ajatuksia on, ei kuitenkaan mitään akuuttia. Lupasin ottaa yhteyttä, jos tilanne pahenee tai muuttuu (tiesin jo silloin, etten koskaan ottaisi sitä yhteyttä sillä häpeä on liian suuri este).
Tuota avunpyytämistä tässä mietinkin. Pyytääkö apua, liian aikaisin vai liian myöhään? Silloin kun minusta tuntuu oikeasti siltä, että haluan kuolla, en pysty enää apua pyytämään (ettei kukaan ehdi tulla väliin tai estää minua), mutta jos pyydän apua silloin, kun vasta toivon kuolevani tai suunnittelen itsemurhaa, niin silloin pyydän apua liian aikaisin, koska en ole vielä itsetuhoinen enkä akuutissa vaarassa? tai milloin siis ihminen oikeasti on vaarassa? Järki sanoo minulle, että itsemurha ei kannata, tunne sanoo että se on ainoa vaihtoehto.
Suunnitelma on, tekotapa mietitty ja tehty toimintasuunnitelma valmiiksi (vain päivämäärä avoin). Ajankohta riippuu paljolti siitä, miten ehdin kaikki muut asiat listastani valmistella: kirjeet, hävitettävät paperit/tavarat/päiväkirjat, kukkien kastelu (ihan kuin sillä olisi jotain väliä) ja roskien vienti, sopivan musiikin valinta...
En tiedä mitä tulevaisuudessa teen? entä jos laistan listastani ja teen itsemurhan jo viikonloppuna? Mutta jos nyt yritän hakea jostain apua itselleni, niin minulle vain naurettaisiin, kun en edes vielä ole yrittänyt tappaa itseäni...
Liian myöhään vai liian aikaisin: Mistä tiedän milloin kannattaa oikeasti soittaa apua ja milloin ei?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Paljon onnea vaan!
Hyvin menee mutta menköön!
Sinua masensi sää, kun se oli loskainen, harmaa, sateinen, ikävä, kylmä. Kaipasit aurinkoa ja sen lämpöä. No, nyt sinulla on oikein helteet ja aurinkoa. Ja mitä teet? Et ole tyytyväinen mitä sait, vaan jonninjoutavia lätiset suunnitelmistasi
Ehei, mua ei masenna säätilat. Olen ehkä siitä omituinen tapaus, että pidän sateesta ja kylmästä, Ainoa positiivinen asia tällä hetkellä onkin se, että ollaan matkalla kohti syksyä ja talvea, kohti pimeyttä ja kylmyyttä.
Enkä mie suunnitelmistani lätise sen enempää, mietin vain sitä avun hakemista ihan tosissani. Järki kun sanoo, että asiat voivivat järjestyä, tunne puoli vaan sanoo että samaa paskaa tämä elämä tulee olemaan aina....
Monihan suosittelee elämän lopettamista vaihtoehtona muiden joukossa ja puhuu sen puolesta että, pois pääsy tästä elämästä on mahdollisuus ei pelottava asia. Tässä maailmassa on niin paljon ihmisiä jotka ei ymmärrä viranpuolesta muka kuuntelevat mutta eivät välttämättä enää seuraavalla kerralla muista mistä puhuitte. Jos liian hankalaksi alkaa mennä niin valitsee vain sopivan tavan poistua tästä elämästä jne....siinäpä sitten loppuu pomputtamiset luukulta toiselle, paperisodat, verojen maksut ja kaikki. Mahdollisista ulosotoista ja perinnöistä pääsee kerta heitolla. Ei koske aktiivimallit ja muut.
No mitä täällä valitat?
Tee ratkaisusi.
Vai puhutko vain suusi mauksi?
Et siis uskalla/älyä tehdä kaikkien kannalta parasta ratkaisua?
Tulen adjutantiksi.
Tuon mukanani mm sopivan tekokappaleen.
Armaasta isänmaastamme löytyy oikein sopivia puita, joihin voi rakentaa pienen, kivan keinun.
jotain kamalia ihmisä täälläkin nykyään kirjottelee