Aikojen alun D'Artagnan, eilisen Presenthasnorhythm , tänään taas D'Artagnan ja huomenna kenties aivan jotain muuta, mutta rakkaus ...se vaan säilyy ja paranee.
Part one
Ilta oli
viilennyt
(ajattelin taas itsekseni)
täydellinen vastakohta
menneelle,
sellainen tyyneys
ja
rauhallisuus
etäisyydessä
taaksejääneen
hetken vastakohtaisuus
miten se
ikuisesti sapettanut
tihkusadekin
tuntui ihanalta
hiljaisuudessaan
kumma kuinka
sitä katsoo
samaa maisemaa
vuodesta toiseen
samaa sadetta
ja vasta nyt
huomaa kuinka
kaunista se on
kuinka aistit
olivat jääneet
vajavaiseksi
etsiessään vapautta
ja miehuuttaan
jättivät vaan
verhonsa
avaamatta ja
tutkivat elämän
näyteikkunoita
neonvaloillaan
tuijotin kuvia
sisimpäni kirjoittamaa
sanomaa,
puun väkevää
tuoksua
kaikessa tuntui
vehreys,
eläväisyys
pulssini sykintä
ajasta irronneena
aaltona
äänen täytyy
olla
suoraan elämästämme,
kellon tarkkuudella
sekunnilleen
olisi jätettävä
jäähyväiset
puhuttava pilville,
taivaalle,
elämälle
joita olin lukenut
kuin avointa kirjaa
ja
kuullut
kuinka ne
ovat kulkeneet
jalan kanssani
mietin usein
heidän
kanssaan
voiko rakastaa
ilman
täyttymystä
voiko rakastaa
ilman varmuutta
käpertymättä
sieluunsa
menettämättä itseään
rakastamansa
kohteen silmissä
miksi pieni
yksityiskohta
osaakin
tehdä kokonaisuudesta
niin hämärää
yrittäessään
vain yksinkertaisesti
voittaa
sisäisen taistelunsa
ja siinä
samalla
häviääkin elämän
kävelin ja
kuuntelin sadetta
aistillisuus on
hieno lahja,
hieno ele
miten sen
tunteekin,
että ajatus
on jonkun toisen
ja toisen taas
saa tuntemaan
omalta
tänään oli
sieluni iloa
täynnä ja
sateen pisarat
tuntuivat
kyyneliltä
kummallista,
todella merkillistä
miten onnellisuus
osaa vaipua
niin nopeasti
surumielisyyteen
miksi herätä
vielä näistä rakkauden
haaveista,
ihanteista
kun
tietää
todellisuuden
kohtaavan
kohtalonsa
naamioita
naamioiden takaa
kaikki satunnaiset
päämäärät,
joista ei
tavallinen
”erkkikään”
osa ottaa selvää
ihokin osaa
olla tunnoton
sellaiselle
tuulelle
Part one
Ilta oli
viilennyt
(ajattelin taas itsekseni)
täydellinen vastakohta
menneelle,
sellainen tyyneys
ja
rauhallisuus
etäisyydessä
taaksejääneen
hetken vastakohtaisuus
miten se
ikuisesti sapettanut
tihkusadekin
tuntui ihanalta
hiljaisuudessaan
kumma kuinka
sitä katsoo
samaa maisemaa
vuodesta toiseen
samaa sadetta
ja vasta nyt
huomaa kuinka
kaunista se on
kuinka aistit
olivat jääneet
vajavaiseksi
etsiessään vapautta
ja miehuuttaan
jättivät vaan
verhonsa
avaamatta ja
tutkivat elämän
näyteikkunoita
neonvaloillaan
tuijotin kuvia
sisimpäni kirjoittamaa
sanomaa,
puun väkevää
tuoksua
kaikessa tuntui
vehreys,
eläväisyys
pulssini sykintä
ajasta irronneena
aaltona
äänen täytyy
olla
suoraan elämästämme,
kellon tarkkuudella
sekunnilleen
olisi jätettävä
jäähyväiset
puhuttava pilville,
taivaalle,
elämälle
joita olin lukenut
kuin avointa kirjaa
ja
kuullut
kuinka ne
ovat kulkeneet
jalan kanssani
mietin usein
heidän
kanssaan
voiko rakastaa
ilman
täyttymystä
voiko rakastaa
ilman varmuutta
käpertymättä
sieluunsa
menettämättä itseään
rakastamansa
kohteen silmissä
miksi pieni
yksityiskohta
osaakin
tehdä kokonaisuudesta
niin hämärää
yrittäessään
vain yksinkertaisesti
voittaa
sisäisen taistelunsa
ja siinä
samalla
häviääkin elämän
kävelin ja
kuuntelin sadetta
aistillisuus on
hieno lahja,
hieno ele
miten sen
tunteekin,
että ajatus
on jonkun toisen
ja toisen taas
saa tuntemaan
omalta
tänään oli
sieluni iloa
täynnä ja
sateen pisarat
tuntuivat
kyyneliltä
kummallista,
todella merkillistä
miten onnellisuus
osaa vaipua
niin nopeasti
surumielisyyteen
miksi herätä
vielä näistä rakkauden
haaveista,
ihanteista
kun
tietää
todellisuuden
kohtaavan
kohtalonsa
naamioita
naamioiden takaa
kaikki satunnaiset
päämäärät,
joista ei
tavallinen
”erkkikään”
osa ottaa selvää
ihokin osaa
olla tunnoton
sellaiselle
tuulelle
Vastaukset 5
Vanhimmat
Part two
Siksi on
parempi
vielä
jatkaa tovi
tuntea kuulaan
ilman tiedottomuus
sen suoma
vetovoima,
jota niin
monena
olin kuunnellut
pitäisikö sitä
kutsua herraksi,
tunne, joka
johtaa ja
kihelmöi
vai menisinkö
vain
muina miehinä
eteenpäin
päästäkseni
päämäärään
päästäkseni
kosketusetäisyydelle
avaimen mentävään
lukkoon,
jotta muistaisin
käyneeni jossain
jossain jolla
on korkea taivas
korkea kyky
loihtia hyvää,
toimia viisasti
korkeudessaan
kumma juttu,
vaikka
on petollisen
pimeää
niin sen
avautumisen tuntee
kuinka oikea
tuoksu tulee
sieraimiin
joku ottaa
oikeasti
syliin
sillä on
valtava voima,
valtava rajattomuuden
kokemus
kuinka syvältä
sitä pitääkin
kutsua
se on
kuin tanssia
ei siihen musiikkia
tarvita,
selkärankaa
jousena
sellainen on
musiikkia korvalle,
olla oikeassa asennossa
vartalon kiertyä,
matkata maanpäällä
toisen viedä
toisen haluta
ihana valloitus
ja toisen
vuoro viedä
toisen haluta
halu haluttomuudelle
ja mitä enemmän haluan
sen enemmän
kaikki on
kaikkeuden
ääri
kysymyksiä täynnä
olenko
liian onnellinen
olenko minä
pilvieni vartija
se on kuin
leikkiä
uskoa tuoksuusi
uskoa sieluunsa,
onnensa olemassaoloon
sataa jo kaatamalla,
tulvimalla
kuinka se
tyydyttää nälkänsä
tahtonsa tahtoa,
jotain
joka on tuntematon
jotain, joka
on lähellä
rajaa
josta alkaa tyhjyys,
epätoivon
kuva
silloin kun
iltakin viilenee,
pudottaa normi
sapettavan sateensa
mikä on hänen nimensä
mikä avara
kielensä
olla oikea,
sekö joka
jää eloon
vai se joka
kuolee
kuinka me
kasvamme
kieleemme
takerrumme
järkeemme
menettäen
näin vapautemme
olen taas
yksin,
yksin
elävän suhteeni
kanssa
olen käynyt
esteettisellä
tason
turhamaisuudessa
olen ratsastanut
eettisyyden
harjalla
pikkutarkan
paholaisen
velvollisuudentunteessa
jumalani,
rakkaani
pelkkää
lihaa ja
verta
olevaan
henkeen
kerääntynyt
materia
taivas ja
pilvet yläpuolellaan
kokonaisuuden elää
kädestä suuhun
ja
minä itkin
rakastan pilviä,
metsää, merta
ja elämää
mutta ei
niille oikeasti
voi puhua
eivät ne
oikeasti
osaa kutittaa
selkäydintä
tatuoituun
sydämeen
pesiytynyttä rakkautta
muistan sen
vaan taas erilailla,
sellaista
kaunista unta
säkenöivää
satua ja
hiljaisuuden
hiipiä
hetken luomaan
aavistukseen
sadekin
on loppunut,
raikastanut ilmaa
syvä suru on
vapautunut
kykyyn ymmärtää
miten suurenmoinen
elämä
kaikkineen on
olen iloinen miten
syvälle olen päässyt
ja silti
kovin pinnallinen
ihmisten välinen etäisyys
on huima kuilu,
samoin aistillinen
intohimo
tai kaikki
sielua liikuttavat
voimat,
tarkastelut,
jotka
korostavat
kaiken kauneutta
heikkoutta,
jotka muuttuvat
niin helposti
raakuuteen
ja takaisin
lempeyteen
ollaksemme
intohimoinen
itsekkyys
tapahtuman
viedä itsensä
niin lähelle
todellisuutta,
kuolemaa
tajuta sen
kerran koetun
rakkauden
olevan kaikki
ja sen jälkeen
ei välttämättä
enää mitään
silloin ei enää
ole historiaa
keskipistettä tai
jumalaa tai
muutakaan
tuntematonta
näkymätöntä
nautintoa
mutta se rakkaus
vaan aina tulee,
ennen tai
jälkeen kyynelien
istuu siinä
vierelläni
katsoo pilviin,
katsoo minuun
en tiedä
mitä aion,
mutta jotain
ihanaa sen
on oltava
jotain josta
kirjoittaa,
jotain mikä
vahvistaa
tätä tunnetta
muistaa ne
yöt,
sinisyys kaiken
kauimmaisena
kuinka ne
ulvovat mysteerille,
eikä niille
mitään oikeita
nimiä ole
niille elämäni
kaikille ulottuvuuksille
olla vaan
puhua valkeille
pilvilleni
rakkaudesta
hiljaisuuden
keskellä,
lumoavana
josta itseni parhaiten
tunnen
äänen ja liikkeen
suruton kaiku
ohut ja irtonainen
niin kuin
kasvot ilman rakkautta
kirjoitetun sanan
kyvyttömyys löytää
paikkaa johon
kätkeytyä
ja silti tietää
sen siellä
olevan
valkoisiin pilviin
pukeutuneena
https://www.youtube.com/watch?v=WvVv8R--6TQ
Pitkästä aikaa runo sinulta, comeback?
En tiedä mikä minuun taas meni, mutta ajattelin pitkästä aikaa kokeilla. Tulevaisuudesta ei voi koskaan tietää, mikä on comeback ja mikä jäähyväinen, ainakaan minun tapauksessa.Huomasin, että kappalejakokaan ei toimi ilman apuviivoja, joten alustakaan ei ole näemmä parantunut? Rakkaudesta ja elämästä yleensäkin kannattaa aina kirjoittaa. Miettiä ja kirjoittaa. Miksei joskus välillä myös elää sitä unelmaansa, ainutkertaista mahdollisuutta, joka meille tarjotaan.
Ihan kelpo kokeilu pitkästä aikaa :) Syksyn makuinen...mmm..
Tervetuloa takaisin!
Kiitos itsellesi, du bist!