Itsellä on kyllä jo pitkä kokemus erinäisistä mielenterveysongelmista jo 12 vuoden ajalta mutta tämä vuosi on pahinta henkistä helvettiä mitä olen koskaan kokenut. Olen sairastellut käytännössä koko vuoden ja joutunut kauheaan kierteeseen jossa hyppään lääkäriltä toiselle eikä mitään syytä näille vaivoille selviä. Sairastin kevättalvella todella pahan influenssan ja oikeastaan sen jälkeen olen kärsinyt melkein yhtäjaksoisesti oudoista nivelkivuista. Ensin kipeytyi polvet niin että hädin tuskin pystyin kävelemään, myöhemmin on sitten kipeytynyt nilkat ja sorminivelet ja loppukesästä ilmaantui myös outoja haavoja jalkaan jotka ei näytä parantuvan millään.
Kaikkein pahin takaisku on kuitenkin se että reilu 5 vuotta kestänyt suhteeni naisystävään tuli päätökseen. Tuntuu että en voi toipua tästä koskaan enkä pysty enää jatkamaan elämääni. Kaikenlisäksi takuueläke katkeaa tässä kuussa enkä jaksa enää hakea jatkoa sille kun olen saanut tarpeekseni kaikista kallonkutistajista.
Henkistä kuormaa on ollut jo ennestäänkin aivan liikaa kaikkien mielenterveys ongelmien johdosta ja nyt kamelin selkä on katkennut lopullisesti. Myös vanhemmat alkaa olla jo vanhoja ja sairaita että on huoli myös heistä. Itsellä tulee ikää pian 30-vuotta ja tuntuu siltä että olen menettänyt kaiken, henkisen sekä fyysisen terveyden ja tärkeän ihmissuhteen eikä läheisiä kavereitakaan juuri ole. Viimeiseen reiluun kuukauteen ei ole ruokakaan enää maistunut ja olen lähinnä vain itkenyt ahdistuneena, juonut alkoholia ja syönyt unilääkkeitä että saisin edes öisin nukuttua. Välillä päässä pyörii myös todella vihamielisiä ajatuksia. Tuntuu että ainut järkevä ratkaisu tässä tilanteessa on itsemurha mutta mistä saisin lopullisen rohkeuden sen toteuttamiseen?
Kaikkein pahin takaisku on kuitenkin se että reilu 5 vuotta kestänyt suhteeni naisystävään tuli päätökseen. Tuntuu että en voi toipua tästä koskaan enkä pysty enää jatkamaan elämääni. Kaikenlisäksi takuueläke katkeaa tässä kuussa enkä jaksa enää hakea jatkoa sille kun olen saanut tarpeekseni kaikista kallonkutistajista.
Henkistä kuormaa on ollut jo ennestäänkin aivan liikaa kaikkien mielenterveys ongelmien johdosta ja nyt kamelin selkä on katkennut lopullisesti. Myös vanhemmat alkaa olla jo vanhoja ja sairaita että on huoli myös heistä. Itsellä tulee ikää pian 30-vuotta ja tuntuu siltä että olen menettänyt kaiken, henkisen sekä fyysisen terveyden ja tärkeän ihmissuhteen eikä läheisiä kavereitakaan juuri ole. Viimeiseen reiluun kuukauteen ei ole ruokakaan enää maistunut ja olen lähinnä vain itkenyt ahdistuneena, juonut alkoholia ja syönyt unilääkkeitä että saisin edes öisin nukuttua. Välillä päässä pyörii myös todella vihamielisiä ajatuksia. Tuntuu että ainut järkevä ratkaisu tässä tilanteessa on itsemurha mutta mistä saisin lopullisen rohkeuden sen toteuttamiseen?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Eipä ole oikein enää ketään kenelle puhua ja terapiaankaan en enää suostu menemään kun lähinnä turhauttavia ja huonoja kokemuksia sellaisesta.
Sehän se on kun kukaaan ei ymmärrä asioita kuten haluaisi ne muiden ymmärtävän. Sama ongelma. Koen tulleeni väärin ymmärretyksi. Somessakaan on enemmän seuraajana kun ei uskalla ottaa kantaa koska jos niin tekee usein seurannut vain väärinkäsityksiä turhia väittelyitä eikä sellaista jaksais.
Päivä päivältä tilanne menee siihen että, itsari ainoa vaihtoehto.
Yhtään valehtelematta olen henkisesti ja kohta myös fyysisesti täysin lopussa. En ehkä joskus olisi uskonut jo 30-vuotiaana olevani tässä pisteessä että joutuu luopumaan kaikista haaveistaan.
Jätä ensin viina pois ja rupea ulkoilemaan. Ei tarvi hikihatussa juossa vaan pelkkä ulkona oleminenkin auttaa. Rupea syömään terveellisesti ja ajattele positiivisia ajatuksia. Ja jätä unilääkkeet vähemmälle ja yritä touhuta päivällä jotain että tulisi luonnollinen väsymys. Ei kannata itteä tappaa , elämällä on vielä annettavaa.
Niin, voishan sitä liikkua enemmän jos ei olisi niin masentunut ettei pääse edes ovesta ulos ja loppuis nämä nivelkivut. Olen jo pelännyt jotain reumaa yhtenä mahdollisena vaihtoehtona varsinkin kun nämä oireet on pahentunut syksyn tullessa. Varmasti tämä henkinen olotilakin omalta osaltaan pahentaa kaikkia kipuja.
Yleensä muuten tollaset vastaajan tyyppiset neuvot tee sitä, tee tätä...niin tilanteet muuttuu kuin sormia napsauttamalla on sellaisten kommenttia jotka ei tiedä mitä masennus on. Mikä siinä muuten on ettei sais päättää elämäänsä. Elämä vain ei ole kaikkia varten. Joillekin vain on liikaa tällänen elämä jossa koko ajan sanotaan mitä pitää tehdä vaikka olisit täysin eri linjoilla.
Itsellä nykyään tulee turhan paljon pohdittua jotain pikku asioitakin vaikka mitä päivän aikana on tapahtunut. Kerran joku henkilö luuli joksikin muuksi henkilöksi ja alkoi syyttämään jostain mitä en ollut tehnyt. Sitä mietin pitkään ja syytin itseäni vaikka en tiennyt mistä oli kyse. Ehkäpä olin samannäköinen ja kenties samoin pukeutunut kuin jokin hänen tuntemansa ehkä liikuin saman tyyppisellä autolla kuin joku hänen tuntemansa. Masentuneelle pienet ja isot asiat mitä tapahtuu kun lähtee ulos liikenteeseen hoitamaan asioita ja kauppaan, olla sellaisia joita murehtii pidemmän ajan.
Toki joskus yllättävässä tilanteessa saattaa toimia tavalla ettei jälkikäteen osaa selittää miksi toimi miten toimi. Kaiken tämän lisäksi muut masentavat asiat mitä elämässä on. Saattaa johtaa siihen ettei elämäänsä halua jatkaa. Elämää ja mitä elämässä tapahtuu on toisinaan kovin vaikea ymmärtää.
Sama homma itsellä. Jatkuva ahdistus ja aggressiot painaa vaan sängyn pohjalle. Saatan itkeä tuntikausia niin kauan, että päätä alkaa särkemään. En pysy edes laskuissa montako peiliä, puhelinta ja muuta tavaraa olen hajottanut. Nyt olen alkanut muistamaan lapsuuden ikäviä tapahtumia (tai halunnut muistaa), ja tietenkin ystävä alkoholi on kuvioissa aina kun mahdollista, ettei tarvitsisi ajatella mitään. Muistan kun isä repi äidiltä hiukset päästä ja raahasi pitkin taloa, niin että niska murtui ja verta oli joka puolella. Yritin viedä äidille vessapaperia, että pyyhkii veret pois. Sitten tuli poliisit ja ambulanssi. En edes muista missä olen ollut sen ajan että äiti pääsi kotiin. Muistan vain sen, että jo silloin huusin hoitajalleni ja rikoin lasiastiat kun hän yritti, että olisin auttanut leivonnassa.. Muistan, että naispuolinen sukulainen käski saunassa päälleen kiehnäämään.. muistan että setä hakkasi vyöllä ja ampui ilmakiväärillä perään jos häntä ärsytti. Suku on ilmeisesti pahin.
Usein kännissä käy tietenkin niin, että en en enää hallitse tunteita, ja poliisit puuttuu peliin. Monta kertaa olen ollut niin sairaalan putkassa kuin poliisinkin tallessa. Kerran söin koko paketin unilääkkeitä, ja huomionhakuisena hyvästelin perheen ja niin sekin epäonnistui. Hajotin sairaalassa tavaraa kun sydänkäyrää yritettiin ottaa ja syljin hoitajien päälle. Silloin jouduin puhumaan psykiatrin kanssa, ja he olisivat hoitaneet minulle jatkossa psykoterapiaa. No, monta kuukautta kului ennen kuin sain lähetteen ja silloin olin jo niin viinan himoissa ja roikuin piriporukassa, etten halunnut enää mennä ja sanoin että asiat on nyt paremmin. Siitä seurasi romahdus, ja muutin takaisin äidin helmoihin toiselle paikkakunnalle. Makasin puoli vuotta sohvalla, ja muistan vain yhden kerran että olisin lähtenyt kauppaan mukaan. Luulin jo että voisin palata omilleni, mutta samaa rataa tämä on jatkunut, huumeisiin en kyllä ole koskenut, koska niistä tuli vielä hirveämmät jälkiolot kuin viinasta. Kaikki häpeä painaa päälle ja alan uskoa, ettei minusta ihmiseksi ole..
Kyllä varmaan itsekkin olisin huumeita käyttänyt ja alkanut käyttäytyä tuolla tavalla jos takana olis vielä noin rankkoja lapsuuden kokemuksia. Itse kokeillut vain muutaman kerran kannabista ja jo siitäkin meinasin kerran flipata täysin tai siis sain jonkun kamalan ahdistus ja kuolemanpelko kohtauksen. Sen jälkeen en ole muihin huumeisiin kuin alkoholiin ja unilääkkeisiin koskenut.
Ehkä voisit laittaa s-posti osoitteen, niin voitais keskustella tuntemuksista ja tsempata toisiamme? Olen siis tuo psaiko :D Voisi olla helpompi puhua, kun tietää että toinen ymmärtää eikä vain ole sanahelinää.. olen siis 26 vuotias nainen, en mikään pervo kohtalonmetsästäjä
olisko fibromyalgiaa?!
Voi olla, fibro on tosi helvetillinen sairaus kun siihen ei ole mitään lääkettä.
Älä halua olla kuin antti tuisku tai tapio suominen tai aku hirvi.
Katsos ne ovat psykoja.
Ne elävät kuin psykiatri neuvoo.
Ota ìtse elämäsi haltuun ja nauti.
Taas puhuu joku joka ei luultavasti tiedä masennuksesta tai oikeasti vakavista sairauksista yhtään mitään.
Jos ei halua lukea päivän lehteä, ihminen on masentunut.
Älä ainakaan mene mielenterveyspalveluiden käyttäjäksi. Tulet olemaan seurattuna loppuelämäsi esimerkiksi puhelimen käyttösi ja tietokoneesi kautta. Menetät kaiken yksityisyytesi, Itsellä on kokemusta psykoosista vuosien takaa. Mielenterveyspalvelut lähinnä työntävät lääkkeitä ja eivät välttämttä kerro edes oikeaa diagnoosia. Koita hankkia vaikka joku hyvä ihmissuhde.
Valitettavasti olen jo ollut mielenterveyspalveluiden parissa lähemmäs 10 vuotta. Olen yrittänyt päästä eroon mutta vaikeaa tuntuu olevan. Millä lailla ne muka jonkun avohoitopotilaan puhelimen tai tietokoneen käyttöä voi seurata?
Olen alkanut näiden kipujen ja oireiden perusteella epäillä että mulle on puhjennut joku reumasairaus vaikka verikokeet ei näyttänyt mitään. Se tästä nyt vielä puuttuis kun muutenkin elämä on yhtä helvettiä. Eipä tässä enää oikein tule muita vaihtoehtoja kuin itsemurha mieleen.
Mulla on oma asunto mutta sekin on ollut käyttämättä nyt yli kuukauden ajan tämän sairauskierteen takia ja olen ollut vanhempien luona ja lähinnä vain maannut masentuneena saamatta mitään aikaan. Helvetti kun sais edes nämä jatkuvat kivut loppumaan tai en muuten voi koskaan jatkaa elämääni.