N-liiton parhaina aikoina suomettuneessa Suomessa pidettiin yhteisesti yllä puhetapoja, joilla vältettiin koskettelemasta naapurille kipeitä asioita. Oltiin ystäviä sikäli kuin vain voitiin, ja jätettiin N-liiton sisäiset ongelmat puuttumatta.
Jälkiviisauden valossa voidaan olla nyt fiksuja ja filmaattisia ja arvostella niitä jotka muka eivät "nähneet" miten toivotonta meno kommunistimaissa oli. Tämähän on tietysti vain osatotuus: monelle oli ihan selvää että sikäläiset systeemit olivat toimimattomia. Mutta oli isänmaan etu, ettei vastakkainasettelua idän suuntaan lähdetty lietsomaan.
Eilen YLEn ykkösteeveestä tuli uusintana vuonna 1982 valmistunut hupiohjelma Hukkaputki. Siinä joukko silloisia taistolaisia esitti poliittissävyistä huumoria - ja näin jälkikäteen on jännittävää panna merkille, miten valveutuneilta tuon ajan asenteet vaikuttivat, jos niitä verrataan esim. siihen tekopyhään moralisointiin, jota stallarijahtaajat nykyisin esittävät. Ohjelmassa oli piikitelty niin itään kuin länteen, ja huumori oli yhtä parodisoivaa molemmissa tapauksissa.
Kun tämän ajan asenteisiin sisältyy tekopyhyyttä, jolle ei oikeasti taida olla historiassa kohdetta, miten nämä nykyiset asenteet ovat oikein muodostuneet? Esitän yhden teorian. Sanon, että N-liiton jälkiviisas repostelu ja stallarijahti ovat kääntöpuoli siitä, että nyt emme halua nähdä lännen suunnassa mitään kielteistä. Amerikka on nyt joillekin - varsinkin näille stallarijahtaajille - samanlainen tekopyhästi ylevöitetty ihannemaa, jollaisen N-liiton väitetään olleen 70-80-lukujen stallareille.
Lipponen kysyy hörhöttäen: "Mitää vikaa on Amerikassa? Minä vaan kysyn." Samoin Katainen huutaa amerikansuhteitten perään ikään kuin Amerikka olisi ihanaihanaihana maa, josta meidän tulisi imeä oppia. Molempien taustalla ja mahdollisesti toimeksiantajanakin on EVA:n ja suomalaisyhtiöitten amerikkalaisomistajien muodostama rintama. Eikä tällainen Amerikkahakuisuus vastaa samanlaista romantisointia ja ihannointia kuin stallareiden N-liiton palvonta - ja eikö myös nyt suljeta silmät näkemästä sitä niin älyllistä kuin moraalista rappiota ja raadollisuutta, joka Amerikkaa maana vaivaa?
Ajatelkaas. Pitäisikö meidän nyt ihailla maata, jota johtaa heikkolahjainen nukkehallitsija, joka toteuttaa kovaluontoisten uuskonservatiivien maailmanvalloitusohjelmia? Pitäisikö meidän ihannoida amerikkalaista sivistystä, joka sallii raamatullisten luomiskertomusoppien korvata koulujen biologianopetuksen? Pitäisikö meidän ihailla periamerikkalaista uskonnollista fundamentalismia? Pitäisikö meidän kunnioittaa maata, jossa psykoanalyytikkoja haastetaan oikeuteen - aivan samalla tavalla kuin entisessä N-liitossa tehtiin?
Kun lipposmielinen sosialidemokraattinen oikeisto ja Kataisen johtama kokoomusoikeisto ovat liikkeellä Amerikan suhteen aivan vastaavanlaisissa merkeissä nyt kuin mitä stallarit olivat aikanaan N-liiton suhteen, eikö Keskustalla olisi tilaisuus aivan omaan agendaansa tässä linjavalintatilanteessa? Eikö puolueettomuuden ja sitoutumattomuuden arvoja pitäisi nyt nostaa entistä tehokkaammin esille - ja niin että ne näkyisivät Lipposeen ja Kataiseen kohdistuvan ankaran kritiikin, eivät vain ympäripyöreän liittoutumattomuusnostalgian muodossa?
Jälkiviisauden valossa voidaan olla nyt fiksuja ja filmaattisia ja arvostella niitä jotka muka eivät "nähneet" miten toivotonta meno kommunistimaissa oli. Tämähän on tietysti vain osatotuus: monelle oli ihan selvää että sikäläiset systeemit olivat toimimattomia. Mutta oli isänmaan etu, ettei vastakkainasettelua idän suuntaan lähdetty lietsomaan.
Eilen YLEn ykkösteeveestä tuli uusintana vuonna 1982 valmistunut hupiohjelma Hukkaputki. Siinä joukko silloisia taistolaisia esitti poliittissävyistä huumoria - ja näin jälkikäteen on jännittävää panna merkille, miten valveutuneilta tuon ajan asenteet vaikuttivat, jos niitä verrataan esim. siihen tekopyhään moralisointiin, jota stallarijahtaajat nykyisin esittävät. Ohjelmassa oli piikitelty niin itään kuin länteen, ja huumori oli yhtä parodisoivaa molemmissa tapauksissa.
Kun tämän ajan asenteisiin sisältyy tekopyhyyttä, jolle ei oikeasti taida olla historiassa kohdetta, miten nämä nykyiset asenteet ovat oikein muodostuneet? Esitän yhden teorian. Sanon, että N-liiton jälkiviisas repostelu ja stallarijahti ovat kääntöpuoli siitä, että nyt emme halua nähdä lännen suunnassa mitään kielteistä. Amerikka on nyt joillekin - varsinkin näille stallarijahtaajille - samanlainen tekopyhästi ylevöitetty ihannemaa, jollaisen N-liiton väitetään olleen 70-80-lukujen stallareille.
Lipponen kysyy hörhöttäen: "Mitää vikaa on Amerikassa? Minä vaan kysyn." Samoin Katainen huutaa amerikansuhteitten perään ikään kuin Amerikka olisi ihanaihanaihana maa, josta meidän tulisi imeä oppia. Molempien taustalla ja mahdollisesti toimeksiantajanakin on EVA:n ja suomalaisyhtiöitten amerikkalaisomistajien muodostama rintama. Eikä tällainen Amerikkahakuisuus vastaa samanlaista romantisointia ja ihannointia kuin stallareiden N-liiton palvonta - ja eikö myös nyt suljeta silmät näkemästä sitä niin älyllistä kuin moraalista rappiota ja raadollisuutta, joka Amerikkaa maana vaivaa?
Ajatelkaas. Pitäisikö meidän nyt ihailla maata, jota johtaa heikkolahjainen nukkehallitsija, joka toteuttaa kovaluontoisten uuskonservatiivien maailmanvalloitusohjelmia? Pitäisikö meidän ihannoida amerikkalaista sivistystä, joka sallii raamatullisten luomiskertomusoppien korvata koulujen biologianopetuksen? Pitäisikö meidän ihailla periamerikkalaista uskonnollista fundamentalismia? Pitäisikö meidän kunnioittaa maata, jossa psykoanalyytikkoja haastetaan oikeuteen - aivan samalla tavalla kuin entisessä N-liitossa tehtiin?
Kun lipposmielinen sosialidemokraattinen oikeisto ja Kataisen johtama kokoomusoikeisto ovat liikkeellä Amerikan suhteen aivan vastaavanlaisissa merkeissä nyt kuin mitä stallarit olivat aikanaan N-liiton suhteen, eikö Keskustalla olisi tilaisuus aivan omaan agendaansa tässä linjavalintatilanteessa? Eikö puolueettomuuden ja sitoutumattomuuden arvoja pitäisi nyt nostaa entistä tehokkaammin esille - ja niin että ne näkyisivät Lipposeen ja Kataiseen kohdistuvan ankaran kritiikin, eivät vain ympäripyöreän liittoutumattomuusnostalgian muodossa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
USA on erittäin merkittävä kauppakumppani Suomelle ja suomalaisille yrityksille.
Kannattaa pitää kirkkaana mielessä, että USA ei tarvitse Suomea, mutta Suomi tarvitsee USA:a.
Meidän ei tarvitse ihailla USA:n presidenttiä tai heidän yhteiskuntaansa. Meidän on kuitenkin pidettävä maidemme väliset suhteet ystävällisinä ja meillä pitäisi olla erinomaiset suhteet USA:n korkeinpaan johtoon.
Halonen-Vanhanen-Tuomioja trio ei näitä suhteita ole vaalinut. Jostain syystä tuo trio haikailee takaisin vanhoja Kekkosen aikoja jolloin vehkeily Neuvostoliiton kanssa piti mm. Keskustan hyvässä lihassa.
USA on tällä hetkellä vastaanottavainen Euroopalle. Euroopan kannattaa tarttua tähän tarjoukseen.
Minä en ymmärrä mistä tämä hirvittävä Amerikka-vastaisuus Suomessa kumpuaa. Suurin osa suomalaisista ei ole edes koskaan käynyt USA:ssa, joten heillä ei ole mitään todenmukaista käsitystä tuosta maasta.
>> Kannattaa pitää kirkkaana mielessä, että USA ei tarvitse Suomea, mutta Suomi tarvitsee USA:a.
Tällainen täsmentämätön kielenkäyttö on sitä mistä yhteiskunnallisessa keskustelussa tulisi päästä kokonaan eroon.
Kun puhutaan eduista, ne ovat aina yksien toimijoiden etuja. Ei ole mitään mieltä puhua lavein yleiskäsittein tyyliin "Suomi" tarvitsee "USA:a".
Yhtä vähän on mieltä siinä, että pidetään älyllisiä ja moraalisia arvoja jonakin, joka sekoittuu kaupallisiin intresseihin. Eivät ne sekoitu. Eivät millään tasolla. Älyttömyys on älyttömyyttä ja moraalirappio moraalirappiota ihan riipumatta siitä syntyykö kauppoja vai ei.
Tästä tullaan siihen mitä avauskirjoituksessa tarkoitin. Nyt ollaan USA:n suhteen ihan samanlaisissa asennevaikeuksissa kuin oltiin N-liiton suhteen silloin kun maassa kasvoi stallareita. Lipponen ja Katainen ovat tämänhetkiset amerikkastallarit joukossamme. Nykyiset asenteemme ovat yhtä sumeita, yhtä tekopyhiä ja yhtä vähän älyllisesti tai moraalisesti rehellisiä kuin 70-80-lukujen Suomessa hurskasteleva ystävyyspolitiikka.
Olemmeko siis oppineet mitään? Suljemmeko yhä silmämme näiltä Lipposilta ja Kataisilta ja sanomme: tokitokitoki pitää olla hyvissä suhteissa ja ystävällinen "Amerikkaa" kohtaan? Vai olisiko aihetta ottaa oppia menneistä niljasteluista ja hieman kirkastaa äänensävyjä? Puhua esimerkiksi ääneen amerikkalaisten uuskonservatiivien kovaluonteisesta maailmanvalloituspolitiikasta, eikä vaieta siitä tyyliin: amerikkalaisten aseet eivät ole imperialismin vaan ovat rauhan aseita.