Ystävällisyys ei ole tae mistään

Kaikkien (tai enemmistön, joukkojen) suosiota ystävällisyydellä ei saa, mutta arvokasta se on silti. Se on myös arvokasta itsellesi, vaikka olisit yksinkin. Ja erityisen arvokasta sitten kun löydät oikean ystävän...

Toki yhtä lailla arvokasta ja tärkeää on myös se, että osaa pitää puolensa. Hyvin monille ihmisille ne omat rajat ja oma arvo täytyy osoittaa hyvin selvästi; eivät reppanat muuten tajua...

Ystävällisyydellä ei siis ole sinun elämässäsi ollut välinearvoa. Itseisarvo sillä kyllä on, mutta sekin voi kääntyä haitalliseksi sinulle ja ehkä muillekin, kun nyt katkeroidut ja opit, ettei ottamalla toiset huomioon saa ystäviä. Jollei satu olemaan värikäs ja ulospäin suuntautunut tyyppi.

Itse olen suunnilleen saman ikäinen nainen ja saman kokenut, tosin vain sillä erotuksella, että lähinnä seksi kelpaa autokyytien sijasta. (Ehkä niillä on jo joku kaltaisesi kuljettaja.) Ystäviä en minäkään ole saanut, en edes niistä, joihin olen jo onnistunut tutustumaan ei-niin-introvertilla tavalla. Mieluummin kyllä olisin autonkuljettaja kuin kenenkään pallipaineiden purkupaikka. Se voisi tuntua edes vähän enemmän ystävyydeltä eikä varmaan koskaan sattuisikaan.

Mutta tämä on valinnan paikka, toinen vaihtoehto olisi täydellinen yksinäisyys. En voi sanoa katuvani, mitäpä täällä ilmaiseksi saisi. Joku on live-koomikko saadakseen seuraa, toinen taas korjaa samasta syystä frendien prätkät ja mällätyt koslat. All the same shit, elämä perustuu vastapalveluksiin. Itse olen saanut kohtaamisia ja läsnäoloa edes jossain muodossa. Joskus ”sekin” on tuntunut ihan hyvältä, vaikka onk ehkä enimmäkseen ollut pakkopullaa. Ei kai kukaan haluaisi ihan muuten vain pitää yksinäistä naista kädestä, sanoa kauniita sanoja ja silittää pitkiä hiuksia?! Niinpä.

Olitpa ystävällinen ja huomaavainen suoraan tai epäsuoraan, ei se ole tae mistään. Se millainen olet lapsena, olet myös aikuisena. Jos olit lapsena yksin, niin jotenkin sitä on aikuisenakin. Tyyppi, joka ei kiinnosta ketään. Itse olen kans introvertti ja jäänyt aina ulkopuolelle niin lapsena kuin aikuisenakin. Tälleen kolmikymppisenä se tuntuu vielä pahemmalta, kun muut menee elämässä eteenpäin, niillä on perheet ja sitä kautta uudet sosiaaliset kuviot. Itse saa seurata vierestä ja hävetä omaa yksinäisyyttään. Näennäisesti osaan olla sosiaalinen, mutta mitä tulee ystävyyksiin, niin ne on yleensä lumetta. Olen sen hetken jollekin uudelle tyypille kaveri, kunnes se löytää jonkun paremman ihmisen. Muut ryhmäytyy keskenään ja itse jää katsomaan hymyillen sivusta. Ei enää edes uskalla yrittää tutustua ihmisiin. Ne harvat kaverisuhteet joita on, perustuu siihen, että muhun otetaan yhteyttä vain jos halutaan jotain. Sitten taas miettii, että no miksi ei auttaisi. Ja lopulta tulee vaan ylikävellyksi.

Paljon on sellaisia (etenkin miehissä), jotka ovat ystävällisiä "pakosta", eli opitun mallin kautta. Ja sitten tosiaan kun ei siitä saa mitään vaivanpalkkaa, niin katkeroidutaan. Pysytään silti ystävällisinä ja myötäilevinä, mutta koko ajan kidutaan ja myrkytytään sisältäpäin ja odotetaan sitä palkintoa ystävällisyydestä, odotetaan toisten kohtelevan samalla tavalla jne. Sitten selän takana puhutaan pahaa ja ihmisviha on korkealla, katkeruus on korkealla, naisviha on korkealla, itseinho myös.

Tunnen näitä tapauksia ja näen aika äkkiä, että kenen ystävällisyys on vain sellainen ns. naamio ja kenellä taas se tulee täysin sydämestä ja sellasesta vilpittömästä, hyvästä paikasta ja tahdosta. Pitää vielä sanoa, että näitä vilipittömästi ystävällisiä on äärettömän harvassa, mutta heitäkin on.

Ja jos minä näen monen ystävällisyyden läpi, niin veikkaan että moni muukin niin tekee, kuka paremmin, kuka huonommin. Ihmisillä on myös epäilyksensä ystävällisyydestä ja vaikka jotkut arvostavat sitä ominaisuutta, he kaipaavat todisteita, he kaipaavat aikaa, jotta osaisivat sitä arvostaa. Esimerkkinä jos oot muutaman kerran ystävällinen jollekin naiselle, niin hänellä varmaan on jotain epäilyksiä suhteesi, että mitä yrität jne. Mutta jos oot vuosia ystävällinen hänelle vailla sen kummempaa, niin hän oppii luottamaan siihen ystävällisyyteesi, jos se on siis aitoa. Ystävällisyys on ainakin nykypäivänä sellanen asia, mikä pitää testata moneen kertaan. Vähän niinku luottamus. Arvostus siitä ei tule hetkessä ja aina se ei tule ollenkaan.

Introvertti tunnnistaa ne todelliset ystävät siitä, että niillä ei oikeastaan ole tarvetta ottaa yhteyttä, ellei ole jotain oikeaa asiaa... extrovertit sensijaan, jos tarvitsevat jotain, ottavat luurin käteen ja soittavat kaikki läpi, josko sais sen mitä tarvitsee. Ja todellakin soittavat vain silloin, kun tarvitsevat jotain.

Tervetuloa yksinäisten joukkoon.

Itse löysin oman sosiaalisen elämän pelimaailmasta tuntemattomien pelaajien sosiaalisuuden kautta ja työkontaktien kautta. En tarvitse muuta.

Oikeat ystävät tunnistaa: kun tapaat vanhan tutun vuosien jälkeen, juttu jatkuu siitä mihin se viimeksi jäi.