Kaikki ns. ongelmat ovat päässämme. Muistele hetki lapsuuttasi kun kaikki oli helppoa ja kevyttä. Mihin kadotimme lapsuuden? Ehkä se jäi koulun penkille, jossa meitä alettiin verrata ja arvioida. Ympäristö, vanhemmat, ihanteemme ja sen jonkin tavoittelu on johtanut siihen mitä ajattelemme itsestämme nyt.
Lapsi on luonnostaan avoin, ei juurikaan ajattele. Meidän ei tarvitse olla lapsia, mutta voimme yhä oppia tästä olemisen ja leikkimisen riemusta, jossa itku vaihtui nopeasti nauruun ja päinvastoin. Tunteet näytettiin avoimesti. Mihin se avoimuus katosi?
Lapsi ei tiedä kuka hän on. Tietämättömyys tekee lapsesta uteliaan. Lapsi luottaa ja uskoo. Me aikuiset emme enää tee niin.
Olemme alkaneet ajatella, verrata, analysoida ja haluta asioita. Katsomme väärään suuntaan - ulospäin, kun tulisi katsoa sisään ja selvittää kaikkein tärkein kysymys itsellemme: kuka minä olen?
Olenko nimeni? En. Sehän on vain se millä minua kutsutaan ja tunnetaan.
Olenko mieleni ajatukseni ja ideani? En. Ne ovat asioita jotka tulevat ja menevät.
Olenko kokemukseni? En. Kokemus on se mitä tapahtui, en minä.
Olenko muistini? En ole se mitä eilen tapahtui.
Olenko kehoni? En, sillä mikä kehon osa olisin - katsonko minä kättäni vai käsi minua?
Olemme sanoittaneet kokemuksemme lukuisiksi määritelmiksi, sanoiksi, hyviksi ja huonoiksi. Olemme Pavlovin koira, jossa sana, tunne laukaisee reaktion.
Mutta tapahtuipa mitä tahansa, koimmepa mitä tahansa kuka tai mikä on se, joka näkee, kokee ja tietää sen kaiken?
Aito, puhdas itse - se jota sanoilla Jumalaksikin kutsutaan. Tutustumalla todelliseen itseen, elämästä tulee taas kevyttä, sillä silloin tiedät että sinä et ole kokemuksesi vaan se joka katsoo niitä. Katsot sitä mikä tulee ja menee. Kärsimys pakottaä huomaamaan tämän aidoimman itsen, joka on puhdas tietoisuus kaikkien samaistumisien ja objektien taustalla, joihin katoavan elämän aikana turvaudumme. Todellinen itse ei katoa, kokemukset ovat vain hieman erit.
Lapsi on luonnostaan avoin, ei juurikaan ajattele. Meidän ei tarvitse olla lapsia, mutta voimme yhä oppia tästä olemisen ja leikkimisen riemusta, jossa itku vaihtui nopeasti nauruun ja päinvastoin. Tunteet näytettiin avoimesti. Mihin se avoimuus katosi?
Lapsi ei tiedä kuka hän on. Tietämättömyys tekee lapsesta uteliaan. Lapsi luottaa ja uskoo. Me aikuiset emme enää tee niin.
Olemme alkaneet ajatella, verrata, analysoida ja haluta asioita. Katsomme väärään suuntaan - ulospäin, kun tulisi katsoa sisään ja selvittää kaikkein tärkein kysymys itsellemme: kuka minä olen?
Olenko nimeni? En. Sehän on vain se millä minua kutsutaan ja tunnetaan.
Olenko mieleni ajatukseni ja ideani? En. Ne ovat asioita jotka tulevat ja menevät.
Olenko kokemukseni? En. Kokemus on se mitä tapahtui, en minä.
Olenko muistini? En ole se mitä eilen tapahtui.
Olenko kehoni? En, sillä mikä kehon osa olisin - katsonko minä kättäni vai käsi minua?
Olemme sanoittaneet kokemuksemme lukuisiksi määritelmiksi, sanoiksi, hyviksi ja huonoiksi. Olemme Pavlovin koira, jossa sana, tunne laukaisee reaktion.
Mutta tapahtuipa mitä tahansa, koimmepa mitä tahansa kuka tai mikä on se, joka näkee, kokee ja tietää sen kaiken?
Aito, puhdas itse - se jota sanoilla Jumalaksikin kutsutaan. Tutustumalla todelliseen itseen, elämästä tulee taas kevyttä, sillä silloin tiedät että sinä et ole kokemuksesi vaan se joka katsoo niitä. Katsot sitä mikä tulee ja menee. Kärsimys pakottaä huomaamaan tämän aidoimman itsen, joka on puhdas tietoisuus kaikkien samaistumisien ja objektien taustalla, joihin katoavan elämän aikana turvaudumme. Todellinen itse ei katoa, kokemukset ovat vain hieman erit.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.