Tyhjän kodin syndrooma!

Eikös sitä niin sanota, että naisen etuoikeuksiin kuuluu saada muuttaa mieltään, eli eivät nämä palstajäähyväiset niin kiveen hakattuja eikä kirkossa kuulutettuja ole. Itse olen sepustellut vaihtelevalla innolla kymmenisen vuotta tällä ikäpalstalla alaikäisenä ja nyt pian kaksi vuotta viitearvon mukaisena, enkä ole koskaan kokenut olevani liian nuori tähän porukkaan. Uskon, että moni muukin on niin tehnyt, ei iästä ole vaan yleensä niin isoa numeroa tehty. Eläkeläisyys ja isovanhemmuus meistä useimpia yhdistää, elämänkokemusta on jo runsaasti. Täällä on sodan lapsena kokeneitakin, heidän näkökulmansa asioihin ovat paljon rikastuttaneet näkemyksiä.

Elämä on tosiaan luopumista, se on luonnonlaki. Eräs fraasi lohduttaa, että kun jokin ovi suljetaan, niin toinen avataan, tämä saattaa pitää paikkansa jossain määrin. Kuitenkaan edesmenneen ihmisen paikkaa ei kukaan toinen voi täyttää, kaipaus jää terävimmän surun kärjen hiivuttua. Sama koskee lemmikkejäkin, varsinkin kun niiden elinikä on vain noin 1/7 ihmisiästä. Kun vakava parantumaton sairaus on tiedossa, kuolemaan voi valmistautua. Kirkkorukouksessa pyydetään varjelusta pahalta äkkikuolemalta, ja sitä en ole oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Moni haluaisi lähteä saappaat jalassa, se olisi lähtijän kannalta helpointa. Toisaalta olen nähnyt, että kuolemaan valmistautuminen voi olla myös hyvin seesteistä ja ihmisiä yhdistävää ja kypsyttävää aikaa.

Elävä mielikuva syntyy pikkutyöstä lampolassa lempeiden uuhien seurassa ja lämmössä , lohtua ja turvaa etsimässä. Tulee mieleen myös elokuva Pikku Ilona ja hänen karitsansa, jonka käsikirjoituksen teki itse Mika Waltari. Pieni evakkotyttö kulkee karitsa mukanaan, joutuu lastenkodista ilkeiden ihmisten kotiin, sieltä päätyy varakkaaseen perheeseen kasvatiksi. Ilona pitää koko ajan hyvää huolta karitsastaan, lohduttaa sitä, samalla voi jakaa ja hälventää omia pelkojaan. Ilonan suoruus ja rohkeus parantaa myös rikkaan perheen sodassa vammautuneen pojan itsesäälin.

Minusta monet kotieläinten nimitykset ovat ihanan pehmeitä , eläinten lämpöä lempeyttä ja lauhkeutta kuvaavia : lammas, uuhi, vuona, lehmä, hevonen...hauva tietysti ennenkaikkea !

Tyhjä olo meikä äijälle tulee silloin kun on puurtanut itsensä työssä melko loppuun. Niin kävi tänäänkin. Vähän sellainen zombimainen olotila.
Käänsin talikolla takapihan ruokamultakasan, sellaisen 3-4 m3. Kaikki rikkaruohonjuuret heittelin muovitynnyriin.
Isokierron valkoisia ja hauraita juuria, ohdakkeen, takiaisen, valvatin ja vuohenputken juuria, muutamia mainitakseni.

Koti on itseä vaille tyhjä, nyt taas sitten mielikin. Tinnitys pauhaa päässä korkeilla moniäänisillä taajuuksilla. En osaa hakee siihen parannusta kun on pienestä asti päässä kihissyt. Tietäneekö Ama?

Otsikkosi kuvaa olotilaani tyhjässä talossa. Tosin oireyhtymiä en vielä tunnista itsessäni on ollut sen verran vilkasta seuraelämää tähän asti, mutta tästä eteenpäin mennään ja syksy vääjäämättömästi saapuu. Vaikka puut ovat täyslehdessä siitä huolimatta kesä on ohi, lomat on vietetty, koulut alkaneet, vaellamme kohti vuoden synkintä aikaa.

Tiedän, että joudun vielä kärvistelemään yksin tyhjässä talossa syyskuun loppupuolelle. No, erilaiset matkajärjestelykuviot pitävät minua liikkeellä ennen nousemistani Finnairin siiville ja poistumistani maasta.

Totta puhuen en kyllä jaksaisi täällä pimeässä kyyhöttää, kaipaan tapahtumia ympärilleni. Mieheni soitti iltapäivällä jazz-konsertista. Kohta minäkin jazzahtelen

Kiitos korppis!
Tavallaan se tyhjäkin koti voi olla koti,kalusteineen,valoineen?
Elämästäni vain poistuivat,siis kodistani,mieheni ja koirani !
Mieheni kuoli Alzheimeriin ja koirani rotvailer/beaseron oli pakko lopettaa syöpäkasvaimen vuoksi.
Emme me koe yksinäisyyttä samalla tavalla.Joku meistä nauttii,kun hän saa olla yksin.
Sinä kerroit oman mieltymyksesi yksinoloon ja kiitos siitä

Ei oo syndroomia. Olen suurimman osan elämästäni ollut yksin, mutta en yksinäinen. Kumppaneita on lähtenyt, uusia tullut. On lapsia, lapsenlapsia, ystäviä. Ei tarvitse käydä teatterissa, ei elokuvissa, on omaa elämää. Haluan olla vapaa, en ota kotieläimiä. Olen onnellinen siitä, ettei elämä ole tuonut huollettavia yli voimien.

Anteeksi! Takerruin tohon vanhaan viestiketjuun,en sentähden,että haluasin tuoda itseäni esille,vaan sentähden,kuinka nyt yksinäisyydestä on tehty tappavatauti?

Minä todella nautin yksinäisyydestä! Olen tehnyt yksinpuhumisesta olomuodon,senjälkeen,kun luin sen olevan normaalia,eikä siitä joudu suljetulleosastolle??

Nyt puhun noille tinteille,hömötiainen on todella haastava,se ihanan eläväväinen lintu,joka tavallaan haastaa minut heti,kun ilmestyn syöttöpaikkojani täydentämään!

Aika hauska näky on ajatuksissakin jo nähdä järvenrannalla, mummelin kulkevan syöttöpaikalle jutellen tervehtien tinttejään :)
Tulee mieleen varpuset Lippajärven rivitalon sisäpihalla, jotka pyykkiä ripustessani lentelivät ympärilläni viserellen. Taisin minä naurahdella: no voi pienet ystäväni, pesäthän siinä teillä on : ) Tunteehan ne ruokkijansa, ehkä tunnistavat eläinystävän jo liikkeistämme ?
Suloisen uteliaita on nuo tintit täälläkin isossa pihapiirissä. Parina päivänä on keväällä kujerrellut kyyhkyspariskunta lennellyt parvekkeen tienoilla, saattavat etsiä ruokaakin,.. jos joku vaikka kielloista piittaamaton sirottelee niille murusia,..

Sinä Ama pidät omasta yksinäisyydestäsi siellä, on monesti luettu railakkaista työn touhuista, pilkki ja onkireissuistasi, että ihan tutulta elämäsi tuntuu, mukavaa minusta kun ihmiset uskaltavat tuoda muillekin kuvausta ajatuksistaan ja elämästään.
Kännykkää pitäisin kyllä mukanani kun ei lähinaapureita varmaan siellä liikkuessa ole. Moikka taas, ja joulua ootellessa!

Vielä teille mukanakulkijoille!
Se matka jonka sain kanssanne tehdä oli matka joka kasvatti minua ihmisenä,kasvatti minua ajattelemaan ja jopa kunnioittamaan sitä kotia,josta olivat poistuneet ne rakkaat!