Kyllä pääset sinäkin ikävöijä vielä eteenpäin, kun aikasi kipuilet. Ikävä hellittää ja huomaat että onpa täällä elämässä paljon muitakin ihmisiä olemassa. Ikävän kohde alkaa pikkuhiljaa tuntua etäiseltä ja kohta jo ihmettelet, että mikähän tuossa oli kun näin kauan olin rakastunut tuohon ihmiseen.
Mukavia ja kiinnostavia ihmisiä on paljon, eikä yksipuolisten tunteiden hehkuttelu kanna kuin aikansa. Elämä on tehty elettäväksi eteenpäin, ei taaksepäin.
Joku syyhän siihen on, ettei hän ollut se oikea. Jos olisi ollut, olisi teitä tullut erottamaton pari aikapäivät sitten.
Mukavia ja kiinnostavia ihmisiä on paljon, eikä yksipuolisten tunteiden hehkuttelu kanna kuin aikansa. Elämä on tehty elettäväksi eteenpäin, ei taaksepäin.
Joku syyhän siihen on, ettei hän ollut se oikea. Jos olisi ollut, olisi teitä tullut erottamaton pari aikapäivät sitten.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Täsmälleen samaa mieltä juuri näin kävi myös minulle!
Ja minulle. No....melkein taii no ainakin osaksi.
Ja mulle myös,, jos hällekkin. Mulle passaa kaikki, mikä hällekki. Ihan niinku hän haluaa ja toivoo niin mulle kyllä passaa sama.
Tuosta kommentista huokuu pitkään parisuhteessa olleen varatun mieshenkilön diplomaattisuus. Vain kokenut konkari saa ilmaistua mielipiteensä tuolla varmuudella.
😁
Sanon Viimeisen sanan Kyllä rakkaani 😂
Nainen oon ihte.
Kokenut suhdekonkari, ilmiselvästi.
😁
Olen. Ei jaksa enää nipottaa pienistä. Helpommalla pääsee kaikki. Etenkin ihte 😄
Elät varmaan 100-vuotiaaksi tuolla asenteella. Ehkä ylikin.
😁
Eri mieltä. Ihminen on typerä ja joustamaton, jos ei tarvittaessa pysty ottamaan askelta taaksepäin.
Voihan sitä vaikka juosta taaksepäin jos huvittaa, mutta elämä kulkee eteenpäin, muistikuvat haalistuvat, tulee uusia kiinnostuksen kohteita. Ihmiset muuttuvat myös, eikä vaan ulkoisesti vaan myös sisäisesti.
Jos pariskunnat kasvavat liitoissa erilleen niin miten käykään ihmisille jotka eivät arjessa kohtaa?
Minulle on käynyt joskus niin että muistikuva toisesta ihmisestä ei enää 5v jälkeen mitenkään vastaa todellisuutta, kun kohtaa ihmisen jota ei ole nähnyt.
Ollutta ja mennyttä ei voi saada takaisin koska ihmiset muuttuvat, minäkin muutun. Rakas ihminen, onko häntä oikeasti enää edes olemassa muualla kuin hiipuvassa muistikuvassa,
Yks taakse, yks svulle, yks ettee, yks sivulle.
Sut on jätetty ja katkeruuden ääni kirjoittaa. 🤬🤯🤣🤣😂🤪🤪
Niin aikansa kipuilee... Entä jos pääsee kuolinvuoteella vasta irti? Me ihmiset olemme niin erilaisia, toisilla voi mennä vuosia siihen, missä jollain muulla menee kaksi viikkoa.
Kyllä minunkin järki sanoo sen, että ei mitään enää voi tulla, mutta silti olen hänessä kiinni.
Klassinen kysymys kuuluukin; miten voittaa ikävän tunne (jos aika ei auta).
Ehkä toisten tunteet ovat syvemmät kuin toisten?
Mutta sitä ihmistä johon sinä rakastuit ei ole samanlaisena olemassa muualla kuin muistikuvissasi. Se ainakin on varmaa.
Pitäisikö ajatella, että kokemukseni hänestä on valheellinen? No kuitenkin olen nähnyt hänessä hyvää ja huonoa, kun analyyttisesti olen tarkastellut, mutta ihminen hän on kuitenkin. Toki ihminen muuttuu, sehän on selvää, eikä aina ollenkaan huono asia. Ei tunnetta voi mitenkään laittaa samaan vaakakuppiin järjen kanssa.
Ei kokemuksesi hänestä ole välttämättä ollut väärä, mutta ikäväsi kohde tuskin pysyy samanlaisena, jos aikaa kuluu paljon.
Siksi ikävöintisi on pidemmän päälle valheellista, ikävöit jotain mitä ei enää ole, etkä sinäkään ole sama ihminen enää.
Voi olla että jos näet hänet niin rakastutkin vielä enemmän, tai voi olla, että ihmettelet, kuka tuo oikein on.
Pointtini on että elämä on muutosta, suurimmaksi osaksi. Niin ihanaa kuin se olisikin, ei aika mennyt koskaan palaa.
Olen miettinyt sitä, että millaiseksi ihmiseksi itse muuten tämän jälkeen? Löytyykö minusta vielä rakkautta ja uskallusta, kykyä nähdä elämän kauniit asiat? Vai muutunko kyyniseksi ja katkeraksi ja vetäydyn pikkumökkiini kauas pois ihmisistä? Vai jotain siltä väliltä, vaiko jotain aivan muuta?
Eikä tähän liity pelkästään tuo ihminen, vaan olen saanut "yliannostuksen" tapahtumia muutaman vuoden sisään, joiden etenemistä on ollut mahdoton estää.
Muutosta toivon ja se lähtee itsestäni, mutta turha minun on yrittää tunteitani kieltää, tai kiertää, nähtävästi tämä "prässi" on myös tarpeen, en vaan tiedä miksi...
Luultavasti käyt kaiken läpi ja muutut viisaammaksi?
En osaa sanoa, suurin osa ihmisistä näkee asiat positiivisessa valossa kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Tutkijat sanovat että terve ihminen jostain syystä ajattelee omien valintojen olevan oikeita ja oikeutettuja, kun aikaa kuluu riittävästi.
Se on jokin defenssimekanismi, muistaakseni.
Tunnepuolen, seksuaalisuuden ym.asioita ja tapahtumia ei voi nähdä positiivisena jälkeenkään päin, jos sinua on pajasti satutettu. Tottakai normaalit erot, ihastumishaaveet ym.on jokaisen unohdettavissa. Mutta monet asiat vaatii terapiaa, julkituomista jopa oikeudellista käsittelyä osa. Ihmisten tunne-ja seksuaalielämä on aika haavoittuvaa.
Olen jo muuttunut. Ympäristö sen on huomannut varmasti jo, viisaaksi en vielä itseäni tunne. Kestää kokemukseni mukaan noin kaksi viikkoa päästä tästä olotilastani missä rämmin, johonkin tasapainoon.
Niitä tutkimuksia on kyllä tehty kaikenlaisia, en tiedä mistä kerrot, ovatko edes akateemisia tutkimuksia?
Sen tiedän, että omissa nahoissani eläminen ei ole ollut aina hyvä kokemus.
Positiivisuus ei ole aina hyvä asia. Sanoisin että joissain asioissa auttaa, mutta hyvin valheellista olisi vaan aina nähdä asiat positiivisessa valossa.
Freud taisi näitäkin tutkia, ensimmäisenä.
Kyllä minä vieläkin kaipaan ihmistä, jonka kanssa ole ollut tekemisissä kauan sitten. Jos meistä ei tule mitään niin olen mieluummin yksin loppuelämäni ajan. En halua tutustua minulle tuntemattomiin ihmisiin.
Jos asiasta ei koidu harmia sinulle eikä muille niin miksipä ei?
Se on sinun tietoinen valintasi ja kunnioitettava.
Onko tämä vihjeeksi sellaiselle, joka ei ole nähnyt kaivattuaan?
Ei, tämä on realismia. Minulle itselleni on tosin käynyt niin, että pitkän ajan, useamman vuoden näkemättömyyden jälkeen olen nähnyt ihmisen, johon olin joskus hyvin rakastunut ja huomasin silloin, että aika oli tehnyt tehtävänsä. Tunne oli varmasti myös molemminpuolinen.
Voisi tosin olla hyvä palstalaisten päivittää tunteensa, ja nähdä kaipauksen kohteitaan, jos siihen on mahdollisuus. Ehkä he huomaisivat saman?
Entä jos on ihastunut etupäässä luonteeseen, ei ulkonäköön?
Elämä muuttaa ihmistä niin ulkoapäin kuin sisäisestikin, myös se miten muut ihmiset näkee, muuttuu samalla.
Aloittaja ei ehkä ole ollut koskaan oikeasti rakastunut, kun niin joskus käy tajuaa ettei ole ikinä tuntenut vastaavaa. Ei sellaista pysty korvaamaan jollain toisella ihmisellä
Siltähän se tuntuu ensimmäiset 15v. Sitten alkaa yksipuolisuuttaan lakastua.
Kai niitä tilanteita on sata erilaista ja ihmisiä kulkee elämässä eri tilanteissa eri tavoin mukana. En ihan ymmärrä aloituksen pointtia.
Kirjoitin vain sen mitä ajattelin tänään, ei siinä varmaan sen enempää, muutama hajanainen miete.
Aloittaja. Olet oikeassa mutta olet myös väärässä. Niin kuin joku tuolla kommentoi... se voi olla että sinulla on ihan väärä muistikuva tai sitten se voi olla että ne sun ajatukset toisesta vain vahvistuu ja se on juuri sitä mitä olet aina halunnut. Ainoa tapa ottaa selvää on ottamalla selvää... muuten sitä ei koskaan tiedä varmaksi.
Muutos on varmaa, sitä minä ajattelin. Muutos toisessa, muutos itsessä, elämä on muutosta.
Oletko koskaan ajatellut sitä että jos jälleensyntyminen olisi mahdollista ja ihmisen sielu ja tietoisuus sama, mitä järkeä on syntyä uudelleen?
Toistaisi vaan samat kuviot, pelot, murheet, ajattelun uudessa kehossa uusien ihmisten kanssa?
Noh, meni vähän ohi aiheesta mutta ajattelin tuota eilen.
Ensimmäinen virke ihan hyvä toki, kokemusta aloittajalla? Lopusta voi sanoa, että elämässä tapahtuu kaikenlaista. Jatkuvastihan me kohdataan uusia ihmisiä, mutta ei siinä sen kummempaa. Kunnon ihastusta tai rakastumista ei toinen suhde ns korvaa, ne on aina yksittäisiä, jopa aivan ainutlaatuinen tunnekokemus. Merkittävät kohtaamiset ovat ehdottomasti ennustamattomia ja perumattomissa. Voi tapahtua täysin odottamatta, kuten ehkä tiedät. Niiden kanssa sitten eletään mahdollisuuksien mukaisesti. Voi olla ettei jotkut pääse kokonaan yli koskaan, jos oikein rakastuu. Tarkoitan tilannetta, jossa tunteet eivät kohdanneet tai niiden yhdessä kokeminen on mahdotonta.
Merkittävät kohtaamiset ovat ennustamattomia, ehdottomasti?
Kaikki on lyhyessä ajassa mahdollista, pitkän ajan kuluessa muutos vie voiton.
Ei aukea vai? Poistin jotain välistä. Lyhyesti selitettynä tarkoitin, että turha esimerkiksi etsimällä etsiä tai odottaa sitä uutta korvaavaa tai kieltää tunteitaan, koska tapahtunutta/tunteitaan ei voi poistaa, vaan ne on elettävä kipuineen. Tällä viittaan aloittajan kirjoittamaan. Ennustamaton nyt on vähän jännä ilmaus, mutta meinaan, että eihän sitä voi tietää missä sitä elämänsä ihmisen kohtaa. Pikkusen oiottua, mutta se siitä.
Minä taas ajattelen että jos tunteet ovat niin yksipuolisia että päätyy tänne lukemaan ja kirjoittamaan on ihan hyvä että alkaa katsella ympärilleen.
Varsinkin kun osa ikävöi mennyttä muistikuvaa, ihmistä joka on häipynyt kuvioista jo aikapöivät sitten.
Turhaa kärsimystä, sitähän se on.
No joo, ilman muuta. Olen samaa mieltä, että turha kieriä unelmissa, mutta tuo ajatukseni oli hieman laajemmassa kuvassa. Olen huomannut tämän oletuksista nousevan kommentoinnin täällä ja näyttää mielikuvitus tekevän mitä kummallisimpia päätelmiä.
Minä en lähde arvailemaan mitä ja ketä täällä ikävöidään. Jääkööt jokaisen omaksi asiaksi.
Mitähän ne sinullekin rassukalle kuuluu. Ihmisten olemiset ja olemattomuudet. Hellitä jo siellä norsunluutornissasi!
Keskustelupalstalla keskustellaan, niin luulin.
sulle ja pahasti.
Kolahtaa kyllä kaikenöaiset keittiöpsykologit ja besserwisserit joita tuntuu riittävän. Suurin osa kirjoittajista on kumminkin aikuisia ihmisiä jotka tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Ihan ilman vieraiden ihmisten neuvomisia.
Eipä tämä nyt ollut niin kovin vakavasti otettavaa kirjoitusta keskustelupalstalla, että siitä kannattaisi kolahdella mihinkään suuntaan. Kirjoitin omasta kokemuksesta ja esitin väitteen, että muutos on väistämätöntä kun aikaa kuluu. Se on minusta lähinnä surullista, toisaalta lohdullista ja taatusti suurimmalle osalle ihmisiä väistämätöntä. En ymmärrä mikä siinä nyt niin hirmuista on kun kolina taas käy?
Joskus tuntuu että osa ihmisistä tulee näille palstoille vaan kolisemaan, mitään omaa ei osata sanoa muuta kuin että taas kolisee.
Komppaan edellistä. Aloitus oli mielestäni hyvin lohdullinen ja lempeä. Kiitos siitä! Vaikea ymmärtää, miten siitäkin sai väännettyä jotain negatiivista. No, joiltain se onnistuu😉.
Jos aloittaja vihjailee henkilökohtaisesti jollekin, että tämän tunteet häntä kohtaan ovat turhia, niin toivoisin tekevän sen suoremmin. Tälläisenään todella ilkeää, vihjailuksi menee.
En vihjaile kenellekään keskustelupalstan kautta, kaikille sanoin saman tasapuolisesti. Mikä siinä on niin vaikea sulattaa? Sekö että kirjoitin realistisesti? Vein ihmisiltä toivoa siitä että vielä kaikki palaisi ennalleen?
Laulussa sanotaan että älä muutu koskaan, valitettavasti se on monen ihmisen toive myös muiden ihmisten suhteen. Onhan se nyt kornia toivoa että itse muuttuisi sellaiseksi kun haluaa mutta että muut eivät saisi sillä aikaa muuttua.
En ymmärrä sinua, että jaksat opastaa ihmisiä ketjun verran tälläisestä, kun suurin osa tänne kirjoittavista jauhaa paskaa tai on ihastunut leikkipuiston tai työpaikan eilen nähtyyn mirkkuun. Mutta mikäs siinä.
Suurin osa varmasti jauhaa mitä jauhaa, aikansa kuluksi. Joukossa voi silti olla joku, joka kaipaa henkistä olkapäätä. Eipä siitä haittaakaan ole, jos joku osoittaa myötätuntoaan. Joillakin sitä on, jaettavaksi tuntemattomallekin.
Se mitä sinä kutsut paskaksi on vain purkautuvaa henkistä kipua, tiesitkö että henkinen kipu on vähintään yhtä voimakasta kuin fyysinen kipu.
En minä opasta ketään, kirjoitin tänne vain muutaman ajatuksen ja kokemuksen, joskus kun miettii jotain asioita pitkään on hyvä kuulla erilaisia ajatuksia niistä.
Joskus on hyvää aikaa ja annettavaa muille, joskus on huonoa aikaa ja tuen tarve. Tällä palstalla on ihmisiä jotka auttavat vaikka varmasti tarvitsisivat huolenpitoa itselleenkin, hyvä antaa vähästäkin, paha ei anna paljostakaan?
Se on asenne, joku asennoituu elämään niin että voi aina antaa jotain toisille, jos ei muuta niin hyvän sanan.
Kyllä kai me kaikki tarvitaan sitä huolenpitoakin. Onneksi on vielä hyviä ja hyväntahtoisia ihmisiä. Hyvää yötä!
Tarkoitin aiemmalla kommentillani mittasuhteita, että palstan tarinoista suurin osa liittyy johonkin muuhun kuin aloituksen aiheeseen. Tottakai täällä on hyvä purkaa tuntoja, jollei käyttäydy huonosti, ja erityisesti olkapäätä tarjota.
Ymmärrän aloittajan tarkoituksen omakohtaisena jollekin, ja mikäs siinä. Ei muuta kuin unohtamaan! Sehän tässä onnistuukin ihan parissa viikossa, helppoa kuin heinänteko.
En ole samaa mieltä kanssasi, eksästäkin voi tulla nyksä, kun tajuaa itse mitä virheitä elämässään on tehnyt ja oppii kasvamaan omista virheistään ihmisenä. Monenkin pitkän parisuhteen taustalla on tämä ilmiö, oma kasvu ja kehittyminen ihmisenä. Kipuilua se voi tosin olla oman itsensä kanssa ja sen tajuamista, että kumppani voikin olla oikeassa asioiden suhteen. Miten moni tälläkin palstalla kipuilee juuri tästä, että miten ruoho voisikin olla vihreämpää aidan takana, mutta ei nähdä itsessään ja omassa käytöksessään mitään syytä siihen oman parisuhteen hehkun katoamiseen. Haaveillaan muista ja tunteista heihin jatkuvasti sen sijaan, että tehtäisiin itsensä kanssa töitä ja parisuhteen eteen asioita, joka saisi sen hehkun syttymään.
1000 vuottakin kun kipuileen niin vihdoi voivat rappuset löytyä.