Voi helvetti. Pitikö tämäkin päivä vielä nähdä. Mä en haluais enää yhtään päivää elää. Miksi aina pitää jokainen paskapäivä kattoa läpi, kun ei se mitään uutta tuo tullessaan näköjään milloinkaan.
Elämä on yhtä vitun mitäänsanomatonta paskaa päivästä toiseen, vuositolkulla. Tunnetta siitä että en kelpaa, en ole riittävän hyvä mihinkään enkä kellekään enkä osaa tehdä mitään oikein.
Kaikki mun ponnistelut valuu hukkaan, elämä menee koko ajan pieleen, vaikka mä kuinka yritän parantaa sitä. Epäonnistumisia toinen toisensa jälkeen, loukkaantumista, mielen pahoittamista toisten sanoista ja siitä että on loukannu toista. Mä oon kauhea hirviö,epäsosiaalinen ilkeä läski joka ei oo tuntenu iloa ainakaan kahteen vuoteen. Tuskin enää koskaan nauran.
Elämä on yhtä vitun mitäänsanomatonta paskaa päivästä toiseen, vuositolkulla. Tunnetta siitä että en kelpaa, en ole riittävän hyvä mihinkään enkä kellekään enkä osaa tehdä mitään oikein.
Kaikki mun ponnistelut valuu hukkaan, elämä menee koko ajan pieleen, vaikka mä kuinka yritän parantaa sitä. Epäonnistumisia toinen toisensa jälkeen, loukkaantumista, mielen pahoittamista toisten sanoista ja siitä että on loukannu toista. Mä oon kauhea hirviö,epäsosiaalinen ilkeä läski joka ei oo tuntenu iloa ainakaan kahteen vuoteen. Tuskin enää koskaan nauran.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Musta tuntuu että ei ole mulle olemassa paikkaa, kotia jossa olisin onnellinen ja tyytyväinen. En ole sitä koskaan ollut, enkä usko että koskaan olenkaan. Asiat on aina jotenkin huonosti, aina pitäis vaan olla paremmin tai ainakin toisin. Kun ei mikään riitä. Tuntuu että mä en itekään riitä itelleni enkä kellekään muullekaan.Että en ole riittävän hyvä vaikka kuinka ponnistelen ja yritän. Kaikki mitä teen on jotenkin väärin ja tyhmästi tehty.Jatkuvasti ootan sitä koska mies mut jättää, enää en pelkää sitä, nyt vain odotan koska se tapahtuu.
hassua lukea sun tekstiä, sillä tulin ekaa kertaa tänään täältä etsimään tietoa kautta vertaistukea tähän mun elämään ja sun tekstisi oli kuin mun suusta...ainoa, että olen pelännyt loppuun saakka että mieheni jättää minut ja nyt se tänään tapahtui...mulla nuo tunteet ei myöskään ole jatkuneet noin kauan...alkoivat voimakkaammin ennen joulua, mutta ihan riittävästi ne on tuhonneet mun elämää ja myös mun miehen. mussahan tässä on niin paljon vikaa ja tuskastun, etten osaa tai kykene korjaamaan mitään enkä hakeutua mihinkään missä joku toinen osaisi ohjata ajatuksia järkevämpään suuntaan, sillä kyllä mä oikeasti jossain tiedän, että asiat ei ole niin kuin ne nyt mulle tuntuu ja näyttää...kaikki vaan kasaantuu, mikään solmu ei tunnu aukeavan ja kaikki yritykset ja tiet on merkattu stop-merkein...mä jotenkin jaksan yrittää päivittäin lähinnä esitän että kaikki on hyvin, mutta kyllä mä aidosti osaan iloitakin..ja juuri mun miehen seurassa...mut omassa elämässä ei viime aikoina ole ollut ilon aihetta paljon...mieheni on väsynyt, ymmärrän häntä. Hän ei varmaankaan enää näe sitä oikeaa minua, kun luulee mun muuttuneen lopullisesti tälläseks..ja joskus mietin onko hän koskaan sitä oikeaa minää nähnytkään...voikun vaan osaisin tuoda sen esille täältä, haluaisin niin kovin.
jaksamista sinulle, koita iloita siitä, että miehesi on edelleen rinnallasi ja näytä se hänelle heti jotenkin, kiitä häntä sano rakastavasi (jos rakastat) tai jotain...en halua neuvoa, sillä ei tähän mitään yksinkertaista reseptiä ole kuitenkaan...mutta arvosta kuitenkin sitä toista, joka elää rinnallasi...
Onpa meitä sitten näköjään muitakin joilla on tällasia tuntemuksia. Mäkin vaan jauhan samoja juttuja päivästä toiseen ja ootan päivää jolloin jään yksin. Ootko kauan sairastanut? Mä oon jo(vasta) pari vuotta, mutta kyllä siinä on riittämiin. Ihmettelen vaan että miksei tämä jo jätä rauhaan. Kun ei voi lähestyä kumppania, kaikki kosketus ym.läheisyys on tunteetonta, onttoa minun puoleltani. Ei pysty tuntemaan mitään hyviä tuntemuksia. Joskus oon niin suutuksissa jostakin pikkuasiasta ja pahoitan toisen mielen. Joskus musta tuntuu ettei mulla oo pienintäkään syytä elää, mutta minkäs teet, aina tulee uus päivä ja se kurjuus pitää kestää. Mä en jaksa uskoa että tästä paranen, kun olo on aina vaan huonompi. Fyysisesti oon kyllä virkeämpi lääkityksen ansiosta, mutta mieli se vaan on matalalla ja laskee kuin lehmän häntä. Ja pää on niin pirun sekaisin, ajatukset pyörii vaan sitä samaa kehää, kuinka onnetonta elämä on. Ei pysty ajattelemaan mitään muuta.
Tuo kasaantuminen on niin tuttua. Terapiassa käynnin jälkeen saattaa olla pari hyvää päivää ja taas alkaa pää täyttymään kaikesta paskasta, joihin on monesti terapiassakin puututtu, ja sitten taas räjähtää, paha olo ja väsymys ottaa vallan.
Tällasta se on ollu nyt koko talven, yhtä helvettiä. Monesti sitä kuitenkin on pystyny esittämään että asiat ois paremmin kuin ne oikeesti on. Mä oon lakannu jo yrittämästä, välittämästä kun se ei johda mihinkään. Mullakaan ne solmut ei aukea. Enkä pääse eteenpäin. Mä en yhtään tiedä mitä mun pitäs tehdä, kun en pysty luottamaan siihen että kaikki vielä järjestyis hyväksi, niin kuin aina sanotaan. Mistä sen voi niin varmaksi tietää. Mulle elämä on ollu sarja epäonnistumisia,yksinäisyyttä häpeää, pelkoa ja surua.
Minä olen nyt ollut toistamiseen pitkällä sairaslomalla masennuksen vuoksi. Nytkin on ollut todella vaikeaa, mutta alkoi helpottaa kun lääkitystä tarkistettiin eli annostusta nostettiin. Lisäksi aloin ottaa Omega-3 pillereitä. Alan olla hyvävointinen ja työkykyinen. Kun alunperin sairastuin, avun saanti oli tosi vaikeaa. Silloin luovuttaminen oli tosi lähellä. Minun neuvoni on, että puhukaa jollekin luotetulle kuten työpaikan lääkärille, terveydenhoitajalle, hakeutukaa terveyskeskukseen....
Minusta masennus on saatanallisin sairaus mitä ihmisellä voi olla. Moni muu kokee varmaan toisin. Mielestäni on kuitenkin parasta, että ME keskitymme tähän vaivaan ja sen nujertamiseen. Vielä kerran; älkää luovuttako! Kun käänne parempaan tapahtuu niin se on mieletön tunne.
Joo, oonhan mäkin ollu kurjemmassakin jamassa, kun ei mitään jaksanut eikä voinut kunnolla nukkuakaan. Tällä hetkellä on vaan niin raskaita asioita mielen päällä, vääristyneitä käsityksiä itsestä ja elämästä jotka vaan jauhaa sitä omaa rataansa mun päässä eikä mitään selvyyttä mihinkään synny. Tunnen olevani kovin kelvoton ja huono ihminen. Mulla lääkitys ei kyllä mielialaa nosta, en tiiä nostaako se kellään muullakaan. Omega3:a mäkin oon käyttäny ja B-vitamiinia. Voisko se olla hormonitasapaino joka pitää masennusta yllä. Kuukauden päästä oon menossa terveystarkastukseen, kilpirauhasarvot mitataan ainakin. Jotakin on vielä tehtävä, muuten en tästä suosta jaksa rämpiä.
Puhuminen ei oo mua auttanu,itsetunto on helvetin alhaalla. Tietääkö kukaan miten mä voisin sitä yrittää nostaa.