Kanootin kapean...

Hillosensalmen tienoot olivat kyllä kauniita näin loppukesästä. Vuohijärvellä näytti tuulevan aika reippaasti pieniä vaahtopäitä nostattaen. Keijo päätteli kartasta, että idempänä, Kapiaveden puolella olisi rauhallisempaa meloa. Varsinkin kun Helena oli melonnan jalossa lajissa aika kokematon.

- Kuka tahansa oppii melomaan!, Keijo oli rohkaissut uutta tyttöystäväänsä. Vasta kuukauden kestäneen seurustelun jälkeen Helena oli ollut valmis kelpuuttamaan nuoren parrakkaan, jotain Kalevalan sankaria muistuttavan poikaystävänsä melonnanopettajaksi. Vaikka aika kummallinen mies Keijo oli kaikkine new age –kavereineen.

Hillosensalmi oli parhaita paikkoja vuokrata kanootti. Lähellä olivat sekä Vuohijärvi ja Suomen kultareitiksi kutsuttu sisävesilaivareitti, että Repoveden kansallispuiston upeat eteläsuomalaiset maisemat. Repoveden nähtävyyksille olisi lyhyt melontamatka, jonka he molemmat jaksaisivat hyvin meloa. Evästä tarvittiin, toki myös juomavettä, pelastusliivit olisivat sääntöjen mukaisesti aina päällä.

Ja viimeiset varmuusvälineet olivat Keijon farkkujen takataskussa. Vakaa aikomus oli, että tällä retkellä niitäkin tarvittaisiin. Pitkään oli Helena vitkutellut Keijon kanssa, vaikka selvästi tästä tykkäsikin. Keijo kyllä arvasi, ettei mikään lähennä nuortaparia tehokkaammin kuin yhteinen kanoottiretki.

- Tuota porontaljaa mä kyllä ihmettelen, Kouvolasta kotoisin oleva Helena ihmetteli, - Se vie kanootissa niin paljon tilaa…

- Et muuten arvaa miten hyvä se on pitämään sadetta! Ja paljon enemmän luomua se on kuin mikään muovipressu!

Koko taljajuttu oli Helenan mielestä ihan hämärä. Joltain kaveriltaan Porvoossa Keijo sen oli kuulemma saanut, ja Helena ymmärsi taljan kulkeneen jo monilla teltta- ja luontoretkillä, joista Keijo kuitenkin oli vaitonainen kertomaan. Alun perin taljan oli lahjoittanut joku helsinkiläinen opiskelija.

Melomisen niksit oppii nopeasti, Keijo selitti, - Pääsääntönä on, että etummaiseksi kauhomaan laitetaan joku tosi haba mutta tyhmä tyyppi, joka toimii moottorina. Taaempana istuva on se viisas, joka ottaa rauhallisesti ja korjaa toisen tekemät virheet! Eli ohjaa kanoottia! Tällainen on inkkarikanootti!

Helena sai pian jujusta kiinni, ja matkan edetessä ali Hillosensalmen rautatiesillan ja kohti Repoveden kansallispuiston hiljaisia maisemia Helena jo nautti loppukesän auringonpaisteesta ja Keijon leveän selän katselemisesta.

Kanootin kapean
vesille työnsin
seuraan nyt majavaa vaeltavaa

Keijo tunsi hyväntuulisen Helenan aloittaman laulun, olihan sitä heilläkin ala-asteella laulettu – Keijo itse kun toimi ala-asteen opettajana - ja Keijo osasi jatkaa:

Rannoille järvien
kerran ja palajan
tum-tutu-tum-tum
tum-tutu-tum-tum...

Helenan seuraava säkeistö meni vähän pieleen:

Kultaa ja hopeaa
melassa välkkyy
muistoissa majavan
säilyy se ain…

- Hei, ei se oo ”muistoissa majavan”, vaan ”muistoissa melojan”!

Helena naurahti hyväntahtoisesti:

- Tai mut jos se vanha majava niinku muistelee…

Kartan mukaan ensimmäinen mielenkiintoinen paikka oli ”Löppösen luola”, vanha kahvi- ja leiripaikka jyrkän kalliorinteen juurella. Erikoisuutena jyrkkään kallioseinään järven puolella oli maalattu jo kivikaudella punamaalilla hirviä ja ihmisiä. Löppösen luolan hiljaiseen laituriin kanootin kytkettyään he kävivät toteamassa maalaukset, jotka ilmenivät aika kuluneiksi ja himmeiksi. Hirven- ja veneenkuvia oli vaikea erottaa punertavasta graniitista.

Löppösen luolalta he suuntasivat Kuutinkanavan luo, josta kartan mukaan lähti polku ylös Olhavanvuorelle. Kanoottia ei voinut oikein lukita kuten polkupyörää, mutta kukapa sen olisi vienyt? Repovedellä kunnioitettiin kanootilla kulkijoita. Hikisen kipuamisen jälkeen he olivat saavuttaneet Olhavanvuoren jyrkät kalliot. Uusi tieto molemmille oli, että äkkijyrkkä kallioseinämä ei ollutkaan Kapiavesi-nimisen järven rannassa, vaan hyvän matkaa sisämaassa pienen, järveen johtamattoman lammen luona. Täältä pääsi pitkospuita ja jyrkkää polkua vielä Mustalamminvuoren näkötorniin, josta näkymät yli Valkealan laajan metsäisen alueen olivat henkeäsalpaavat.

Lapinsalmella oli ehdottomasti pysähdyttävä. Kapean salmen ylittävällä riippusillalla oli aina turisteja. Sääntöjen mukaan siltaa sai kuormittaa vain yksi ylittäjä kerrallaan. Sillan edestakaisin kerran ylitettyään Keijo ja Helena palasivat kanootille. Päänähtävyydet oli nähty. Vieläkö kiertäisi etelään ohi Määkivänniemen ja sieltä katsomaan ”Elfvingin tornia”, originellin kartanonherran linnamaista näköalatornia? Sinne pääsisi kyllä autollakin, joten voisi väsymistä välttääkseen nyt kääntyä takaisinkin.

Keijo sai Helenan kuitenkin houkuteltua jatkamaan vielä hetken etelän suuntaan Pahkajärven tienoita kohti. Siellä näytti olevan – pari saarta. Saaria, joilla ei ollut kesämökkejä.

Helena jaksoi urhoollisesti. Välillä kapenevaa salmea meloen Keijo tunsi jo kainaloidensa kostuvan, mutta maittava lounas oli nautittu jo Olhavanvuorella ja nyt saattoi vain meloskella. Keijon reitin äärimmäiseksi kääntöpaikaksi valitsemat kaksi saarta olivat varsin luonnonkauniita. Saaret olivat melkein toisiinsa kiinni kasvaneita, ja niiden välillä oli korkeaa ruovikkoa, jossa melominen hidastui ja Keijon täytyi antaa kanootin kokasta käsin ohjeita, miten Helenan tuli kanoottia ohjata törmäykset pohjakiviin välttääkseen. Rantautumispaikaksi Keijo valitsi saarista hieman suuremman, joka toisessa päässään kohosi pieneksi mäeksi.

Kanootin kokka karahti kivien välistä pehmeään ruohikkomättääseen, ja kuivin jaloin saareen loikannut Keijo veti perässään koko kanootin Helena yhä kyydissään kuivalle maalle. Saaressa oli joku käynyt ennenkin, sillä männynjuurien lomassa pilkotti parikin olutpullon korkkia. Myös saaren maasto oli siinä määrin tallautunutta, että aika monen veneilijän on täytynyt poiketa sinne huilaamaan. Takuulla on juhannuksenviettäjiäkin paikalla ollut muutamasta nuotiopaikasta päätellen.

Keijo nosti porontaljan kanootista syliinsä ja kantoi sitä kainalossaan viitaten Helenan seuraamaan.

- Jaloitellaan vähän. Takapuoli puutuu melomisessa.

Tottahan tuo oli. Saaressa veti puoleensa ennen kaikkea sen eteläosassa sijaitseva, mäntyjä kasvava mäki, joka oli aika persoonallinen näin muuten matalassa saaressa. Olipa mäestä myös näköalapaikaksi järvelle lännen ja etelän suuntaan, vaikka vertoja se ei tietenkään vienyt Olhavanvuorelle. Auringon lämmittämä rinne etelän puolella näytti miellyttävän Keijoa, joten hän levitti porontaljan siihen käyden heti istumaan.

Helena istahti Keijon viereen Trip-mehua tarjoten. Keijo hörppäsi mehua ajatuksissaan. Ihme, että kuukaudenkaan seurustelun jälkeen ei Helenalle ja hänelle ollut tullut tilaisuutta intiimiin kanssakäymiseen. Toisaalta syynä olivat kai aina tunkeilevat ja vierailulle pyrkivät Keijon kaverit. Totisesti piti tulla Repovedelle asti ja meloa kanootilla kauas että heistä pääsi eroon! Vai oliko syy osin siinäkin, että Helena oli aika pihtari?

Keijo asetti kätensä Helenan käden päälle, ja Helena antoi sen olla siinä. Helena vaikutti aivan valmiilta Keijon suudellessa häntä pitkään suulle. Kondomi farkun takataskussa tuntui polttavan housunkankaan läpi.

Keijon käsi vaelsi Helenan puserolle avaten sen nappeja. Helena auttoi itsekin paitansa riisumisessa ja Keijo sai keskittyä Helenan rintsikoiden avaamiseen. Keijo enemmän kuuli kuin tunsi kuinka hänen farkkujensa vetoketju avattiin.

Pitkä ja hoikka Helena oli sulaa vahaa Keijon käsittelyssä. Se mitä Keijolla jökötti housuissa oli taas kaikkea muuta kuin pehmeää. Nähtävästi myös Helenalle sopi hyvin ,että heidän tarkempi tutustumisensa toisiinsa voisi alkaa juuri tässä, Suomen lyhyen aikaa paistavan, mutta unohtumattoman suviauringon alla.

Helenan käsi tarttui Keijon kaluun alkaen puristella sitä ja vatkata sitä yhä kovemmaksi. Keijon kuuleman mukaan Helena ei ollut ennen ollut yhdenkään pojan kanssa. Mistä niille tytöille sitten aina löytyi tuo vietti toimia tällaisessa tilanteessa juuri oikein? Helena hymyili maireasti nähdessään kovetusoperaationsa tuottaneen nopeaa ja kiistatonta tulosta. Keijo potki housut kokonaan jalastaan ja riisui myös paitansa porontaljalle.

Käpy tai männynjuurakko painoi hieman Helenaa selän alla tytön asettuessa porontaljalle makuulleen. Hieman asentoa muuttamalla epämukavuus häipyi, ja ilman eri käskyä oli Keijo riisunut Helenan valkoiset pikkuhousut.

- Onks sulla…Helena aloitti.

- Farkun takataskussa…

Helena kurottautui Keijon farkkuja kohti ja löysi helposti takataskusta paketin, jonka hän sai hampaillaan repäistyksi auki. Paketista löytynyt rullattava kumi löysi äkkiä paikkansa aivan kuin koulun valistustunneilla oli opetettu ja välitunnilla kaverien kesken vahvistettu. Helena rullasi kumin Keijon jököttävän kalun päälle ja runkkasi liukasteella käsiteltyä kumia hetken kädessään. Nyt Keijon pamppu olisi hänelle vaaraton tässä leikissä…

Helena kääntyi jälleen selälleen ja Keijo painautui hänen päälleen. Malttamattomana Helena ohjasi Keijon kalun pillunsa aukolle ja auttoi sen sisään.

Vihdoinkin! Pitkällisen melontamatkan jälkeen, kädet rakoilla, monen monituista Keijon kertomaa vitsiä ja lastenlaulua kuunneltuaan Helena koki, että viimein oli päästy asiaan. Kyllä sitä oli saanut odottaakin, viikkokaupalla Keijon idioottikaverien aina sönkätessä ja selittäessä jotain ympärillä. Sitä paitsi city-ihmisenä Helena vihasi näitä luontojuttuja.

Keijon kalu tunkeutui Helenaan helposti. Helena levitti reisiään lisää ja yritti kietoa jalkansa Keijon taakse pidellen Keijosta vahvasti kiinni. Nyt, tämän hetken, hän halusi omia Keijon kokonaan itselleen. Keijo nopeutti tahtia, ja Helena toivoi hetken jatkuvan vielä pitkään. Porontalja oli pehmeä ja laskeva aurinko lämmitti vielä mukavasti alhaalta tulevilla, syksyä ennakoivilla säteillään. Kohta hän saisi, saisi…

Helena tuli tähtiä nähden. Tähtitaivas kaartui Repoveden ylle ja tähdistä suurimmat räjähtelivät valonpurkauksina Helenan suljettujen luomien alla. Myös Keijo taisi saada kaikkensa, sillä kevyesti urahtaen tämä työnsi vielä muutaman kerran kaluaan syvälle Helenaan ja rauhoittui sitten jääden Helenan päälle makaamaan.

Vielä hetken he makasivat päällekkäin, ja sitten Keijo kiskaisi valkoisen nesteen täyttämän kuminsa Helenan sisältä, poisti sen yhä seisovan kullinsa päältä ja heitti sen porontaljalle tytön viereen.

- Tuommoiselta se siis näyttää, Helena pohdiskeli käytettyä kortsua katsoen.

Keijo ehti jo miettiä, aikooko ylitunteellinen tyttö veistää aiheesta haiku-runon, mutta sen hän sentään jätti tekemättä ja Keijo ajatuksensa sanomatta. Vielä puolisen tuntia he istuivat taljalla vieretysten, kunnes alkoi tulla kylmä, ja he molemmat kävivät pikapesulla järven yhä viilentyvässä rannassa. Sitten oli aika pukeutua.

Keijo ja Helena suutelivat vielä mietteliäinä ennen kanoottiin nousemistaan. Keijo oli tosi mukava, Helena ajatteli. Kunhan vain saisin vastedeskin varastettua hänet hetkeksi noilta kalevalaisilta kavereiltaan, niin voisi hyvin ajatella kimpsujen muuttamista Kouvolasta Porvooseen Keijon luo. Sitten oltaisiinkin jo lähempänä Helsinkiä, jossa voisi aloittaa lakitieteen opinnot..

- Keijo hei!, Helena havahtui äkkiä, - Se porontalja! Se jäi saareen!

- No voi perkele, Keijo sanoi. Nyt oli jo ohitettu Sikoniemi, ja aurinko laski sellaista vauhtia, että kannatti ihan oman turvallisuuden takia kiirehtiä pois vesiltä ennen pimeän tuloa.

Sen taljan voisi hakea vaikka myöhemmin. Vaikka Saaran tai Annan tai Katariinan kanssa…