Olen 18-vuotias tyttö ja kiikkunut koko lukion ajan uupumuksen ja ahdistuksen rajoilla. Nykyisin kaikki on minulle ihan yhdentekevää. En haluaisi asua enää kotona, mutta lukio loppuu vasta vuoden päästä, ja tiedän että ilman koulutusta en ole mitään. Urasuunnitelmani ovat aina olleet korkealla, lähes ainoa asia mikä minua pitää pystyssä. Enää en jaksa vaivata päätäni silläkään joudunko katuojaan ensi vuonna vai pääsenkö kouluun. En vain jaksa.
Välini isäni kanssa ovat todella huonot, hän ei arvosta minua yhtään. Perheessäni olen koko ajan alistetussa asemassa, saan kuunnella huutoa, syytöksiä ja minulla ei ole oikeutta ilmaista mielipiteitäni. Väkivaltaa ei ole, mutta en enää kestä sitä, että päättäväisyyteni ja itsevarmuuteni tukhadutetaan pala palalta.
Auttakaa minua, en enää oikeasti osaa elää ja jokainen päivä on kauheaa kamppailua itsetuhoisten ajatusten kanssa.
Välini isäni kanssa ovat todella huonot, hän ei arvosta minua yhtään. Perheessäni olen koko ajan alistetussa asemassa, saan kuunnella huutoa, syytöksiä ja minulla ei ole oikeutta ilmaista mielipiteitäni. Väkivaltaa ei ole, mutta en enää kestä sitä, että päättäväisyyteni ja itsevarmuuteni tukhadutetaan pala palalta.
Auttakaa minua, en enää oikeasti osaa elää ja jokainen päivä on kauheaa kamppailua itsetuhoisten ajatusten kanssa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
älä ilmaise mielipiteitäsi. Huomasin aivan saman jo paljon nuorempana että vaikka olen eri mieltä niin olen sitten hiljaa niin pääsen itse päaljon vähemmällä.
Vanhemmalle väelle pitää kertoa asioita joita he haluavat kuulla, siispä kirkkain silmin puhuin täytää roskaa että sain olla rauhassa, kun jeesustelijat sitten huokailivat että on se niin hyvä poika jne paskaa.
Jos sulla menee koulu hyvin, keskity siihen ja harrastuksiin jos niitä on. Yksi vuosi enää ja se on alta pois, sitten pääset hakemaan opiskelija-asuntoa, mutta voi olla että joudut ottamaan osa-aikatyön sen rahoitukseen. Vanhempien tulot vaikuttaa tukiin vaikka et asuisi kotona.
Eiku zemppiä.
Itse olen kohta parissakymmenissä, ja tiedän tasantarkkaan miten paljon enemmän sattuu lyönnit ilman mustelmia, ei ikinä kannustuksen tai rohkaisun sanaa. Itse muutin kotoa jo alaikäisenä. Tähänkään päivään mennessä en arvostusta kotoa saa, kaikki valinnat mitä teen, ovat aina vääriä. Olenhan koko ikäni ollut vaan mitättömyys. Nyt aikuistuessani on minulla suuria vaikeuksia löytää tasapainoa elämässä. Tuntuu että oon niin irtonainen kaikesta. En tiedä lohduttaako tää yhtään, mutta annan neuvon että pidä pääsi ja anna asioiden mennä omalla painollaan. Jälkeenpäin ajatellen toivon että olisin enemmän puolustanut itseäni vanhempieni edessä, enkä niellyt kaikkia sanoja jääden katkeraksi. En ole tähänkäänpäivään mennessä saanut voimia puolustaa itseäni tarpeeksi, mutta pikkuhiljaa käsitän ettei toisen itsetunnon tuhoaminen ole inhimillistä toimintaa. Ja toivon että ajan myötä saan asiat selviksi porukoitteni kanssa, ja niin aion myös tehdä. Sanoa kaiken. Ja vaikka voi kuulostaa kliseiseltä, niin uskon että jos oikeinpaljon haluaa jotain niin sen tulee myös saamaan. Niin mäkin aion saada kaiken minkä ansaitsen tältä elämältä. Voimia!
Hei!
Surullista! En täysin tiedä, mitä joudut kestämään, mutta yritän ymmärtää. Toivottavasti sekin auttaa! Itsetuhoiset ajatuksesi ja suhtautumisesi itseesi kertoo, että sulla todella on vaikeuksia.
Lukio on rankka koulu! Toki on mukavaa saada hyviä arvosanoja. Teet hirveästi töitä koulun eteen, ja ahkeruus ja tunnollisuus on tietyssä määrin hyviä asioita. Ajattelehan kuitenkin, kumpi on tärkeämpää: sun hyvinvointi vai parhaiden arvoasanojen saaminen? Surullista kyllä niin kauan kuin et huolehdi itsestäsi et ole onnellinen!
Ehkä ajattelet sun arvon ihmisenä riippuvan arvosanoista. Tiedot ja taidot onkin tärkeitä mutta vain yksi osa ihmistä. Ne ei kerro, millainen ihminen todella on, sitä, onko se lämmin, empaattinen, armollinen tai suvaitsevainen. Eikö tällaiset ominaisuudet olekin arvokkaita?
Ikävää, että sulla on vaikeaa kotona! Isäsi purkaa paineensa ja pahan olonsa suhun, eikä se ole reilua. Sanat voi satuttaa lyöntejä enemmän, jos ne kohdistetaan arkaan paikkaan. Kunpa voisit hyvällä hetkellä jutella asiallisesti isäsi kanssa!
Ethän kärsi yksin, koska tarvitset apua. Avun tarpeensa myöntäminen ei ole noloa vaan rohkeaa ja rehellistä. Sitä paitsi kukapa ei joskus tarvitsisi tukea.
Paljon voimia!
Miten olis jos puhuisit isäs kanssa suoraan. Sano sille että ton dissaamisen on loputtava. Sano sille että sitten 80v on tuha inistä torttu housussa vanhainkodissa kun lapset ei käy kattomassa. Että niin makaa kuin petaa. Ei tollasta tartte sietää... päähän tuossa hajoaa... kokemuksesta sanon.