Minulla on maailman ihanin mies joka tukee ja rakastaa minua aina. Meillä on myös maailman ihanin 3 vuotias poika. On vakituiset työt ja upea asunto. Kaikki ehkä kuulostaa ja näyttää hyvältä, mutta jotain puuttuu. Minun ainoat ystäväni ovat sisko ja ystävätär. Tuntuu kuin se ei riittäisi. Valittaminenkin tuntuu jotenkin kornilta kun asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Tyhjä tunne on kuitenkin päässyt hiipimään rintaan. Elämäni muuttui silloin kun poikamme syntyi, kavereista ei enää kuulunut ja nämä kaksi ystäväänikin ottivat askeleita taaksepäin. Tuntui kuin lapseni olisi nilkkapanta joka rajoittaa minua elämästä! Olen kasvattanut kovan kuoren itselleni joka estää minua luomasta uusia ystävyyssuhteita vaikka niitä kipeästi tarvitsisinkin! Ei ole aikuisiällä helppoa löytää uusia ystäviä ja varsinkaan sellaisia jotka jakaisivat kanssani samantyylisen ajatusmaailman. Poikani kanssa olen yrittänyt verkostoitua tenavatuokioiden yms kautta, mutta en koe kuuluvani siihen massaan jossa puhutaan vain aurinkovarjon alla makaamisesta, tekoripsistä tai shoppailusta. Haluaisin keskustella elämästä ja sen johdatuksesta, eläimistä ja luonnosta, musiikista ja vaikkapa kuolemasta. Olen pohjimmiltani iloinen ihminen vaikka perusilmeeni ei olekaan hymy. Lannistun kun minua ei kuunnella, vaan kyseenalaistetaan ja puhutaan päälle. Vuorovaikutustaidot ovat niin hukassa ihmisiltä.
Tulipas paasattua, mutta olo keveni hiukan.
Tulipas paasattua, mutta olo keveni hiukan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Entäs jos menisit poikasi kanssa seurakunnan toimintaan mukaan ja veisit hänet pyhäkouluun?
Siellä olevat vanhemmat puhuvat syvällisimmistäkin aiheista.
Ei tartte silti olla "uskovainen".
Parempi sekin kuin nuo tekoripset ja shoppailut.
Musiikkileikkikoulu on myös hyvä paikka.
Siinäpä sinulle kaksi hyvää paikkaa: pyhäkoulu ja poikasi saa uskonnollista kasvatus vähän ja
musiikkileikkikoulu, saa musiikillista kasvatusta.