ihmistä kuin minä? Ilmeisesti meikäläisellä on tuo itsetunto todella matalalla, tai sitten olen vain harvinaisen yksinkertainen.
Olen kärsinyt jonkin sorttisesta ujoudesta koko ikäni. Mutta mielenkiintoista on, että joissakin tilanteissa en ujostele lainkaan, ja joissakin taas aivan kauheasti. Tai ehkä voisi puhua mieluummin arkuudesta.
Voitteko kuvitella, että jätin aikanaan menemättä lukioon, koska en tiennyt miltä pysäkiltä bussi lähtee??? (Lukioon piti mennä bussilla, sinne oli matkaa parisen kymmentä km.) Ja inhosin ja pelkäsin koululiikuntaa niin paljon, että heitin haaveet muista kouluista, ja menin iltalukioon, koska siellä ei ollut liikuntaa.
Kuitenkin varsinkin ala-aste iässä tykkäsin esiintyä ujoudestani huolimatta. Olin aina näytelmäkerhossa, ja rakastin esiintymistä. Mutta jos piti avata suunsa isommassa joukossa ja sanoa jotain ihan omaa, se ei ollutkaan helppoa.
Nykyisin en ujostele lainkaan, jos keskustelen jonkun kanssa kahden kesken. Vielä menee sekin, jos on kolme ihmistä yhteensä, mutta jos on sitä enemmän, niin menen aivan lukkoon. Alan jotenkin hävetä itseäni, ajattelen ettei minun mielipiteistäni ole kukaan kiinnostunut. Työelämässäkin tämä on haitta, koska en uskalla esim. palavereissa tuoda omia ajatuksiani julki. Monet pitävät minua myös varmaan jotenkin yksinkertaisena tai ressukkana, kun en ole suuna päänä siellä kertomassa omia ideoitani.
Pelkään hullun lailla tulevani naurun alaiseksi. Minua myös pelottaa, jos en ymmärrä jotakin. Tässä aikuisiällä olin koulutuksessa, ja en ymmärtänyt siellä erästä asiaa. Meinasin oikesti purskahtaa itkuun, koska se tuntui niin kauhean nololle!
Minua eniten pelottaa vieraat tilanteet. Pelkään, etten osaa toimia oikein tietyissä tilanteissa, pelkään että teen jotain typerää tai teen väärin tms. Punastun ja hermostun... MITEN IHMEESSÄ MINUSTA ON TULLUT TÄLLAINEN???!!
Olen kärsinyt jonkin sorttisesta ujoudesta koko ikäni. Mutta mielenkiintoista on, että joissakin tilanteissa en ujostele lainkaan, ja joissakin taas aivan kauheasti. Tai ehkä voisi puhua mieluummin arkuudesta.
Voitteko kuvitella, että jätin aikanaan menemättä lukioon, koska en tiennyt miltä pysäkiltä bussi lähtee??? (Lukioon piti mennä bussilla, sinne oli matkaa parisen kymmentä km.) Ja inhosin ja pelkäsin koululiikuntaa niin paljon, että heitin haaveet muista kouluista, ja menin iltalukioon, koska siellä ei ollut liikuntaa.
Kuitenkin varsinkin ala-aste iässä tykkäsin esiintyä ujoudestani huolimatta. Olin aina näytelmäkerhossa, ja rakastin esiintymistä. Mutta jos piti avata suunsa isommassa joukossa ja sanoa jotain ihan omaa, se ei ollutkaan helppoa.
Nykyisin en ujostele lainkaan, jos keskustelen jonkun kanssa kahden kesken. Vielä menee sekin, jos on kolme ihmistä yhteensä, mutta jos on sitä enemmän, niin menen aivan lukkoon. Alan jotenkin hävetä itseäni, ajattelen ettei minun mielipiteistäni ole kukaan kiinnostunut. Työelämässäkin tämä on haitta, koska en uskalla esim. palavereissa tuoda omia ajatuksiani julki. Monet pitävät minua myös varmaan jotenkin yksinkertaisena tai ressukkana, kun en ole suuna päänä siellä kertomassa omia ideoitani.
Pelkään hullun lailla tulevani naurun alaiseksi. Minua myös pelottaa, jos en ymmärrä jotakin. Tässä aikuisiällä olin koulutuksessa, ja en ymmärtänyt siellä erästä asiaa. Meinasin oikesti purskahtaa itkuun, koska se tuntui niin kauhean nololle!
Minua eniten pelottaa vieraat tilanteet. Pelkään, etten osaa toimia oikein tietyissä tilanteissa, pelkään että teen jotain typerää tai teen väärin tms. Punastun ja hermostun... MITEN IHMEESSÄ MINUSTA ON TULLUT TÄLLAINEN???!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan samankaltaisia juttuja kuin itsellänikin! On siis muitakin. Itse menin peruskoulun jälkeen ammattikouluun ja jossain vaiheessa alkoi tympiä ja mietin iltalukion aloittamista. No ei se asia oikein kuitenkaan edennyt. Ekan vuoden ammattikoulua käytyä aloitin sen alusta (väsymyksen jne. takia) ja aloitin kaksoistutkinnon siinä samalla. Kävin kolmisen viikkoa lukiotunneilla ja sen jälkeen lopetin koska lukiotunneilla tehtiin liikaa ryhmätehtäviä, ja tulossa oli paljon esitelmiä. Eli lukiota en voinut suorittaa koska siellä pidetään liikaa esitelmiä.
Ja nuo liikuntatunnit ovat kanssa olleet aina yhtä tuskaa. Sama juttu on mulla myös se että ala-asteella (vaikka olin silloinkin tosi ujo) esiinnyin joissakin jutuissa mielelläni ja kerran ihan koko koulun edessä. Nyt varmaan kuolisin jos joutuisin tekemään sellaista.
En voinut mennä yläasteen päättäjäisiin koska siellä piti kävellä koko koulun eteen ottamaan todistus.
Ja nolottaa myös hirveästi jos en ymmärrä jotain asiaa ja aina tuntuu että muut tajuavat heti. Kaikki jännittää. Parturiin meno, jopa bussipysäkille meno koska siellä seisoo aina paljon ihmisiä ja ne kaikki tuijottavat kun menen sinne... jne.
En tykkää tästä yhtään. :(
Tuli mieleen tuosta päättäjäisistä... itsekin jätin menemättä yo-juhliin, koska pelotti ne koulun juhlat niin paljon! Mietin jo yläasteella, että uskallankohan mennä ollenkaan lukioon, kun en kuitenkaan osaa olla siellä juhlissa. Ja yo-kirjoituksetkin jännittivät kauheasti, ajattelin etten varmaan tajua mitä siellä tehdään...
Mutta kyllä sen usein sitten huomaa, että kun tekee jotain, niin se ei olekaan loppujen lopuksi niin kauheaa. Ja kun tilanne on sitten tuttu, niin sitten se ei enää pelota. Esim. itse sitten kirjoitusten jälkeen ihmettelin, että miksihän minä sitäkin niin paljon jännitin.
Vieläkin minulle on kauhistus, jos pitäisi pelata jotai, esim. pesistä tms. Pelkään palloja, ja pelkään sitä etten saa sitä kiinni. Ja sitten kun pelkää, niin ei sitä ikinä varmaan kiinni saakaan. Onneksi näin aikuisiällä ei ole enää tarvinnut mitään pelata. Mutta välillä harmittaa, kun jotkut tutut käyvät pelaamassa jotain, ja olisi niin ihanaa kun uskaltaisi mennä!
Ärsyttää, kun kaikki aina jännittää! Tuntuu, että kaikki pitää suurinpiirtein harjoitella etukäteen, ettei kauheasti möhlisi.
Minullekin nuo esitelmät olivat kauhistus koulussa. Oli kamalaa mennä sinne luokan eteen, kun kaikki katsoivat.. minä punastelin ja änkytin ja puhuin liian nopeasti...
Mutta työelämässä uskaltauduin hakemaan työpaikan sisällä erästä tehtävää, jossa piti esiintyä julkisesti (koulutustehtävissä). Sain paikan, ja jännitti aivan kauheasti, varsinkin jos kolleegat katsoivat! Mutta se helpotti, kun tiesi että ne koulutettavat tietävät aina vähemmän asiasta kuin minä.
Aika erikoista sinänsä, että en loppujen lopuksi jännittänyt yhtään siellä ryhmäni edessä kun heitä opetin (jos ei ollut mitään ylimääräistä yleisöä). Mutta sitten jos piti mennä vaikka palaveriin työkavereitten kanssa, olin ihan hiljaa kun en uskaltanut sanoa mitään.
Harmittaa, kun elämä vaan menee eteenpäin koko ajan, mutta minä en muutu... olisipa rohkeutta joskus tehdä jotain, mitä on aina halunnut!
Mä kävin lukion ja sitten kun oli penkkaripäivä ni en mennykkään sinne kun ajattelin että olen kuitenkin ihan typerä joku abihaalari päälläni, ja sitten koulussa etenkin esitelmien pitäminen oli ihan hirveää ja ne meni surkeasti kun kaikki tuijotti ja sitä tunsi itsensä ihan naurettavaksi, ja muutenkin sosiaaliset tilanteet aina olleet niin epämukavia kun on ollut niin ujo ja miettinyt että mitähän muut ajattelee. Nyt kuitenkin viime aikoina olen alkanut ymmärtämään että ei sillä ole oikeastaan väliä mitä muut ajattelee koska kuitenkin omaan olooni vaikuttaa vain se miten minä itse itsestäni ajattelen. Olen mielessäni muistuttanut itseäni siitä että voin hyväksyä itseni ujoudesta ja muistakin heikkouksista huolimatta. Tällä tavoin ujouskin on alkanut irrottamaan otettaan pikkuhiljaa.
Varmaan tuo ujous ja pelko siitä mitä muut ajattelee johtuu lapsuudesta jos silloin ei ole rohkaistu ilmaisemaan tunteita tai jotain sellaista ja aikuiset sanonu että älä tee noin ja muutenkin ovat lannistaneet lapsen mielen vaikka eivät sitä ole tarkoittaneetkaan. Ja siitäkin että yhteiskuntakinhan on sellainen että tunteet pitää muka pitää kurissa eikä niitä saa ilmaista.
Toivattavasti sinä ja muutkin ujoudesta kärsivät pääsette siitä eroon niin ettei se haittaa elämää.