Liian myöhään vai liian aikaisin?

Nyt

emmä tiedä kun ei kokemusta itsariaikeista. vaikeita aikoja on ollut mut jossain vaihees aina sit helpottaa. muistan kun erosin ekasta avoliitosta niin itkin varmaan vuoden josta about 4kk istuin vaa baarissa yksin silmäät vetisinä. oli oikeesti fyysistä tuska niin kova oli se. joo viunaa vetäny sillä aina päässy pahimpien yli. nut sit jo pameja ja semmosta saanu ressulla. nuorempana eivät antaneet vaikka tarve oli niin piti juoda tuskaansa niin jotain 25vuotta siinä menikin sitte. sitte joutus lopettaa jottei kuolis vielä. ehtiihän sitä myöhemminki vielä.

en tiiä sun kysymykseen vastauksia. ymmärrän kyl ettei meinaa aina kestää täällä. suomi on paska maa ja ihmiset pahoja. tai niin mä ajattelen ainaki. siks en usko mihinkää apuun kun en ees ite ole koskaan oikeen saanu muta kun reseptiapua. pamit on kylä hyviä niitä kun vetää vaikka kuukajden putkeen niin olo rauhottuu kummasti ei oikein mikään haittaa enää.

tämössii me ollaa pienii ihmisii vaan. ei pieni aina jaksa yksin ainakaa. en mäkää mikään ropotti ole niinku pitäs nykyää olla ilman tunteita ja tekohymy naamalla muka pirteänä vaikka ihan riekale olo pelkkä rätti vaa ni ei jaksa ei. vedä viunaa tai mitä vaa. loppupeleis ihan sama kaikki kuitenki ei mitään jää oukein ja kaik meni kuiteski ja vaik jäiski ni ei niit mukaan saa ja enkä haluiskaa enää. erakkomunkki paitsi ei ees munkki vaa pelkkä erakko mä olen. en pidä ongelmana enää vaik nuorempana pidin mut kun en enää pkdä ihmisistä yhtään eikä aina jaksa sietää kaikkee ni hyvä on nyt.

itsari miks en kyl tajuu sitkää just nyt vaik kyl tsjuun kuiteski kun muistelee. osta vaik jotain karkkfja kilo ja syö niitä. nuorempana vedin vkl about 4 pulloo kossua ja pari korii bissee ja parikytä tuoppi baarissa ja poltin 2 askii päivässä mut aika hulluu aikas oli oneks selvisin hengissä nippa nappa. nukahdin usein kesken syömisen tai sammuin siis. aamul oli kiva herätä ruoka suussa. no joka hammas paikattu ylläripylläri. paitti et 10 hammasta puuttuu. enkä ees huumeita oo käyttäny koskaan.

heittivät ulos työkkärin palveluistaki kokonaa. ekäkjeellekää ei pääse viel 10 vuoteen. en kyl tiiä mitä teen. huokaus. mut joo turha sitä murehtia sil enhän mä enää mitää tuu tekee täs elämäs. muetin tos et mitä viel haluaisin niin en ees keksiny mitää. kattelen sit telkkaa himas loppuikäni. no nii.

voimia ja rauhaa ja kaikhea hyvää sinulle

Isomyymikki, kiitos. Näin vähän arvelinkin. Matkustan pariksi päiväksi reissuun, jos olo jatkuu sen jälkeen samanlaisena, haen apua.

drMäTaas, Viina ei ole mulle apua ei ratkaisu, se ei vaan yksinkertaisesti maistu. Sen olen huomannut, että paljoa ei lääkkeitä lääkärissä tällä hetkellä tarjota, johtuen varmaankin itsariaikeista, reseptiapukaan ei siis ole vaihtoehto. Tämä pätee yksistään kipulääkkeisiinkin, joita ennen on ollut käytössä. Masennuksen lisäksi on nyt sitten kärsittävä kivuistakin, kun ei juuri mietoja opioideja vahvempaa saa, ja niitäkin seuraavat aika tarkkaan.

Eipä tämä kovin hääviä ole tämä elämä. Jos jotenkin vain pärjää vielä huomiseen, sillä yritän. Päivä kerrallaan. Jos se tuntuu ylivoimaiselta niin tunti kerrallaan... paitsi että se tuntuu vielä ylivoimaisemmalta kun tietää, että niitä mahtuu vuorokauteenkin jo niin pirun monta.

Minulla oli kerran itsemurha-ajatus ja olin jo lähellä viiltää ranteeni auki. laitoin kaverellekin jo viestin että "mun tekisi mieli hypätä parvekkeelta tai viiltää ranne auki". Menin sitten siitä ekaksi suihkuun ja sen jälkeen menin keittiön suuntaan ja suunnittelin että pistän keittiöveitsen ranteelleni ja koitan pystynkö viiltämään ranteeni auki.

Mutta sitten mulle vaan tuli yhtääkkii sellanen "en tee tätä" tunne jonka johdosta sitten otinkin keittiöveitsen sijasta puhelimen käteen ja soitin siskolle, menin sinne ja sieltä soitettiin tyksiin.
Menimme samana päivänä sinne tyksiin siskon kanssa ja puhuin näistä asioista todella avoimesti ja se helpotti pikkaisen, mutta silti oli pitkään paska olo siitä koska ajattelin että "miten voin edes suunnitella tekeväni itselleni näin?!"

Tilanteeseen johti se kun oli sitä ennen olin riidellyt äidin ja siskon kanssa ja molemmista jäi sellainen olo, että olen epäonnistunut kaikessa ja että olen yksi hiton pahan ja negatiivisen keskittymä.

Nytten olen pystynyt pitämään ne ajatukset kurissa vaikka niitä välillä tullutkin, olen vain ajatellut että "ne ovat vain ajatuksia, eivätkä sitä mitä oikeasti haluan!" Nyt enne kun kirjoitin tätä tekstiä, niin olin aika sika masentunut ja oli lähellä että ne samat ajatukset tulevat takaisin, mutta sain sit kuitenkin koottua itseni ja siirrettyä ne taas sivuun!

Itsemurha ei MISSÄÄN NIMESSÄ ole se ratkaisu ja ne todellakin ovat negatiivisten ajatusten taakka jotka painaa, joista on päästävä PIKAISESTI eroon puhumaan, eikä missään nimessä pidä odottaa mtn, vaan silloin pitää hälytyskellojen soida ja tiedostaa tilanne ja sen vakavuus. Sillä jos edes ajattelee tuolleen, niin sitten se voi viedä kontrollin!

Kaikille edellisille. Itsekin olen ollut masentunut. Puhuminen on ainoa joka auttaa. Helpommin sanottu kuin tehty koska usein masentuneena ei ole ketään kenelle puhua ja kuka tahansahan ei edes ymmärrä. Mtt:t ovat yleensä huonoja paikkoja koska sieltä saa vain lääkkeitä ja siellä ei ole ketään kenelle puhua. Jos sattuu saamaan hyvän ja jatkuvan hoitajakontaktin niin se voi olla alku. Tai sitten terapiaan. Kelan kuntoutuspsykoterapia on iso mahdollisuus monelle, mutta sitä pitää jaksaa vaatia.
https://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia

Lääkärissä tai mtt:ssä pitäisi esittää se kysymys että mitä on tapahtunut, kuka on mielessäsi, kuka ihminen, tai ketkä, ketä kohtaan tunnet näin tai voitko yhtään kertoa siitä. Aluksi ei ehkä koe voivansa vastata, kun asiat ovat mielessä niin sekaisin. Voi tuntua ettei ole mitään lähtökohtaa mistä puhua, tai että mikään ei ole riittävän tärkeää tai sellaista että siitä voisi kyseisessä tilanteessa puhua, jne. Mutta sitten jos kuuntelija on sellainen joka oikeasti kuuntelee, hyväksyy sen mitä mielessäsi tapahtuu, ja koet että hän hyväksyy sinut ihmisenä, sellaisena kuin olet. Niin sitten ne pahat tunteet saavat luvan, ja elämäsi saa luvan. Kun kukaan ei pakota eikä mitätöi. Sitten voi olla vaikka tyhjä tai puhumaton, tai täynnä vihaa, tai sellaista tuskaa mistä on ajatellut että sitä ei saisi olla. Sitten vähitellen alkaa muuttua ihmiseksi... tarkoitan että alkaa huomata että minähän olen niin kuin muutkin, arvokas, minulla on elämä ja tuskalleni on syy ja seuraus. Ja pahaa ei tarvitse mitätöidä, elämääni on kuulunut tämä tuska ja toivottomuus, se on totta. Mutta ... yllättävästi, elämä jatkuu.

Ei mikään helppo prosessi, mutta mtt:n pitäisi tarjota se. Se parantaa. Se, että joku osaa oikeasti kuunnella, ja riittävän pitkään.