Mitä luopuminen tarkoittaa?

Minusta kait tuntuu että mitä enemmän ikää tulee sen enemmän elämään tulee lisää sen sijaan että joutuisi luopumaan. Itse pitää välillä karsia pois joitain asioita ettei ihan itseään uuvuta.

Minä luovuin eilen pitkästä takatukastani, kyllä on vallattoman kevyt tunne päänupissa.

Olen 68v.
En ole joutunut luopumaan mistään.
Vapautumaan olen kyllä joutunut.
Vapautuminen elämään on jopa lisääntynyt.
Koska turhan-päiväisyydet eivät enää ole sidoksia.

H.

Jos ei muuta niin oppii kävelemään hiljaa.

Älä luovu älykkyydestäsi, terveydestäsi, itseisarvostasi, ja mikäli sinulla on, älä Jumalastasi sillä se kantaa ylitse entropian. stalingrad hans...

Luovutin kahvimukin tiskikoneeseen,
että sain ottaa puhtaan kaapista.
Melkein valui vichyvesi kyyneleet.

Tuntuu, että meidän ikäisinä sitä on työelämän jälkeen aikaa tarkastella hankintojaan. Turhakkeet pois. Osa ostoksista on ollut kivoja, sillä hetkellä miellyttäneitä. Minä ymmärrän, kun haluaa kodin puzplankata. Voihan sitä tehdä vähitellen. Sehän on vähän sama juttu tilan kanssa. Mikä riittää ja mihin sitä tarvitsee, varsinkin, jos terveys reistaa ja kuitenkin haluaa vielä pärjätä.
Hyvä luopua siis extrasta, mitä voi toiselle olla tarpeen.
Tämä on aineellisesta.
Sitten toinen juttu on arvot, uudet asiat, oppiminen, ajan tasalla pysyminen, uteliaisuus ja tiedonhalu, tiedostaminenkin (lista ei ole tyhjentävä). Esimerkiksi jos näistä lähetee jotain, olen luovuttanut.
Jos muutun yli-itsekeskeiseksi, olen luovuttanut, sillä muut eivät merkitse silloin oikein mitään. Minä, minä ja taas minä. Surullista.
Tekeminen: liikkuminen, harrastaminen, ystävät, tapahtumat jne.
En tarkoita, että kaikkiin kaikkialle ain pitäisi mennä, mutta juurtumista sohvaan on varottava.

En ole luopunut mistään. Vapaa-aikaa on tarpeeksi viimeinkin.
Mitään kuolinsiivousta en meinaa pitää, vien kierrätykseen vaatteita ja tavaroita joille ei ole käyttöä.
Paljon on tavaraa, sellaista minkä moni heittäisi pois, osalla on tunnearvoa, joitakin voin vielä tarvita.
Minulla on kaikkea mitä tarvitsen, voin elää huolettomana niin kauan kun on terveyttä.

alotukseen jotain sanoakseni :

Vanhetessaan ihminen joutuu monista eri syistä luopumaan monista eri asioista,
esm. puolisostaan, koska jos sairastuu kuolema vie armotta omansa aikanaan,
moni haluaa luopua vanhoista tavaroistaan,
ne ei mahdu enään minnekkää,
eikä niitä enään itsekkää käytä, ovat siis tarpeetonta kamaa,
aikoinaan halusin luopua ensimmäisestä asunnostani
jonka olimme puolisoni kanssa ostaneet velaksi pienellä palkalla, maksoimme aikanaan velat pois,
kasvatimme ja koulutimme myös lapset puolisoni kanssa,
autoja vaihdoimme noin 5 vuoden välein aina uuteen,
sekin oli luopumista entisestä autoista,
eläkeelle jäätyämme
tuli halu muuttaa pois koko paikkakunnalta ,
lähemmäs synnyin seutuja ,
edelleen olen valmis luopumaa tämänhetkisestä elämästä uusiin maisemiin,
vaikka olen vanha olen edelleen muutos-hakuinen,
mua viehattää uudet maisemat ja uudet kuviot elämän loppu metreillä,
etelä kutsuu, houkuttaa,
jää nähtäväksi jaksanko vielä tehdä uuden suuren muutoksen tämänhetkiseen elämään nähden,
en koe luopumisen tuskaa,
ehkä kaihoa tunnen, koska kaikki ohi on,
menneisyydessä oli oikea elämä, siellä oli perhe, matkat, lapset ja elämän taistelut,
vanhana tulevaisuus on hämärän peitossa,
hauta on varma tulevaisuus, puoliso on jo siellä,
muu ei enään olekkaan niin varmaa,

Ihanaa, että olette tiukasti elämmässä kiinni. Kiitos siitä! Minulle kun, sukulaiset on alkaneet sanoa, että tee kuolinsiivous ja anna kaikki tavarat pois. Masennuin siitä. Masennun kun aletaan muistuttamaan elämän loppumisesta. Eikö meillä ainakin teoriassa voisi olla n 20 vuotta aikaa vielä. Ihan onnetonta kun sukulaset kehottaa valmistautumaan kuolemaan.
Itsekin olen ajatellut, ettei vielä pidä alkaa elämään toinen jalka haudassa vaan painua täysillä. Varsinkaan kun oikeastaan vasta 50 jölkeen on oppinut elämään. Niin että eläminen on todella mukavaa. Paitsi sairaudet vähän pelottaa.
Näitä teidän ajatuksia on hyvä kuunnella.

Olen luopunut herätyskellosta. Rannekellosta myös. Liikaa kelloja muutenkin talossa joka huoneessa, tietokoneessa, älykännykässä jne.

Olen luovuttamassa (tää on pitkä prosessi) velvollisuuksista. Olen täyttänyt kaikki odotukset mitä perhe, yhteiskunta, maailma on minulle asettanut. Kaikki mitä teen tästä eteenpäin on siksi että ne ovat tarpeellisia perustoimintoja tai sitten koska minua huvittaa.

Olen luovuttamassa huonosta omatunnosta josta olen kärsinyt koko elämäni. (Miten kaikki valintani, tekoni, tekemättä jättämäni) ovat vaikuttaneet esim. lasteni elämään. Kantamastani syyllisyyden taakasta. (Olen aina tietoisesti valinnut lasteni edun omien mieltymyksieni yli)

Takatukastani en luovu, enkä kaarituistani.
Aineeliisista asioista on helppo luopua (olen tehnyt sen prosessinjo monta kertaa kun koko edellinen elämä on pakattu kahteen matkalaukkuun).
Demoneistani on ollut vaikea luopua, mutta en ole luovuttanut taistelua.

Työnteosta,,ja seksistä.Siinäpä ne tärkeimmät.

Kaikki mistä olen tietoisesti luopunut on ollut elämäni helpottamista. Mitään en ole jäänyt kaipaamaan.

Olen luopunut kaikista tyhjänpäiväisestä mutta muut asiat ovat tärkeys järjestyksessä, mukavat jutut luonollisesti kuuluvat kuvaan, palstalla käyminen on kahenvaiheilla.

50 on jo alkanut luopuminen tai muuttuminen turhike asioista pois. No ensiksi vähäisistä koruista. Myin mistä sai rahaa eikä kiinnosta edes korvakorujen kanssa räplääminen, en käytä enään. Heräteostoksilla en käy shoppailemassa kuten vielä nelikymppisenä kävin, harkitsen tarkkaan mitä tarvitsen niin etten hanki turhuuksia. Vaate & kenkä hankinnoissa ei merkkaa muoti vaan mukavuus/käytännöllisyys.

Sisustustrendit eivät kiinnosta eikä sisustaminen ollenkaan, sitä tyytyy siihen että huusholli on saman näköinen vuodesta toiseen, sohvat kulutetaan loppuun ja ainoastaan sänky vaihdettiin laadukkaaseen missä en säästellyt. Nukkuminen on tullut tärkeimmäksi. Verhoja kun olen uusinut niin ne ovat vaihdettu pimennysverhoihin joita ei tarvitse vaihtaa muuta kuin joskus pestä. Vanhoja mattoja uusiessa ne ovat vaihtuneet allergia matoiksi, ei enään pölyäviä ja raskaita mattoja. Ennen teki hankintoja sen perusteella mikä näytti hyvältä ja nyt merkkaa materiaalit.

Omalla eikä muiden ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä vaan se mitä päässä liikkuu. Pintaliito elämä ja sillä rehvasteleminen on naurettavaa enkä jaksa sellaisten ihmisten seuraa ollenkaan. Naamakirjaan jonkun tavallisen elämäni päivittämistä en ole alkanut harrastamaan ja kummastuttavat ne jotka kuvaavat lapsensa sinne ja ihan kaikki yksityisasiansa, niin että mitä varten ja miksi? Eikö perhe ole enään yksityinen ja perheenjäsenet varsinkaan lapset joilta ei kysytä haluaako he julkisiksi vaan he ovat kuin vanhempien omaisuutta mitä voi esitellä.

Ruualla hifistely ei kiinnosta ja pitkään elämään pyrkiminen terveysintoilulla, jotenkin kyllästynyt ja mitä järkeä elää liian kauan jos se vaatii himo liikuntaa ja koko ajan kontrollia mitä suuhunsa laittaa. Ihminen kun kasvaa liian steriileissä olosuhteissa sille tulee allergiat ja jos ei ole steriiliä niin on psyykkistä vanhempien ongelmista johtuvia. Koko psyyke kun on ihan vinksallaan niin silloin tehdään "allergia" joka on todellisuudessa mielenterveysongelma.

Koko elämäni on ollut parantumista mielenterveysongelmaisen äidin kasvatuksesta ja koko lähi suvun kiusaamisesta kun en halunnut lapsia tehdä. Piti pyydellä anteeksi että vittu saanko elää erilailla vaan pitääkö toistaa samaa paskaa sukupolvesta toiseen. Koko ajan häpäistiin niin etten ollut mitään enkä minkään arvoinen kun en tehnyt lapsia. Onko ihminen tyytyväinen suorittaakseen toisia varten omaa elämäänsä vai saako ajatella omilla aivoillaan niin etten elä muiden toiveiden mukaan enkä tee mitään toisten perässä. Mielestäni moni purkaa pahaa oloonsa sitten sellaiseen joka on uskaltanut valita eri tien ja on vitun kateellinen kun itse ei ole uskaltanut tai ei ole omia aivoja ajatella muuta kuin mennä toisten perässä.

Kasvoin ihmisenä kun jätettiin yksin eikä kukaan välittänyt kun en ollut lisääntynyt. Sain niin hyvän hajuraon sukulaisiini niin etten kaipaa heitä ollenkaan ja ihan sama vaikka olisivat kuolleita. Olen itsenäistynyt ja luopumista tehnyt kauan läheisriippuvuudesta mihinkä koitettiin nujertaa. Olen löytänyt itseni ja löysin sen jo kauan sitten kun en tee muiden perässä enkä vaatimuksista yhtään mitään vaan elän niin kuin haluan.

Luopuminen tarkoittaa haitallisista ihmissuhteista luopumista jos meinaan haluaa tervehtyä ja itsenäistyä. Irtiotto läheisriippuvuudesta mihinkä opetettiin ja pakotettiin seurustelemaan sellaisten kanssa vain sukulaissuhteen takia jonka kanssa ei tule ollenkaan toimeen. Ihmiset jotka eivät hyväksy minua itseäni ihmisenä ilman että olen ollut jatkamatta sukua niin olen katkaissut välit. Irtioton myötä olen tajunnut kuinka meitä manipuloidaan ja sidotaan väkisin sukuun mikä on ihan sairasta. Luopuminen tarkoittaa irtiottoa sairaasta suvusta ja lähiomaisriippuvuudesta eroon pääsemisestä. Olen löytänyt sellaisen miehen joka ei pakota mihinkään vaan on samanlainen kuin itsekkin olen, oman tiensä kulkija. Mitään ei ole pakko tehdä mitä ei halua ja sellaiset ihmiset ovat harvassa. Liekö ottanut minusta mallia vai ei niin en tiedä mutta ei ole lähtenyt elämästäni pois kolmeenkymmeneen vuoteen. Jos olisin paha ihminen niin tuskin kukaan olisi elänyt kanssani vuosikymmeniä eikä lähde edes kulumallakaan.

Kaikki muut minun arvostelijat elävät yksin niin ettei niiden kanssa ole kukaan viihtynyt mutta onhan lapset niillä vaikkei aikuisten kanssa suju niin on aina lapset jotka eivät arvostele ja hyväksyy ihan kaiken. Kaikki ne sanovat että jos ei mies pysy niin lapset pysyvät ja ainoa asia onkin että kaikilla persoonallisuus häiriöisillä pysyvät lapset koska lapset ovat puolustuskyvyttömiä. Lapsia voidaan tehdä niin ettei ole mitään tunteita alkuhuumassa muuta kuin naimisen huuma kuten minäkin synnyin sen johdosta ja sitten se mies oli väärä.

Häpesin perhettäni ja äitini vaihtuvia miehiä. Sain remmiä pimeessä vessassa ja en olisi ikinä uskonut sen äijän olevan väkivaltainen mutta ihan pienestä murkkuikäisen varkaudesta sain selkääni pimeessä vessassa. Väkivalta kasvatuksessa oli varmaankin 30vuotta sitten mahdol

Kahdesta en luovu, toinen on vesi ja toinen...

Monissakin perheissä lapset ja naiset joutuvat huume-päihde- ja jatkuvien väkivaltaongelmien vuoksi hakemaan turvaa muista kanssaihmisistä - tosi raakaa väkivaltaa itsekin kokeneena
- ongelmia ne vaikeudessaan allergioitten, kilpirauhas-ja mielenterveyden ja sydänongelmienkin riesat
- olipa ihmiset kuinka kuristettuja tai kiristettyjä tahansa erilaisin keinoin ja ahdistettuja rahaan ja talouteen liittyvissä asioissa. Erilaisia murtokeikkoja tehtailleet porukat aika usein tyhjennellet minunkin asuntoa
- ei totisesti oo yhtään hauskaaa sekään kun kiertelevät nulkit on tehny asunnosta ja lasteni kodista rosvoilunsa kohteen.

Olen huomannut, että melkein kaikki huolehtiminen aikoinaan oli aivan turhaa. Asioilla on taipumus järjestyä. Eikä haittaa, vaikka kaikki ei menisi oman mielen mukaan.
Itse masennun tosiaan siitä, että muut ihmiset alkaa ehdottamaan miten pitäsi elää. Ja haluavat että päällimäiseksi asiaksi nostetaan ennakoiva kuolema niin tavaroiden siivoamisen ja kuka saa mitäkin huokailun säetyksellä. Se on painostavaa. Ja vie ihan mahdottomasti energiaa. Taidan harjoitella tervettä itsekkyyttä. Sitä kun meidän sukupolvi ei oikein osaa. Koko elämän on saanut ajatella muiden parasta ja laittaa itsensä taka-alalle Oikeastaan mitä lähempänä mahdollinen kuolema sitä helpompi on elää. Se on kummallista. Mutta siitä ei kaipaa jatkuvaa muistutusta. Tai kehotusta et laitahan nyt viimeinen tahto paperille. Ahristavaa.

Tänään oli oikein Hesarissa Kirstin palstalla kysymys, pitäisikö olla huolissaan kun lapseton ystävätär ei hoida järjestykseen kuoleman jälkeisiä asioita. Tämä tyyppi vain viittaa kintaalla ja elelee huolettomasti eteenpäin. Mietin onko kysyjällä itsellään elämää?
Seksistä olen joutunut luopumaan, en kerro tätä tarvitakseni neuvoja enkä sääliä, totesin vaan vastauksen aloitukseen. Aika paljon vielä voin tehdä sellaista, jota en ole koskaan ennen tehnyt, nukuin viikonloppuna riippukeinussa ulkona.

Katsoin tätä ketjua jo eilen, melko mykistävä, en osannut nopeasti sanoa mitään. Eihän terveen, toimivan ja kunnossa olevan "60 ":n tarvitse luopua yhtään mistään. Mutta jos luopumisajatuksesta ei ole vielä harmaata haikuakaan tämän ikäisenä, niin mitä muuta elämässä on jäänyt väliin? Sillä ajatus pitää jo olla edes aluillaan, koska on olemassa paljon nuorempia, jotka ovat joutuneet luopumaan jo kaikesta.

En myöskään tajua aikuisten lasten vaatimuksia järjestää kaikki vaivattomasti heille. Miksi ihmeessä pitäs tässäkin vaiheessa ajatella muita. Ei hemmetti. Ainoa mistä kannattaa luopua on siitä ylimitoitetusta epäitsekkyydestä johon 50-luvun kakarat kasvatettiin. Se on selkärangassa, ei siitä eroon pääse. Mutta jos edes tiedostaa sen. Niin se on hyvä. Ei saa pyydellä anteeksi olemassaoloaan vaan mielummin ottaa kunnolla tilaa itselleen. Et jos itse löydän vielä kivan heilan niin voisin vaikka luopua ihanasta vapaudestani hetkeksi. Mutta tosiaan miksi ikääntyviä kehoitetaan siivoamaan itsensä pois.

En ajattele että luovun,ei vain kiinnosta enää.Huomaan pikkuhiljaa vaan lakkaavani käyttää tietynlaisia vaatteita,astioita,tavaran keräämistä yleensä,tv ei ole joka ilta auki,ruokaostokset supistuu samalle tasolle,syö sitä mistä tykkää,lakkaa kokeilemasta reseptejä,ahnehtimasta liikaa mitään,tuijottelee ja ihmettelee kaikkea maailman menoa yleensä että mihin ollaan menossa.
Hiipuu ikäänkuin asiat pois.On niinkuin olematon olento.
Kukaan ei huomaa jos katoan vaikka viikoksi,en ole kenellekkään niin tärkeä.
Hiljaisuus ympärilläni lisääntyy ja se on vaan parasta,stressaannun kaameesta melskeestä ja tohinasta.
Rakastamalla vaan yksinäisyyttä ihan itsensä kans ei tarvitse ympärilleen mitään erikoista.
Sitä kai se on--luopumista.

Ajattelen, että viimeistään 60 kannattaa luopua kaikista omaa elämää koskevista rajoituksista. Käytännössä se ei oikein onnistu, mutta nyt jos koskaan pitää tehdä asioita joita ei voi enää yli 80 eli antaa mennä täysillä. Ei myöskään kannata olla huonolla tuulella, ujoilla tai potea oman persoonaansa miellettyjä rajoituksia. Kaikkien kanssa voi puhua. Kaikkea voi kysyä. Ja jos vaan pystyy pitää mennä mukaan kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Siinä ohessa on kiva nauttia yksinolosta, mikä on ihme kumma melkein parasta. Yksinolo ei kuitenkaan ole kauhean terveellistä. Keskustelu virkistää aivoja. Aktiviteetteja pitää olla. Ainakaan ei kannata heittäytyä katkeraksi.

olemssa olevia systeemejä jotka olleet voimissaan vuosisatoja laitapuolen ilmiöinä - kukaan yksittäinen ihminen tuskin pystyy kaatamaan - kartelleja - rahainpesuja -huume- ja päihdemaailman juttuja - yksittäisiin ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa monissa eri muodoissaan eri toimijoineen kansainvälisissä yhteyksissä
- edelleenkin maailmassa työtäkin lie paljon
niin hyvien kuin huonmpienkn asioiden rintamilla
puolesta tai vastaan
- oikeamielisyyttähän sitä aina kysytään ei aina silkkaa näkyvyyttä
kyllähän vanhuksia lie joka sukupolvessa aina kurmootettu ja vähintään sananruoskalla ruoskittu
-joskus ihan fyysisesitikn -- mikä suuri häpeä mun mielestä.
-

Voisin luopua mielelläni monestakin asuasta jos maailman köyhyyttä, aineellista-ja aineetonta pääomaa voisi siten tasata. Olisin tyytyväisempi jos voisin vaikuttaa hivenen siihen, että köyhien maiden ihmisillä olisi parempi olla. Ilmastonmuutoksen myötä lönsimaat ovat oikeasti hätää kärsimässä, jos eivät onnistu tai halua löytää ratkaisuja joilla yhteistä hyvinvointia tasataan. Mielummin kuin perillisille, voisn jättää myös osan perintöä tätä tarkoitusta varten. Olisi vain helpompi olla niin. Sellaista luopumista lähinnä haen omalle kohdalle. Jos se olisi mahdollista.

"Luopumista" (palkka)työstä. Vuosi ja 80 päivää ja sitten luovun ja takaan, etten tule kokemaan luopumisen tuskaa. Eläkkeen nostoa alan jo pikkuhiljaa harjoitella, lokakuussa mätkähtää tilille ensimmäinen osittain varhennettu vanhuuseläke.

Olen luopunut jo kaikesta, itsenäisyydestäni, yksityisyydestäni, ilmeisesti identiteetistäni (rosvottu), mutta.. en ole luovuttanut, oikeuden täytyy voittaa.

Aika mielenkiintoinen, pohdittavaksi,
Ihmisiä jotka ovat kuolleet on paljon, kaksi veljeä ja vanhemmat lähimpiä ...
Kuolema ei neuvottele, se ottaa
Luopua piti puolisosta, hänet halusi toinen ja samalla kodista- ne ovat luopumisia
Elämä sinänsä on lahja, se kannattaa elää ja kun kuolema sitten kohtaa, se o elämästä luopumista

Monesti olen joutunut luopumaan ja joskus jopa kokenut luopumisen tuskaa.
Ympäriltä poistuu ihmisiä, monista on ollut pakko luopua, läheisiä liian monta, hyviä ystäviä joutunut hyvästelemään ja tuttuja jättämään taakseni.
Lemmikistäkin olen joutunut luopumaan.

Elämä onneksi kulkee eteenpäin ja siihen kuuluu luopuminen, ei mikään ole ikuista, ei mitään, ei ketään voi omistaa,
monesta kodista olen luopunut ja uuden rakentanut.
Muistoistaan voi myös joutua luopumaan, paitsi, että itse muisti voi huonontua iän mukana, myös muistisairaudet ovat lisääntymään päin ja koskaan ei voi tietää milloin oma muisti menee sairauksien myötä.
Taidoista ja kyvyistäkin olen joutunut luopumaan.
Hyppimiset, loikkimiset, juoksut ja moni muukin vikkelyys ja näppäryys vähenee koko ajan, kaikki on luopumista. Näkö on heikentynyt, mutta onneksi kun aisteja menettää niin joskus apuvälineillä saa uutta ryhtiä arkeensa.
Luopuminen on asennekysymys, päästät irti tai itket ja päästät irti.
Lohdutukseksi voi tosin sanoa, että kun jostain luopuu voi saada tilalle jotain ihan uutta.

Pikkirillin kynttä ei kykene itse leikkaamaan.

Luovutin ääneni kirjastossa, nyt sitten Tukholmassa tappelevat :)