Olisi viisasta mennä jonnekin tutkimuksiin, mutta en ole vielä valmis siihen ja minun on aivan käsittämättömän vaikea puhua ihmisille. Jos kirjevaihtona saisi käydä jollain psykologilla niin ehkä, mutta kysyn jos täälä joku tunnistaisi näitä piirteitä, tai oireita. Kysyä saa lisäkysymyksiä jos kiinnostaa.
Olen kypsynyt siihen ajatukseen että minussa on jokin vialla, ja on itseasiassa ollut vähän aina. En ole ikinä kokenut itseäni normaaliksi, en tiedä onko se kokemus johtanut siihen että olen ollut yksin, koulussa on ollut ongelmia yms vai onko se epänormaaliuden kokemus syntynyt noista haasteista. Nyt kun elämässä on ollut stressaava jakso, joka sisältää täydellisiä muutoksia, olen reflektoinut läpi myös menneisyyttäni ja tajunnut että jokin on yhävain vialla.
Ensimmäiset muistot ahdistuksesta tulevat tosi kaukaa. Olin pohdiskeleva ja yksin viihtyvä lapsi (en ole silti hiljainen tai ujo), muistan pelänneeni esim kuolemaa jo tosi pienenä, alle kouluiässä. Sellainen määrittelemätön ahdistus, fyysinen tunne, enkä aina edes tiedä mikä se on tai mistä se johtuu. Se on vain aina vähän läsnä. Joskus vähemmän ja jokus voimakkaammin, joskus tiedän tai etsin sille syypään. Toisaalta se tuntuu vain rauhattomuudelta, kuin isällä olisi loppumaton levottomuus. Silti kun luen ahdistuksesta tai teen ahdistustestejä tajuan etten ole oikeastaan ahdistunutkaan. Tätä on tosi vaikea selittää, koska se on taustalla häilyvä tunne, eikä voimakas vallan ottava ahdistus. Fyysisiä ahdistuksen oireita ei ole, muuta kuin puristava tunne rinnassa. En murehdi varsinaisesti mitään tiettyä.
Olen ollut teininä masentunut puolenvuoden jakson. Aika moni teini on siinä tunteiden myllerrysessä. Ei tainnut olla mikään syvä tila, paranin vähän itsestään saadessani ystäviä ja muita muutoksia tullessa elämään. Tunnistan kuitenkin tuosta ikäkaudesta miltä masennus tuntuu (kai?).
Välillä mietin olenko masentunut. Minun on vaikea aloittaa yhtään mitään, saada mitään aikaan. Nukun huonosti, nukahtaminen vie pääsääntöisesti 2 tuntia. Heräilen usein ja olen kaiken aikaa ähän väsynyt. Olen kiinnostunut asioista mutten jotenkin saa itseäni mukaan mihinkään. Välillä ajattelen ettei mikään tunnu miltän, mutta olen voimakkaasti tunneihminen ja toisaalta tuntuu että kaikki on vähän liikaa. Liikutun todella helposti ja nyt elämän ollessa stressaava olen ollut aika itkuinen. Tuntuu kuin katselisin itseäni näiden tunteiden ulkopuolelta. Näen itsessäni oireita, mutta e silti koe olevani masentunut. En koe toivottomuutta, jos jokin on mukavaa pystyn nauttimaan siitä, enkä ole itsetuhoinen. En ole ajatellut erityisen itseinhoisesti.
Nämä kaksi ovat pyörineet elämässä vuosikaudet. Kuitenkin niin haaleana, että kykenen normaaliin elämään. Ihmissuhteeni ovat niukkoja, kumppanin löytäminen oli haastavaa, samoin kun ystävien koska en avaudu. Olen ulospäinsuuntautunut mutta menen täysin puhumattomaksi jos pitäisi kertoa itsestään tai tunteistaan. Ympärilläni on kuori.
Olen aian myös jumittanut asioihin. Jos jokin on mukavaa keskityn siihen täysillä ja se täyttä elämäni. Ehkä täytän sitä sosiaalisen elämän niukkuutta muilla kiinnostuksilla. Olen hidas ja toisaalta tosi kärsimätön, en jaksa odotella asioita ja menen aina vähän liian kovaa- sitten kun pääsen liikkeelle. Päätösten tekeminen on oikeastaan mahdotonta, enkä hluaisi että mikään ikinä muuttuu. Koulussa olin joissain aineissa tosi hyvä jos ne kiinnostivat ja muuten kaikki oli aivan järjetöntä takkua. Ehtiä kouluun, kuunnella opettajaa, pärjätä sosiaalisesti. Silti sitten taas työskentelen sosiaalialalalla ja vanhempana ihmiset ovat kehuneet että olen todella hyvä ihmisten kanssa. Olenkin taitava silloin kun itsestään ei tarvitse jakaa mitään, vaan keskitytään toisen ihmisen ymmärtämiseen ja hoitamiseen. Tilannetajua ja muuta minulla on, luen hyvin muita ja olen tosi herkkä muidenmielipiteille ja tunteille.
Tulipa sitä tekstiä...
Olen kypsynyt siihen ajatukseen että minussa on jokin vialla, ja on itseasiassa ollut vähän aina. En ole ikinä kokenut itseäni normaaliksi, en tiedä onko se kokemus johtanut siihen että olen ollut yksin, koulussa on ollut ongelmia yms vai onko se epänormaaliuden kokemus syntynyt noista haasteista. Nyt kun elämässä on ollut stressaava jakso, joka sisältää täydellisiä muutoksia, olen reflektoinut läpi myös menneisyyttäni ja tajunnut että jokin on yhävain vialla.
Ensimmäiset muistot ahdistuksesta tulevat tosi kaukaa. Olin pohdiskeleva ja yksin viihtyvä lapsi (en ole silti hiljainen tai ujo), muistan pelänneeni esim kuolemaa jo tosi pienenä, alle kouluiässä. Sellainen määrittelemätön ahdistus, fyysinen tunne, enkä aina edes tiedä mikä se on tai mistä se johtuu. Se on vain aina vähän läsnä. Joskus vähemmän ja jokus voimakkaammin, joskus tiedän tai etsin sille syypään. Toisaalta se tuntuu vain rauhattomuudelta, kuin isällä olisi loppumaton levottomuus. Silti kun luen ahdistuksesta tai teen ahdistustestejä tajuan etten ole oikeastaan ahdistunutkaan. Tätä on tosi vaikea selittää, koska se on taustalla häilyvä tunne, eikä voimakas vallan ottava ahdistus. Fyysisiä ahdistuksen oireita ei ole, muuta kuin puristava tunne rinnassa. En murehdi varsinaisesti mitään tiettyä.
Olen ollut teininä masentunut puolenvuoden jakson. Aika moni teini on siinä tunteiden myllerrysessä. Ei tainnut olla mikään syvä tila, paranin vähän itsestään saadessani ystäviä ja muita muutoksia tullessa elämään. Tunnistan kuitenkin tuosta ikäkaudesta miltä masennus tuntuu (kai?).
Välillä mietin olenko masentunut. Minun on vaikea aloittaa yhtään mitään, saada mitään aikaan. Nukun huonosti, nukahtaminen vie pääsääntöisesti 2 tuntia. Heräilen usein ja olen kaiken aikaa ähän väsynyt. Olen kiinnostunut asioista mutten jotenkin saa itseäni mukaan mihinkään. Välillä ajattelen ettei mikään tunnu miltän, mutta olen voimakkaasti tunneihminen ja toisaalta tuntuu että kaikki on vähän liikaa. Liikutun todella helposti ja nyt elämän ollessa stressaava olen ollut aika itkuinen. Tuntuu kuin katselisin itseäni näiden tunteiden ulkopuolelta. Näen itsessäni oireita, mutta e silti koe olevani masentunut. En koe toivottomuutta, jos jokin on mukavaa pystyn nauttimaan siitä, enkä ole itsetuhoinen. En ole ajatellut erityisen itseinhoisesti.
Nämä kaksi ovat pyörineet elämässä vuosikaudet. Kuitenkin niin haaleana, että kykenen normaaliin elämään. Ihmissuhteeni ovat niukkoja, kumppanin löytäminen oli haastavaa, samoin kun ystävien koska en avaudu. Olen ulospäinsuuntautunut mutta menen täysin puhumattomaksi jos pitäisi kertoa itsestään tai tunteistaan. Ympärilläni on kuori.
Olen aian myös jumittanut asioihin. Jos jokin on mukavaa keskityn siihen täysillä ja se täyttä elämäni. Ehkä täytän sitä sosiaalisen elämän niukkuutta muilla kiinnostuksilla. Olen hidas ja toisaalta tosi kärsimätön, en jaksa odotella asioita ja menen aina vähän liian kovaa- sitten kun pääsen liikkeelle. Päätösten tekeminen on oikeastaan mahdotonta, enkä hluaisi että mikään ikinä muuttuu. Koulussa olin joissain aineissa tosi hyvä jos ne kiinnostivat ja muuten kaikki oli aivan järjetöntä takkua. Ehtiä kouluun, kuunnella opettajaa, pärjätä sosiaalisesti. Silti sitten taas työskentelen sosiaalialalalla ja vanhempana ihmiset ovat kehuneet että olen todella hyvä ihmisten kanssa. Olenkin taitava silloin kun itsestään ei tarvitse jakaa mitään, vaan keskitytään toisen ihmisen ymmärtämiseen ja hoitamiseen. Tilannetajua ja muuta minulla on, luen hyvin muita ja olen tosi herkkä muidenmielipiteille ja tunteille.
Tulipa sitä tekstiä...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.